Lady Snowblood (1973)

Kosto, siinäpä taitolaji – ja klassinen aihepiiri myös elokuvalle! Japanilaiseen eetokseen sovitettuna tematiikkaan saa mahtumaan yhtä sun toista. Toshiya Fujitan vuonna 1973 ohjaama Kazuo Kamikuran tarinaan perustuva elokuva on esimerkki filmistä jonka on nostanut kuuluisaksi toinen filmi, tällä kokonaista kaksi kappaletta eli Tarantinon Kill Bill –elokuvat.

Ohjaaja on tunnustanut elokuvan antaneen vaikutteita Uma Thurmanin tähdittämiin leffoihin eikä suotta: tarina nuoresta Yukista (Meiko Kaji) kostamassa perheensä tappaneelle porukalle vuosia myöten on kuin samasta elokuvasta. Yukin äidin kuoltua tytön synnytykseen vankilassa hän varmistaa että tyttö muistaa vanhempiensa kohtalon.

Tragedia käydään läpi takaumina, ajallista jatkumoa esittelee kertoja. Tyttö hankkii mentorin, häntä ajaa eteenpäin vain kosto. Yuki haluaa heidät kaikki kiinni: Banzon (josta on tullut säälittävä juoppo), Okonon (naiset eivät häviä väkivallassa tässä elokuvassa) ja vihonviimeiseksi kostoa parhaiten porukasta piilottelevan Gishiron.

Tarina vie meidät läpi 1800-luvun japanilaisen maaseudun, kaupungin ja yhteisön. Viimeiset samuraimiekan sivallukset tapahtuvat juhlavasti Tonava kaunoisen tahdissa.

Meiko Kajin näyttelemä päähahmo on varsin epäsympaattinen elokuvasankari ultraväkivaltaisuudessaan ja katkeruudessaan. Itse asiassa hänelle ei elokuvassa kehity juuri omaa persoonallisuutta. Vakaumus ja oikeuden- ja kiitollisuuden taju hänellä on mutta tämä ei estä Banzon tytärtä Koboeta vastaavasti lähtemästä tämän perään: koston kierre on valmis. Ainoa inhimillinen juonne on nuori mies Ruyrei joka kirjoittaa jatkokertomusta legendaksi nousseen tytön kostotarinasta ja joka ystävystyy Yukin kanssa.

Tarina Yukista on yksinkertainen, elokuvalliset ansiot sitäkin suuremmat. Visuaalisesti ällistyttävä filmi on syntinen nautinto, onhan toiminta hyvin ohjattua: Fujitan elokuvan väkivalta on kuin pulp-kirjoissa, ruumiinosat lentelevät koreografisesti, tytön koston jäljiltä jää vain paikoin torso (jos sitäkään) jäljelle.

Kurosawan samuraielokuvat eivät menneet aivan näin graafiselle tasolle. Bullshit-puhe jätetään muille ja etupäässä pahojaan tytön perheelle tehneille, kohtalonsa tapaaville miehille. Ja onhan tarinassa isojakin kysymyksiä: kuinka pitkään pahoista töistä täytyy maksaa jos niitä ei edes muista? No, Yuki muistaa.

4½ / 5

IMDb

Varjoja paratiisissa (1986)

Roskakuski Nikander ja kotiateria

Kaurismäen elokuva on tehty keskellä juppi-Suomea mutta kertoo kahdesta niin sanotusta pienestä ihmisestä, Valintatalon kassasta Ilonasta (Outinen) ja roskakuski Nikanderista (Pellonpää). He ottavat elämästä irti sen mitä saavat, tapahtui se sitten bingossa, nakkikioskilla tai kielikurssilla. Koska ainahan voi käydä kuten Nikanderin esimiehelle, tulevaisuutta suunnittelevalle Esko Nikkarille: naps ja nirri pois.

Miestä ja naista ajaa yhteen paitsi nouseva kiintymys myös luokkatietoisuus: ”tuonne ravintolaan emme päässeet” mutta ”Tallinnaan on niitä risteilyitä”. Kaveritkin (Sakari Kuosmanen) ovat sikoja mutta lopulta auttavat.

Kyseessä on päähenkilöidensä mukaisesti pieni elokuva mutta se on oikeasti suuri, humaani ja luottamusta herättävä: yhteiskunnan ”pohjasakasta” löytyy tieto olennaisuudesta ilman krumeluureja.

4½ / 5

IMDb

Musta joulu (1974)

Hiljattain näkemäni toinen ”kotirauhanrikkomieselokuva” Kun tuntematon soittaa... (1979) häviää Bob Clarkin filmille sekä jännittävyydessään että hilpeydessään ja omaperäisyydessään.

Elokuva sijoittuu jouluiseen, synkkään mutta silti omenantuoksuiseen tyttökotiin joka alkaa saada hämyisiä (jopa demonisen kuuloisia) soittoja joulunpyhien aikaan. Eikä siinä kaikki vaan soittaja tuntuu pääsevän myös talon sisään tekemään kolttosiaan. Saamme seurata hänen silmistään käsin teini-ikäisten tyttöjen joulunviettoa, poikaystävien vierailuja ja paikallisten lapsikuorojen käyntiä – onhan kyse kuitenkin Kristuksen juhlasta!

"I'll stick my tongue up your pretty pussy!" (puhelinsoitto)

Ensin häviää (tai tapetaan) nuori Claire, jonka tyttökodin tapainturmeluksesta muutenkin järkyttynyt isä saapuu etsimään kalleintaan. Ja sitten katoaa viinaanmenevä talon emäntä Mrs. Mac.

Mutta kyseessä on vain alkusoitto.. Lopulta talon tapahtumista kiinnostuvat poliisitkin.

Clarkin elokuva on kylmiä väreitä tuottava, viihdyttävä ja pirullisen hauska sekoitus slasheria (katsoin leikkaamattoman version) ja psykologista kauhua. Sanotaanko että tapoja kuolla on monia. Teinikauhun lajityypissä elokuva edustaa ilman muuta kaikkien aikojen parhaimmistoa ja on ollut luultavasti vaikutusvaltainen filmi myöhemmille vastaaville elokuville.

4 / 5

IMDb

99 River Street (1953)

Phil Karlsonia ei koskaan tunnustettu vaikutusvaltaisissa ”elokuvakulttuuripiireissä” aivan A-luokan ohjaajaksi, tekihän hän elämäntyönsä filmiteollisuudessa mm. rikos- ja western-lajityyppien sydänverialueilla. Sitäkin maineikkaampi harrastajapiireissä on hänen 1950-luvun sarjansa kovia rikoselokuvia joihin myös 99 River Street lukeutuu.

George Zuckermanin tarinaan perustuvassa elokuvassa pääosissa ovat suurkaupungin yö, uransa pahimman takaiskun kokenut ja elantonsa käytännössä päättänyt ex-nyrkkeilijä Ernie Driscoll (John Payne) sekä tämän elämään kohtalon ja sattuman kautta tulevat akuutit ja traagiset oikut. Driscoll saa rikkauksien ja kunnian perään olevan, miehensä takaiskuihin pettyneen vaimonsa kiinni timanttiryöstökeikan heittäneen kovanaaman kanssa. Ennen pitkää häntä itseään syytetään murhasta. Lopulta ratkaisun paikkana toimii baari jonka osoite on otsikon mukainen sijainti New Jerseyssä. 

Karlsonin elokuvassa väkivaltaa ei ole määrällisesti lopulta paljon mutta silloin kun se tapahtuu, se on yhtä voimakasta kuin sitä harjoittavan ja sillä puolustautuvan Driscollin käsivarret. Hän on klassinen antisankari, tahtomattaan keskelle rikoskuvioita joutuva vain omasta lokerostaan kiinnostunut ”jokamies”. Miehen kieroileva vaimo saa 1950-luvun amerikkalaisen moralismin mukaisesti takaisin tekonsa tylyllä tavalla.

Kiinnostavan piirteen elokuvaan tuo Driscollin uusi työ taksisuharina, taksikeskuksen langat käyvätkin kuumana tapahtumien pyörteissä.

Elokuva on parhaimpia näkemiäni tiiviitä ja vaiherikkaita ”yhden yön” painajaisia.

4 / 5

IMDb

Kuin surmaisi satakielen (1962)

Robert Mulliganin ohjaustyö Harper Leen samannimisestä novellista oli edelleen kolmannella katsomiskerralla (viimeksi nähty 2005) yksi parhaimmista lapsuus- ja 1930-luvun lama-ajan etelän pienkaupunkimaiseman kuvauksista.

On lämmin kesä ja 6-vuotias Scout yhdessä veljensä Jemin (8 vuotta) ja naapurinpojan Dillin kanssa seuraavat läheltä ja kauempaa isänsä työskentelyä paikallisessa oikeudessa. Kyseessä on kesän tapaus, puolustaahan Atticus Finch (Gregory Peck) mustaa duunaria, jota syytetään valkoisen naisen pahoinpitelystä ja raiskauksesta.

Oikeudenmukaisuus, kunnia, suoraselkäisyys, esikuvallisuus. Siinä Atticus Finchin hyveitä (toisaalta hän on myös hyvä ampuja!). Kyseessä ei ole 2000-luvun elokuvasankari (antisankarielementteineen) vaan puhdasotsainen, esimerkillinen oikeuden sankari ja isä. Atticus ei laske arvoa asiakkaan ihonvärille tai sosiaaliselle luokalle puolustaessaan lainmukaisuutta ja kohtuutta.

Elokuva tapahtuu nimenomaan tyttären Scoutin (kertoja) näkökulmasta. Lapset tuntuvat olevan vielä ulkona aikuismaailman ennakkoluuloista ja pahuudesta. Tämä ei kuitenkaan estä heitä näkemästä yhteisön lynkkausmielialaa. Vaimonsa menettänyt ja kahta vikkelää kakaraa kasvattava mies joutuu sanomaan tyttärelleen Scoutille ettei tämä tappelisi mekko päällä koulun pihalla isänsä kunniasta (käsite ”Niggerlover” vilisee uhrin isän suussa).

Mulligan tuo valkokankaalle elävänä kaupunkilaisyhteisön, lynkkaavan väkijoukon sekä Finchille suosiotaan osoittavan mustan väestönosan. Niin ikään kuvaus on loistavaa, niin etelän valoisan päivän ja lämpimän yön kuvauksessa, kun naapurin pelottava Boo (Robert Duvall) ja hänen varjonsa ajaa lapset tiehensä tontiltaan.

"Well, I reckon because mockingbirds don't do anything but make music for us to enjoy. They don't eat people's gardens, don't nest in the corncrib, they don't do one thing but just sing their hearts out for us." -Atticus Finch

Kuin surmaisi satakielen on humaani, kaunis, lyyrinen ja koskettavakin elokuva. Kaunis huolimatta 1930-luvun etelän rotuerottelun perinnöstä. Puhdasotsaisuudestakin sitä ja sankariaan Atticusta voidaan syyttää mutta silloin tällöin me tarvitsemme ihanteita ja esikuvia, myös elokuvissa. 

Näyttelijätyö on kauttaaltaan loistavaa, niin lapsinäyttelijöiden kuin entisen Suomi-vävyn , Peckin tapauksessa. Loppupuheenvuoro oikeudessa lienee yksi kaikkien aikojen elokuvapuheista lajissaan.

5 / 5

IMDb