Takaikkuna (1954)

Alfred Hitchcockin elokuvatuotannon yksi peruskysymyksistä on, mitä jos tavallinen kadunmies joutuisi keskelle äkkinäistä kysymystä elämästä ja kuolemasta. Brittimestari ymmärsi näkökulman vaikutuksen katsojaan, kyseessä on amerikkalaisen elokuvan perinteissä usein film-noireissa nähty tilanne.

Useimmin katsomani ohjaajan elokuva ja myös oma suosikkini ”villasukat jalassa turvassa kotona” –elokuvaksi on Takaikkuna.

Etusivun valokuvaaja Jefferiesin (James Stewart) liikkumista pois asunnostaan rajoittaa kuvauskeikalla katkennut jalka, joka on kipsattu. Pitkät päivät kuluvat mm. myötäeläessä taloyhtiön sisäpihan arkea. Eräänä päivänä mies alkaa epäillä jotain järkyttävää (paloiteltu vaimon ruumis!) tapahtuneen vastapäisessä asunnossa ja alkaa kerätä langanpäitä yhteen..

Olen selvästikin vihkiytynyt muodoltaan ulkonaisesti pelkistettyihin elokuviin, tässäkin katsoja periaatteessa elää hyvin pitkälti Jefferiesin silmin hänen ikkunasta käsin.

Hänen silmiensä kautta – voi mikä kohtaus! - tutustumme myös jumalaiseen Lisa Carol Fremontiin (Grace Kelly), miehen muotia rakastavaan tyttöystävään. Epäsuhdan parin suhde näyttää olevan epäyhtälö siihen asti kun Lars Thorwaldin, naapurin mörököllin, varjo uhkaa langeta uteliaiden päälle. Yksinhän Stewartin hahmo ei juttua ratkaisisi vaan siihen ohjaa osaltaan ”naisen vaisto”.

Hitchcockin elokuva on luultavasti viihdyttävin näkemäni elokuva esitellessään naapureiden juonenpätkiä ja kutoessaan ne yhteen lopulta yhden ainoan kerran (koiran kuolema). Ikkunan läpi katsottuna näemme samalla elokuvan voiman: kysehän on vain jalostetusta mykkäfilmistä, eleistä, ilmeistä ja kommentaattorista (Stewart).

Sivumennen sanoen on Thelma Ritterin esittämä kodinhoitaja Stella yksi maukkaimpia eteen tulleita elokuvahistorian sivuhahmoja, velkaa Agatha Christien rakastettaville dekkarinaisille. Jokainen ystäväpiiri kaipaa sisäänsä yhtä Stellaa, järjen ääntä.

Takaikkuna olisi helppo leimata ”vain yhdeksi” jännärimysteeriksi. Se on kuitenkin edellä mainitun takia vertaansa vailla oleva standardit asettanut filmi ja niin ollen viitoittanut tulevien elokuvasukupolvien työtä aina Brian de Palmasta lähtien.

Jännitys elokuvassa kehittyy samalla kun Jefferiesin asunto lakkaa lopulta olemasta turvahuone. Ja samallahan turvahuone lähtee myös elokuvakatsojalta, hänhän ON Jefferies!

Nähty viimeksi 28. elokuuta 2012.

5 / 5

IMDb

Musta joulu (1974)

Hiljattain näkemäni toinen ”kotirauhanrikkomieselokuva” Kun tuntematon soittaa... (1979) häviää Bob Clarkin filmille sekä jännittävyydessään että hilpeydessään ja omaperäisyydessään.

Elokuva sijoittuu jouluiseen, synkkään mutta silti omenantuoksuiseen tyttökotiin joka alkaa saada hämyisiä (jopa demonisen kuuloisia) soittoja joulunpyhien aikaan. Eikä siinä kaikki vaan soittaja tuntuu pääsevän myös talon sisään tekemään kolttosiaan. Saamme seurata hänen silmistään käsin teini-ikäisten tyttöjen joulunviettoa, poikaystävien vierailuja ja paikallisten lapsikuorojen käyntiä – onhan kyse kuitenkin Kristuksen juhlasta!

"I'll stick my tongue up your pretty pussy!" (puhelinsoitto)

Ensin häviää (tai tapetaan) nuori Claire, jonka tyttökodin tapainturmeluksesta muutenkin järkyttynyt isä saapuu etsimään kalleintaan. Ja sitten katoaa viinaanmenevä talon emäntä Mrs. Mac.

Mutta kyseessä on vain alkusoitto.. Lopulta talon tapahtumista kiinnostuvat poliisitkin.

Clarkin elokuva on kylmiä väreitä tuottava, viihdyttävä ja pirullisen hauska sekoitus slasheria (katsoin leikkaamattoman version) ja psykologista kauhua. Sanotaanko että tapoja kuolla on monia. Teinikauhun lajityypissä elokuva edustaa ilman muuta kaikkien aikojen parhaimmistoa ja on ollut luultavasti vaikutusvaltainen filmi myöhemmille vastaaville elokuville.

4 / 5

IMDb

Shokkikäytävä (1963)

Samuel Fuller oli ohjaajana hurjapää ja rajojen murtaja, oli sitten kyse aiheista kuten sota, seksuaalisuus, sukupuolten väliset rajalinjat tai vaikkapa ihmisen laitostaminen. Viimeiseen aiheeseen tarraa hänen itse kirjoittamansa vuoden 1963 elokuva Shokkikäytävä, joka Fullerin oman kertoman mukaan kuvattiin 10 päivässä (!) valmiiksi.

Johnny Barrett (Peter Breck) on kunnianhimoinen journalisti jolla on haaveena voittaa ammattikunnan ylimmistä ylin, Pulitzer-palkinto. Kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus – lavastetun tilanteen kautta - soluttautua mielisairaalaan etsimään potilas Sloanen puukottanutta tappajaa, hän ei aikaile, stripparityttöystävä Cathyn (Constance Towers, mm. Alaston suudelma, 1964) estelyistä huolimatta.

Johnny haluaa saada selväjärkiset lausunnot kolmelta tapausta todistaneelta vangilta. Mutta hinta jonka hän joutuu jutustaan maksamaan osoittautuu lopulta arvaamattoman kovaksi.

"Who killed Sloan in the kitchen?"

Elokuva on tehty pienellä budjetilla ja b-elokuvan standardeilla, ohjausta, käsikirjoitusta ja kuvausta lukuun ottamatta. Fuller menee suoraan kipupisteeseen eksploitaatiossaan: hän näkee ilmeisen vahvasti – elokuvan esimerkkitapausten kautta - että postmodernin ajan amerikkalainen yhteiskunta ajaa ihmiset seinää vasten.

Seinien sisällä on vallanpitäjiä ja vainottuja. Mukana on ajan rotutaisteluaspekti. Mieleenpainuvimpana tapauksena jää mieleen musta mies jakautuneen persoonallisuutensa kautta: hän saarnaa väliin mustien hirttämisestä KKK-tyyliin ja vaihtaa hetken päästä jälleen pinteessä olevan värillisen asemaan.

Kuvatessaan yhteiskuntaa mikrotasolla seinien sisällä klaustrofobinen Shokkikäytävä on omaleimainen kulttielokuva joka on syytä nähdä ainakin yhden kerran.

3½ / 5

IMDb

Kuolema astuu laivaan (1973)

Suuri osa jännäreistä jä rikoselokuvista sisältää jonkinasteisen mysteerin, arvoituksen, jota keskeiset hahmot yrittävät selvittää. Mutta todellisia haastavia ja vähitellen rakentuvia palapelimysteereitä, joissa katsoja tietää asioista täsmälleen yhtä paljon päähenkilön kanssa, on harvemmassa.

Tarkoitan esimerkiksi elokuvia Pirullista peliä (1972), Chinatown (1974), Epäillyt (1995), Alaston pelko (1996), Gosford Park (2001) ja Katseeseen kätketty (2009). Näitä ovat myös useat Hitchcock-elokuvat sekä totta kai Agatha Christie- ja Raymond Chandler -filmatisoinnit.

Herbert Rossin ohjaama "Kuolema astuu laivaan" perustuu tosielämän mysteeriharrastajien Anthony Perkinsin ja Stephen Sondheimin kehitelmiin ystäviensä päiden menoksi. Alkuideat on jalostettu kaksituntiseksi trilleriherkuksi, jossa elokuva-alalla olevat päähenkilöt saavat kutsun tuottaja Clinton Greenin (James Coburn) Sheila-nimiselle luksusjahdille Etelä-Ranskaan. Kokoontumiseen tuo jännitettä tosiasia, että Greenin vaimo Sheila on menehtynyt paikalta paenneen autohurjastelijan alle tasan vuotta aiemmin, viiden kuudesta kutsutusta osallistuttua samaniltaisiin juhliin.

Mies on pahamainenen käytännön pilailija ja haastaa ystävänsä viikon kestävään peliin, jossa jokaiselle pelaajalle on uskottu fiktiivinen salaisuus, rikos menneisyydestä. Henkilöiden tehtävänä on selvittää päivittäin kulloinkin nimetyn rikollisen henkilöllisyys. Tapahtumat saavat kuitenkin pian oikeita käänteitä ja pian seurueella on oikea tapaus käsissään..

Omintakeisen Greenin ohella myös elokuvan muut hahmot ovat vaikeasti samaistuttavia, pääasiassa itserakkaita filmimaailman henkilöitä. Elokuvatähti Alice (todellisuudessakin filmauksissa diivaillut Raquel Welch) on narsistisimmasta päästä laivaseuruetta miehensä Anthonyn (Ian McShanen) kanssa. Ohjaaja Philip (James Mason) on laivan pidättynein hahmo, mutta tulee ennen pitkää keskeiseksi hahmoksi mysteerin selvittelyssä. Lisäksi Sheilalla matkustavat agentti Christine (Dyan Cannon) sekä käsikirjoittaja Tom (Richard Benjamin) ja vaimonsa Lee (Joan Hackett). Itse asiassa katsojalle olisi sama vaikka nämä kaikki kipattaisiin Välimereen!

Lopulta filmi on todella taidokkaasti rakennettu rikosmysteeri jonka jännite rakentuu Greenin nimeämien rikosten yhdistämiseen seurueen jäseniin. Menneisyydestä nousevat myös kohtalokkaiden tekojen motiivit. Nämä ihmiset puhuvat suoraan ilman englantilaistyyppistä kaartelua ja vanhoja luurankoja kaivetaan makuuhyttien kaapeista tuon tuosta. Päästäänpä tutkimaan aivan oikeita rikospaikkojakin amatöörietsivien toimesta.

Rossin elokuvassa ei ole suurenmoisia roolisuorituksia, ehkä James Masonin työtä lukuun ottamatta, mutta filmillä on ainutlaatuinen kyky pitää katsoja otteessaan ja valppaana koko kahden tunnin ajan. "Kuolema astuu laivaan" kuuluu ilman muuta mysteerifilmien terävimpään kärkeen.

4 / 5

IMDb

Pikkusisko (1969)

Sain hiljattain luettua viimein Raymond Chandlerin klassikkodekkarin Syvä Uni. Philip Marlowe on kovaksi keitetty yksityisetsivä ja tullut tutuksi niin Humphrey Bogartin kuin myös Dick Powellin tulkitsemana useissa elokuvissa aina 1940-luvulta lähtien.

Elokuva Pikkusisko pohjautuu Chandlerin samannimiseen novelliin, jonka hän kirjoitti siirryttyään käsikirjoittajaksi Paramount Picturesille Hollywoodiin. Karismaattinen mutta ennemminkin hauskuuttajarooleissa kunnostautunut James Garner turkitsee Marlowe'ta joka tällä kertaa joutuu jälleen kerran tähtitieteellisen ison sotkun äärelle, ruumisröykkiöiden kasaantuessa tuntemattomien viikatemiesten toimesta.

Kansasilainen nuori tyttö Orfamay Quest (Sharon Farrell) pyytää yksityisetsivää etsimään kadonneen veljensä. Pian hänen tielleen ilmestyy kaksi ruumista, molemmilla jääpiikit selässä. Ennen pitkää johtolangat vievät hänet kiristystapauksen pariin kun tuntematon henkilö vaatii TV-tähti Mavis Waldilta (Gayle Hunnicutt) rahaa tämän kutemiskuvista rikollisjohtajan kanssa.

"If that were a .45, I wouldn't argue. But a .32, I can get in a couple of words." -Marlowe

Paul Bogartin elokuva on sellainen kuin Marlowe-mysteerin kuuluu ollakin: täynnä yllättäviä käänteitä, tiukkoja dialogeja, nyrkkien heilutteluita, aseita ja kohtalokkaita naisia. Elokuvan suomenkielisen nimen alkuperä tulee ilmi elokuvan kuluessa yllättävästä sisarusasetelmasta.

Garner ei lopulta osaa päättää, tekeekö hän komediaa vai kovapintaista etsivää. Chandlerin huumori varsinkin Bogartin tekeminä tulkintoina ilmenee paljon rutikuivempana sanailuna. Kuten elokuvan julisteestakin ilmenee, valkokankaalla tapahtuneen seksuaalisen vapautumisen myötä ovat flirtit naisilta suoraotteiselle etsivälle paljon suorempia kuin studioaikakauden filmatisoinneissa. Tämä seikka korostaa Marlowen itsevarmaa karismaa ohi varsinaisen jutun tutkinnan.

Elokuva on tunnettu myös yhdestä Bruce Leen ensimmäisistä amerikkalaisista valkokangasvisiiteistä. Taituri näyttelee palkkasoturi Winslow Wongia, joka pistää Marlowen toimiston kappaleiksi alta aikayksikön painostaessaan tätä jättämään Questin tutkinnan. Wongin rooli ei ole Brucelle lopulta suureksi kunniaksi, kokeehan hän varsin nolon lopun pudotessaan talon parvekkeelta

3 / 5

IMDb

Neljäs mies (1983)

Hollantilaisohjaaja Paul Verhoevenin viimeinen kotimaassaan tekemä elokuva ennen rapakon taakse siirtymistä on kieroutunut ja aistikas trilleri. Hahmonsa naiskuvassa jännäri on velkaa film noir –elokuvien femme fatale –tyypille, jolla on kohtalokas tapa käsitellä miehiä. Yhdysvalloissa ohjaaja käsitteli myöhemmin aihetta uudestaan hitissään Basic Instinct (1992).

Sarkastinen, makaabereihin aiheisiin keskittynyt kirjailija Gerald Reve (Jeroen Krabbe) päätyy yleisötapaamisestaan tuntemattoman, mielenkiintoa herättävän Christinen (Renee Soutendijk) luo yökylään. Kiihkeä ilta vaihtuu raukeaksi aamuksi ja olosuhteet huomioon ottaen mies päättää lopulta jäädä naisen luokse. Ennen pitkää – viimeistään Christinen kotifilmikokoelman myötä – alkaa paljastua kolmen ex-aviomiehen kohtalo. Onko Christine ns. musta leski?

Suurimman roolin elokuvassa saa Christinen ohi alussa halveksuvasti elämään suhtautuva, lopulta siinä kynsillään roikkuva hermoromahduksen saanut Krabbe. Raflaavaa kuvastoa tuo mukanaan miehen ihastuminen Christinen varsinaiseen rakastajaan, nuoreen adonikseen.

Filmissä vilahtelevat tissit ja kikkelit eivät kuitenkaan vaikuta itsetarkoituksellisilta, onhan kyseessä tärähtänyt elokuva monessa suhteessa, mm. painajaiskuvaelmillaan (joilla on tarkoitus toteutua myös oikeassa elämässä). Loppukohtaus tuo groteskiudessaan ja aihepiirissään mieleen Bunuelin erään Andalusialaisen koiran (1929) kohtauksen.

3½ / 5

IMDb

Kuollut mies vihastuu (1944)

Joel ”Jopi” Rinne on mielestäni yksi karismaattisimmista vanhan aikakauden kotimaisista näyttelijöistä. Hänellä oli työssään ja olemuksessaan voimakkuutta, joka sai särmikkäätkin hahmot elämään. Rinteen tähdittämät, Simo Penttilän tarinoihin perustuneet Kuollut mies –elokuvat ovat tältä bloggaajalta jääneet näkemättä.

Suomi-Filmin tuottama ja Ilmari Unhon ohjaama Kuollut mies vihastuu sijoittuu jatkosodan ajan Helsinkiin, jonne vihollisen agentit ovat soluttautuneet. Eversti evp. Rainer Sarmo (Rinne) ja kapteeni evp. Mikko Vehmer (Reino Valkama), vierailtuaan naapurissa asuvan kauniin pianisti Maria Lichterin (Regina Linnanheimo) asunnolla, pääsevät sattumalta neuvostoliittolaisen rahanväärennysliigan jäljille. Kaksikko auttaa Leila Vartaa (Kaija Rahola) pelastamaan veljensä petomaisen ja maansa myyneen konnan Josef Hakimin (Ville Salminen) kynsistä.

Liekö sattumaa vai ei, mutta ensioivallus oli että liikkeissään nopea ja toiminnassaan dynaaminen Kuollut mies yhdessä avustajansa Vehmerin kanssa muistuttavat klassista paria Holmes & Watson. Basil Rathbone ratkoi elokuvakankaalla useaakin vakoilujuttua sota-aikana Holmesin hahmossa.

Nopeasti etenevän, kepeän ja toiminnan täytteisen elokuvan kannatteleva voima ovat Rinteen, Valkaman sekä eksoottista konnaa mainiosti esittävän Ville Salmisen yleisöön vetoavat roolityöt. Rinteen Kuollut mies on naseva replikoija ja rennosti piittaamaton vaaroista tai konnien statuksesta. Jonkun muun näyttelijän tekemänä roolityö olisi ollut vaivaannuttavaa seurattavaa.

Elokuva sai ensiesityksensä 13.8.1944 myös Riihimäen Apollossa.

3 / 5

IMDb

Kohtalonlento 22 (1964)

Useimmat liikennelentokoneen tuhoutumiseen pureutuvat elokuvat lähestyvät aihetta pienen, henkiin jäävän porukan ja selviytymisen näkökulmasta. Onnettomuus, erämaa ja risteävät intressit toimivat lähtökohtana jännitykselle ja draamalle. Itse onnettomuustutkintaan keskittyviä leffoja en muista montaakaan nähneeni. Itse asiassa vuonna 2012 ilmestynyt Denzel Washingtonin Lento lienee ani harvoja onnettomuuspaikkatutkimuksen ympärille ja pilotin suoriutumisen arviointiin draamansa keskittävistä filmeistä.

Suihkumatkustajakone syöksyy maahan moottoririkon takia pian Los Angelesista noustuaan ja vie mukanaan 57 matkustajaa ja miehistön jäsentä. Ainoastaan yksi lentoemäntä (Suzanne Pleshette) pelastuu. Lentoyhtiön pääkonttorissa istuva Sam McBane (Glenn Ford) ei suostu uskomaan huhuja tämän kanssa Korean sodassa lentäneen kapteeni Savagen (Rod Taylor) juopottelusta ennen lentoa, vaikka tämä tiedettiinkin villistä elämästä, viinasta ja naisista nauttivaksi poikamieheksi.

Elokuvan lentoyhtiö, Consolidated Airlines, on totta kai fiktiivinen, oikeussyistä. Samoin elokuvassa käytetty konetyyppi näyttäisi olevan jonkinlainen sekoitus C-54:n runkoa ja suihkukoneen aerodynamiikkaa. Ilmeisesti myöskään konevalmistajia ei oltaisi saatu mukaan projektiin valmiilla konetyypeillä, tuhoutuuhan suihkukone jo ennen alkutekstejä.

Itse juonen kaaressa kytkeytyy yhteen tutkimusryhmän työskentely sekä McBanen henkilökohtaiset motiivit. Välillä käydään Korean sodassa ja Grönlannissa takaumien kautta ja saadaan pohjustusta McBanen ja Savagen kompleksiselle suhteelle. Korean sodan kohtauksessa esiintyjänä ja Savagen pokana vilahtaa myös cameon tekevä uhkea Jane Russell.

Elokuva on totta kai teknisesti (kököt studiolavasteet toimittaavat lentokoneen interiöörin virkaa) vanhentunut enkä tiedä, ovatko tutkimusmetoditkaan (jälkikäteislavastus aidolla koneella) olleet aidossa maailmassa aivan elokuvan kaltaisia. Filmi täyttää silti varsin mukiinmenevästi yhden aukon ilmailuelokuvien saralla.

Ilmailuhistorian jonkin asteisena tuntijana elokuva toi toistuvasti mieleeni pari vuotta ennen valmistumista Aero Oy:lle tapahtuneen Koivulahden onnettomuuden, jonka yhdeksi syyksi todettiin kapteenin ja perämiehen juopottelu

[SPOILERI]

Loppuratkaisu menee mielestäni kikkailun puolelle, kaatuneen kahvimukin toimittaessa isoimman muuttujan virkaa. Vai oliko kyseessä ”kohtalon sormi”, elokuvan nimeen viitaten?

3½ / 5

IMDb

Sininen gardenia (1953)

Fritz Lang –sarjan YLE Teemalla päättävä saksalaisohjaajan myöhäistyö ei ole Langin mestaritasoa, mutta pidettävä ja tunnelmallinen film noir –silti. 1950-luvulla Lang kuuluu joutuneen tappelemaan hyvistä työtehtävistä Hollywoodissa, mutta ”Lauran” kirjoittaneen Vera Casparyn tarina ei varmasti ole ollut niitä huonoimpia Warnerille tulleita käsikirjoituksia. Kyseessä oli ohimennen mainiten elokuvan Suomen tv-ensi-ilta.

Blondipommi Anne Baxter esittää kotona viihtyvää uskollista Norahia, jolle koittaa synkkä hetki Koreassa sotivan poikaystävän laitettua kirjeitse välit poikki. Sattuman kautta nainen päätyy kostealle ravintolaillalliselle Blue Gardenia –ravintolaan ja jatkoilla miehen kotona naistenmiestaiteilija (Raymond Burr) saa epäselvissä olosuhteissa kohtalokkaalla tavalla hiilihangosta. Darraa poteva Norah elää tulisilla hiilillä seuraavat päivät, median jauhaessa murhasta ja muistikuvien ollessa epäselviä. Lopulta kunnianhimoinen lehtimies Mayo (Richard Conte) saa houkuteltua Siniseksi Gardeniaksi kutsutun epäillyn kolostaan.

Elokuva on persoonallisen alkutilanteen jälkeen melko perinteinen silmukka kiristyy –trilleri. Lang toisaalta osaa tämäntyyppisen elokuvan: epätyypilliseen tilanteeseen joutuva päähenkilö (joskin nyt nainen!) joutuu seinää vasten, systeemin ajaessa häntä takaa. Loppuratkaisu on mielestäni antikliimaksi ja valitettavasti pilaa muilta elementeiltään mukavan ja intensiivisen elokuvan.

Avainasemassa elokuvassa on ravintolassakin Nat 'King' Colen esittämä mieleenjäävä nimikappale, joka soi filmissä useammassakin eri ympäristössä.

3½ / 5

IMDb

Piirtäjän sopimus (1982)

Peter Greenaway on tälle blogistille melkoisen tuntematon brittinimi saarivaltakunnan elokuvataivaalla. Olen aiemmin nähnyt draamakomedian Kohtalokkaat numerot (1988), jossa nainen hukutti temppuilevan miehensä. Manipuloivat ja juonittelevat naiset tuntuvat olevan Greenawayn tavaramerkki, sen osoittaa myös kirjastosta lainaamani Piirtäjän sopimus vuodelta 1982.

Greenawayn toinen ura elokuvan ohella on maalaustaiteen puolella. Elokuvan kuvamaailma, 1600-luvun englantilainen kartanomiljöö, on lopulta rauhanomainen sarja still-kuvia harmoniaa ja suunnitelmallisuutta uhkuvista puutarhoista sekä aikakauden ruokasaleista ja makuuhuoneista. Poissaolevaan miehensä kyllästynyt rouva Herbert (Janet Suzman) palkkaa nuoren nousevan artistin herra Nevillen (Anthony Higgins) piirtämään Herbertin kartanon lukuisista eri kuvakulmista. Sopimukseen kuuluu myös lihallinen osuus, Nevillen nauttiessa rouvan sekä ennen pitkää myös tyttären (Anne-Louise Lambert) suloista.

Herkkyys on kuitenkin tapahtumista kaukana, päivien soljuessa eteenpäin kylmän ironian ja veemäisen (joskin aikakauden tapakulttuuriin verhotun) sanailun merkeissä. Nevillen piirtämät kuvat pienine detaljeineen tuntuvat sisältävän pieniä hienovaraisia vihjeitä talon salatuista tapahtumista ja isännän salaperäisestä katoamisesta.

Greenaway sai idean elokuvaan yritettyään maalata majapaikkaansa eri kuvakulmista ja huomattuaan valon ja varjon muuttumisen tekevän työn ennen pitkää vaikeaksi. Nevillen tinkimättömyys ja palveluskunnan hätistely maisemasta onkin varmasti pitkälti Greenawayta itseään, hänen itse piirrettyään elokuvassa esiintyvät Nevillen työt.

Visuaalisesti näyttävä, sopivan vinksahtanut pukudraama ei edusta eeppistä historiallista elokuvaa vaan näyttää toimivan täysin omin ehdoin. Historiallisen kartano-Englannin ihmiset – mitään tekemätön luokka varsinkin - ovat osanneet olla sangen pitkästyttäviä ja itserakkaita henkilöitä.

3½ / 5

IMDb