Up! (1976)

Filmihullun numerosta 2/2016 bongattu ”roskaohjaaja” Russ Meyerin ”päätyö” tuli allekirjoittaneen tarkasteluun vasta vuosia Pussycatin ja Supervixensin jälkeen. Mutta voi hyvin olla että tästä tuli kerralla oma suosikki ohjaajan elokuvista!

Kyseessä on elokuva kuin eteenpäin vääjäämättä puksuttava juna ja ohjaajan varmojen tavaramerkkien (tissi, tissi) maustama räävitön rymistely. Tässä mennään kuitenkin jopa Meyerin asteikolla sinne äärimmäiseen (sängyn) päätyyn saakka: kyseessä on jonkinlainen vehreisiin metsiin sijoittuvan leirintäalue-elokuvan ja seksillä kyllästetyn Ponterosan 200-prosenttisella sykkeellä ja potenssilla tehty risteytys.

Elokuvan ”punainen lanka” on hyvin paljon erästä toista Aatua muistuttavan, seksileikkejä harjoittavan Adolph Schwartzin (Edward Schaaf) murha ja syyllisen selvittely, mies kun kokee kohtalonsa piraijan toimesta kylpyammeessa. Keimaileva ja kiimaisen oloinen kertoja johdattaa meidät seuraavaan kohtaukseen jossa isoutareinen Raven De La Croix’n esittämä Margo Winchester villitsee miehet (ja myös osan naisista) saapuessaan paikkakunnalle.

Seuraava tunti kuluu erityyppisessä ruumiinnesteiden vaihtamisessa sekä luonnossa että poliisiauton takapenkillä. Vaikka elokuva tissien voimalla eteenpäin jyllääkin, ovat naishahmot kuten Margo voimakkaita – kun taas läähättävät ja naisia lihanpalana käsittelevät miehet kokevat lopulta loppunsa ennen naaraita, osa moottorisahan kauttakin.

Elokuvan musiikki on kiitettävän reipasta ja vivahteikasta, ulottuen niin saksalaisesta marssista klassiseen ja oopperaan saakka. Meyerin elokuva tunkeutuu mukavuusalueiden ulkopuolelle: ultraviihdyttävän filmin katsoja joutuu miettimään väkisinmakaamisen viihdyttävyyttä, onhan leikinlasku raiskauksesta melkoinen tabuaihe valkokankaalla nyt ja aina.

Vinksahtaneen Adolf Hitler -karikatyyrin kytkeminen elokuvaan kruunaa täydellisen viihdepläjäyksen!

4 / 5

IMDb

Ilsa – SS:n naarassusi (1975)

Elokuvakirjallisuudesta nousee filmihelmiä – ja roskaa! Nalle Virolaisen ja Jouni Hokkasen Roskaelokuvat (1990/2011) on vertaa vaillansa oleva lista verenpainetta ”huonoudellaan” nostaneista filmeistä kautta aikain.

Allekirjoittaneen mainitusta kirjasta löytämä Don Edmondsin natsi- ja tissieksploitaatio on hauskinta mahdollisinta roskaelokuvaa. Natsien kuolemanleirin vartija Ilsa (Dyanne Thorne) teettää vangeilla lääkeritieteellisiä kokeita – tarkoituksena osoittaa että naiset pystyvät sietämään kipua vähintään yhtä paljon kuin eturintamalla taistelevat miehet.

Sadismi, sadomasokismi ja historialliset tosiasiat on viety elokuvassa äärimmilleen ja mikä parasta: viihdyttävällä tavalla. Dyanne Thornen näyttelijäntaidoista Ilsana voi olla montaa mieltä mutta narttu, räväkkä ja seksikäs hän osaa olla.

Absurdeimmalla tavalla hauskin kohtaus on naisleirivangin hirttäminen illanistujaisissa jääpalan sulaessa hänen jalkojensa alta, lihavan natsikenraalin nauraessa sikamaiseen tapaansa.

Tuotantoarvot ovat kehnosta käsikirjoituksesta huolimatta kohdallaan ja esimerkiksi elokuvan kuvaus on aivan kelpo luokkaa.

4 / 5

IMDb

Pako vapauteen (1956)

Kinkun ja joululaatikoiden sulattelu meinasi jo lähes kellistää blogin pitäjän unten maille. Anopin boksilta kuitenkin löytyi MTV3 Leffa –kanavalta tallennettu ennen näkemätön klassikko. Kyllähän Richard Widmark aina jaksaa parituntisen kiinnostaa aattoiltanakin.

Kyseessä on Richard Connellin tarinaan pohjautuvalle Zaroffin koirille (1932) velkaa oleva trilleri, jossa metsässä tapahtuvan jahdin panoksena eivät ole eläimet vaan ihmishenget. Amerikan viidakoissa piileskelevät natsit ovat tietysti jälleen yksi klassinen – joskin kliseinen – viihteen tae. 

Vauhdikkaisiin elämänkäänteisiinsä pettynyt seikkailijakirjailija Mike Latimer (Widmark) on piilotellut fanejaan ja mediaa jo jonkin aikaa Keski-Amerikan syrjäseuduilla. Lopulta newyorkilainen lehti päättää lähettää kohuviihdetoimittaja Katien (Jane Greer) Latimerin perään. Nainen löytääkin tämän viidakkokylästä, pitäen tosin identiteettinsä toimittajana salassa.

Naisen lopulta rakastuessa machoon kirjailijaan ei tämän etiikka anna lopulta periksi tehdä pakolaisesta juttua. Latimerin tarjottua tälle pois pääsyä Mexico Cityyn pienkoneellaan he lopulta eksyvät, kompassihäiriön takia. Tehtyään pakkolaskun he joutuvat sattuman kaupalla piilottelemassa olevien natsirikollisten (johtajanaan Trevor Howard) kynsiin. Kujanjuoksu vaaroja kuhisevassa viidakossa voi alkaa.

Kun viihdyttävän puolitoistatuntisen miesvoimasta vastaa osaava kaksikko Widmark ja Howard, ei näyttelyn laatua, intohimoisuutta (Widmark) tai hahmojen karismaa (Howard) tarvinne epäillä. Greerin toimittajahenkilöhahmo jää siinä sivussa hieman ohuenlaiseksi vaikka hän Widmarkin mukana pakomatkalla jotenkuten roikkuukin.

Elokuvan mieleenpainuvin hetki on Widmarkin kertoma tarina hänen tunnistaessaan maansa pettäneen britin (Howardin hahmo) ja tämän apurin. Itse asiassa tässä hieman häiritsi Latimerin muuten nokkelan hahmon epäloogisuus, mitä tulee stoorin kertomisen hyötyyn vankinaolotilanteessa. No, ehkä elokuvan jännitteen säilymisen vuoksi tämä oli tärkeää!

3½ / 5

IMDb

Viitta ja tikari (1946)

Sodan jälkeen Fritz Langin ohjaama maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuva elokuva lukeutuu elimellisesti yhteen ohjaajan suuren maailmanpalon aikana tekemien antinatsielokuvien kanssa.

Manhattan-projektissa mukana oleva ydinfyysikko, professori Alvah Jesper (Gary Cooper) värvätään strategisen palvelun (OSS) toimesta Euroopan retkelle paljastamaan saksalaisten atomipommiprojekti ja edesauttamaan sen estämistä. Ensin retki suuntautuu puolueettomaan mutta Gestapo-agenttien soluttamaan Sveitsiin tiedepiireissä tutun, saksalaisille työskentelemään joutuneen tutkijan paettua sinne, kaiken kulminoituessa lopulta värikkäisiin vaiheisiin akselivalta-Italiassa. Eurooppaa hallitsevat fasistit kiristävät joka puolella maailman älykkäimpiä keksijöitä ja tiedemiehiä näiden heikkouksilla, pakottaen tieteen palvelemaan julmia tarkoitusperiä. Italiassa Alvah tutustuu myös viehättävään vastarintataistelija Ginaan (Lilli Palmer).

Kahteen eurooppalaiseen maahan keskittyvä skitsofreeninen, vastavakoilun pelkoon pohjautuva tunnelma on valjua Langia ja jännityksen symbolit jo niin nähtyjä, lukoissa pyörivine avaimineen ja karkailevine kissoineen. Honteloksi tiedemieheksi Cooper tappelee kuin pakkotilanteeseen joutunut Bruce Lee, antaen fasisteille karatea ja kuristusotetta.

Mielenkiintoa keskinkertaiseen trilleriin tuo atomisota tarinan aineksena ja nimenomaan tekoajankohdan ajankuvana. Kauhun tasapainon lujittuessa kylmän sodan alettua ei atomisotaakaan sopinut enää pitää itseisarvoisena pahana, ”kunhan pommi on vain meidän hallussamme” (OSS:n miehen sanoin).

Pienenä triviatietona mainittakoon, että sota-aikaisissa filmeissä oli amerikkalaisten sensuuriviranomaisten toimesta kielletty OSS:n mainitseminen, Langin filmissä se oli jo mahdollista.

3 / 5

IMDb

Sofien valinta (1982)

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta käynnistäni Auschwitzin keskitysleirissä, mikä tapahtui ainejärjestön retkellä Puolaan. Keväisessä Oswiecimissa, puiden ollessa silmuilla ja paikoin lehdessä, oli vaikeaa mieltää leirien olleen häikäilemättömän massamurhan toteutuspaikka kuusikymmentä vuotta aiemmin.

Yhdysvalloissa on tuotettu useita elokuvia Holokaustista selvinneiden näkökulmasta, aina Lumet'n erinomaisesta Panttilainaajasta (1964) lähtien. Selviäminen (arvan tai omien ansioiden kautta) kuoleman leireiltä näkyi väistämättä ihmisten arkielämässä loppuun asti. Huomioon ottaen juutalaisten säätiöiden ja Hollywoodin isot rahapinot, on jopa pieni ihme että elokuvia ei olla tehty aiemmin ja enemmän. Oli Lähi-Idän konfliktista mitä mieltä tahansa, yhden kansanryhmän järjestelmällinen hävitys Kolmannen valtakunnan toimesta on kiistämätön toisen maailmansodan fakta. Holokausti toi mukanaan poliittiseen puheeseen rasismi-diskurssin.

Alan Pakula ohjaa yleensä näyttelijävetoisia elokuvia, niin nytkin. William Styronin samannimiseen novelliin perustuvaa, 1940-luvun loppuun sijoittuvaa elokuvaa olisi vaikeaa kuvitella ilman nimipääroolissa olevaa, Oscar-palkittua Meryl Streepia (huolimatta siitä, että Styron oli kuvitellut Sofien rooliin Ursula Andressia!). Sofie on Holokausti-selviytyjä, ja Yhdysvaltoihin tultuaan heikossa kunnossa oleva kolmekymppinen nainen päätyy Amerikan juutalaisen Nathanin (loistava Kevin Kline) hoivaan Brooklyniin. Nathan on (kertomuksensa mukaan) biologi ja paljastuu ennen pitkää Holokausti-maanikoksi, kerätessään todistusaineistoa kansanmurhasta ja tentatessaan Sofielta, miksi juuri hän pelastui kuolemanleiriltä. Tarina alkaa kertoja, kirjailijanalku Stingon (Peter MacNicol) saapuessa Etelän mailta New Yorkiin kirjaprojektinsa puitteissa. Stingo päätyy vuokralaiseksi samaan taloon pariskunnan kanssa ja ihastuu ennen pitkää molempaan osapuoleen, näiden eläessä elämäänsä kuin päivä kerrallaan.

"Don't you see, Sophie? We're dying." -Nathan

Sofielle ja Nathanille - jotka ovat riippuvuussuhteessa - on käynyt niin kuin monille rappioalkoholisteille: elämän osasten ollessa levällään on kaksi vaillinaista ihmistä löytänyt toisensa. Heillä on kuitenkin keskinäisiä salaisuuksia. Sofien hauras käytös saa lopulta selityksensä Stingon alkaessa tentata tämän menneisyyttä. Lopulta katsoja saa myös tietää otsikon mukaisesta, häntä vainonneesta valintatilanteesta.

Streepin esitys menee elokuvahistorian suurimpien roolitöiden joukkoon. On vaikea keksiä tunnetiloja, joita Sofie ei käy elokuvassa läpi. Hän iloittelee Nathanin ja Stingon kanssa Coney Islandilla niin kuin muutkin vapaapäiväänsä viettävät jenkit. Hetkeä myöhemmin hän tuijottaa tyhjyyteen, selittäessään professori-isänsä kohtaloa natsien käsissä. Lopulta - takaumien kautta - näemme hänet mm. kuuluisan Rudolf Hössin seurassa, kuihtuneena leiritettynä puolalaisnaisena. Roolisuoritus on metodinäyttelemistä parhaimmillaan. Loputtomien tunneskaalojen lisäksi Streep opetteli elokuvaa varten puolan ja saksan kielen, mm. tuodakseen oikeat aksentit jenkkipuheeseensa.

Klinen karismaattisesti esittämä skitsofreeninen mutta sympaattinen Nathan on eri tavalla rikki. MacNicol jää vääjäämättä Streepin ja Klinen roolitöiden varjoon, Stingon kaksikymppisen hahmon ollessa monin paikoin ärsyttävän pikkuvanha viisastelija. Hänen rakkautensa voimakasta mutta luulosairasta Nathania kohtaan on ihailevaa, Sofieta kohtaan taas alusta lähtien romanttista. Pakulan kunniaksi on muiden ansioiden lisäksi sanottava, että hän osaa jättää tilaa näyttelijöille.

Sofien valinta on luultavasti katsottava useaan kertaan löytääkseen siitä kaikki Styronin ja Pakulan hakemat vivahteet. Lähtemättömän jäljen elokuva jätti jo ensimmäisellä kerralla. Coney Island ja Sofien kielikurssit ovat ulkopuolista maailmaa, 1940-luvun lopun hyvinvoivaa Amerikkaa. Kaksi ihmistä Brooklynissa elävät kuitenkin kuin kuplassa. Hyvinvoiva ulkokuori yhteiskunnassa kätkee sisäänsä lukuisia kertomuksia inhimillisistä kauheuksista. Suuresta amerikkalaisesta kertomuksesta huolimatta jotain he ovat joutuneet luovuttamaan.

Kuten kuvankaunis Sofie kertoo Stingolle, hän ei traumojensa takia koskaan tule enää elämään normaalia amerikkalaista elämää. Sofien valinta herättää ajattelemaan yksilön roolia suurten koneistojen jauhaessa historiaa eteen päin. Äärimmäisessä hädässä tehdyt valinnat jäävät lopulta osaksi omaa psyykeä, oli alkusyy mikä tahansa.

5 / 5

IMDb

Spitfire (1942)

Aloitin toissapäivänä ja eilen kesälomani kahden päivän pyrähdyksellä Jämi Fly Inissä. Yksi ilmasota-teemaisen tapahtuman vetonauloja – Suomi-väreihin maalatun Hurricanen jäätyä pois – oli ilman muuta tapahtumassa jo aiemmin vieraillut Bilteman omistama Supermarine Spitfire Mk. XVI. Ellipsisiipinen konehan on todella kaunis tehdessään kolmen pisteen laskua rataan, seistessään ruohokentällä tai tekiessään ohilentoa Merlin-moottorin soittaessa iloista konserttia. Aurinkoisena päivänä Jämillä oli vaikea kuvitella, että konetyyppi oli toisen maailmansodan merkittävimpiä tappokoneita länsirintamalla ja ennen muuta pelastamassa brittejä saksalaisilta sotalinnuilta.

Kotiin palattuani sainkin idean katsoa aiheeseen liittyvän elokuvan. Biskajanlahdella vuotta myöhemmin menehtynyt englantilaisnäyttelijä Leslie Howard ehti vuonna 1942 tuottaa, ohjata ja pääosatähdittää ”Spitin” suunnittelijasta R.J. Mitchellista kertovan biografiaelokuvan.

Elokuva – kuten suuri osa muustakin saarivaltion propagandaintressillä tehdystä elokuvatuotannosta – on totta kai tunneskaalaltaan huima, tässä tapauksessa ylidramatisoitu ja kohtalonomainen kertomus miehen haaveesta ja sen toteutumisesta suuren sodan vyöryessä päälle. Taistelun Britanniasta ollessa täydessä käynnissä laivueenkomentaja Geoffrey Crisp (fiktiivinen hahmo, jota näyttelee David Niven) päättää kertoa tarinan miehilleen edesmenneestä tuttavastaan ja tämän uskomattomasta työstä. Takauma alkaa parikymmentä vuotta aiemmin Mitchellin katsellessa rannalla lokkeja ja ideoidessa yksitasokonetta vaimolleen (vallankumouksellinen visio 1920-luvulla).

Tie kohti vision toteutumista oli kuitenkin pitkä. Supermarinen palkkalistoilla ollut Mitchell voitti vuosikymmenellä kolme kertaa Schneider Trophyn suunnittelemillaan aerodynaamisesti uraa uurtaneilla vesitasoilla, koelentäjä Geoffrey Crispin ansiosta. ”Spitfireksi” nimetty Mitchellin pöydällä suunniteltu, vallankumouksellinen tulta syöksevä lintu ei voittanut heti ilmailuministeriön suosiota.

Elokuva oikoo mutkia, kuten olettaa sopii. Mitchell ei ollut Howardin tyylinen aristokraattinen hahmo vaan alaluokkainen, helposti muihin ärsyyntynyt punaniska. Howardin ja fiktiivisen Crispin lämmin suhde on yksi draamaa kannattelevia voimia, perhe-elämän ohella. Koneen eri kehitysversiot kuitataan vain nopeasti (vapaamman kehitystyön mahdollistanut Supermarinen myynti Vickersille sekä Rolls Roycen yhteistyö ovat toki mukana).

Mitchell ei koskaan tehnyt elokuvassa kuvattua Saksan matkaa, josta hän sai lopullisen kipinän ajaa projekti läpi. Hän ei myöskään kuollut samana päivänä, kun Spitfiren prototyyppi (K5054) lensi 5. maaliskuuta 1936. Taistelussa Britanniasta Hawker Hurricanet olivat yhä lukumääräisesti RAF:n selkäranka, tosin Spitfiret pärjäsivät näille ennen muuta voitto-tappio –suhteessa. Elokuvan tekovaiheeseen mennessä Spitfiresta oli toki jo kasvanut suorituskyvyltään ja maineeltaan lähes myyttinen kone, kuten elokuva kertookin. Supermarinen suunnittelija Joseph Smith oli kehittämässä myöhempiä malleja koneesta ennen sotaa ja sodan jälkeen.

Elokuvaa on vaikea pitää halpahintaisena sotapropagandana, vaikka se syy filmin syntyyn epäilemättä onkin. Yhden teknisen välineen nostaminen elämää suuremmaksi ilmiöksi toki nopeasti kuulostaa laskelmoidulta (huom. Willy Messerschmittistä ei koskaan tehty vastaavaa ylistysvirttä Saksassa). Pähkinänkuoressa tällaisten elokuvien teemana, aikakaudesta ja aiheesta huolimatta, on periksiantamaton ja uhrautuva ihminen tekemässä valintoja omaksi tappioksi ja ihmisten parhaaksi. Leslie Howardissa Churchillin Englanti menetti uskomattoman karismaattisen ja perienglantilaisen herrasmiesnäyttelijän. Hänen pois menonsa kohta elokuvan ensi-illan jälkeen vain lisää elokuvan myyttistä katoavaisuuden tuntua. Howardin ja Nivenin takia katsoisi huonompaakin elokuvaa.

Ilmailun vinkkelistä kiitosta saa erityisesti elokuvan dokumentaarinen osuus: aitojen RAF-pilottien tallentaminen filmille sekä tietysti koneet ja intensiiviset koelento- ja taistelukohtaukset, ilmavoimien toimitettua elokuvakäyttöön aitoja Spittejä. Ja onhan Howardin elokuvassa sitä lentämisen viatonta unelmaa ja hyväntuulisuutta, vaikka työn tuloksena surmanlintu syntyikin.

Elokuva sai Suomen valkokangasensi-iltansa 13.2.1948 Ritzissä (tältä ajalta myös suomenkielinen nimi). TV-ensi-ilta onkin yhä tulematta. Alkuperäinen elokuvan nimi tulee totta kai Churchillin 20.8.1940 pitämästä puheesta kansalleen, koskien Taistelua Britanniasta.

Elokuva on vapaassa jakelussa: https://archive.org/details/TheFirstOfTheFew

3½ / 5

IMDb

Kadotettu (1951)

Mikä olisi tummempi sijoituspaikka film noir –henkiselle jännärille kuin natsi-Saksa?
Hollywoodissakin merkittävän uran tehnyt Peter Lorre palasi Saksaan tehdäkseen ainoan ohjaustyönsä, omaan kirjaansa pohjautuvat tarinan sodanjälkeisen pakolaisleirin tohtorista, jonka synkkä menneisyys nousee esiin, kun entinen alainen ilmestyy leirille hänen apulaisekseen (molemmilla tietysti väärennetyt identiteetit).

Takaumana siirrytään vuoteen 1943, jossa tohtori Karl Neumeister (Lorre) työskentelee koelaitoksessa bakteeriviljelmiensä parissa. Valtion urkkijat saavat Neumeisterin tappamaan paremman puoliskonsa tämän vuodettua tietoja englantilaisille. Tästä alkaa tohtorin seikkailu hämärässä: psykopatiaan taipuvainen mies kadottaa otteensa todellisuuteen ja hänestä tulee väkivaltainen vaeltelija, kadotettu.

Saksa oli vinksahtanut valtio sodan aikaan sekä hallintokoneistoltaan mutta myös oikeusjärjestelmältään: Tohtorin tekemä murha saadaan käännettyä oikeusistuimessa naisen itsemurhaksi.

Lorren filmi ei ole varsinaisesti suora elokuva natseista. Se pikemminkin sijoittuu erään hämärissä vesissä kulkevan historiallisen valtion synkkään sielunmaisemaan siviili-ihmisen vinksahtaneen mielenlaadun kautta. Elokuvalle ollaan tehty voimakas jälkikäsittely, sen johdattaessa voimakkaalla kuvan kontrastilla ja kuvamaailmalla (varjoisat porraskäytävät, huoneet, junanvaunut) katsojat takaisin 1930-luvun vaihteen saksalaiseen ekspressionismiin.

Omaan makuun elokuva luottaa liikaa Lorren läsnäoloon, tämän vaaniessa tuttuja ja vieraita naisia. Mutta totta kai jo pelkkä hänen rotannaamainen (kunnioituksella!) olonsa kuvassa (huippuna totta kai Langin ”M”) sisältää dramatiikan siemenen.

Nähty YLE Teeman Kino Klassikossa.

3½ / 5

IMDb

Ihmismetsästystä (1941)

Twentieth Century Foxin tuottama Ihmismetsästystä lukeutuu harvojen sotaan liittymistä kannattaneiden ennen Pearl Harboria tehtyjen amerikkalaiselokuvien kirjoon. Saksalaisia 1930-luvulla Yhdysvaltoihin paennut ohjaaja Fritz Lang kiteytti antinatsielokuvien sarjansa näin (lähde Elokuvan historia):

”Väkivalta vaatii väkivaltaa, ja natsismia vastaan tarvitsemme kaikkia keinoja.”

Elokuvan osalta paljolti amerikkalaistunut (noirit ja länkkärit) Lang luonnollisesti pyrki tuomaan Euroopan asiaa julki taitamassaan mediassa, studion sen salliessa.

Ihmismetsästystä ei ole pelkästään Lang-jännäri vaan kaikilta osiltaan tasapainoinen kokonaisuus. Elokuva alkaa mieleenpainuvasti, sijoittuen 1930-luvun loppuun ja saksalaismetsiin. Veijarimainen brittiläinen metsästäjä Alan Thorndike (Walter Pidgeon) saa Baijerissa tähtäimeensä itsensä Hitlerin. Lopulta katsojalle jää epäselväksi, yrittääkö hän tappaa diktaattorin vai leikkiikö vain metsästäjän vaistoillaan ja liipaisinsormellaan (selitys, jonka hän kertoo saksalaisille).

Saksalaiset yrittävät saada häneltä allekirjoitusta paperiin, missä Thorndike tunnustaisi kotimaansa hallituksen olleen hankkeen takana – pyrkimyksenä tietystikin saada legitiimi syy aloittaa uusi suursota. Paettuaan takaisin Lontooseen Thorndike saa paitsi peräänsä hankettaan jatkavat hunnit, myös tapaa sattumalta impulsiivisen suloisen Jerryn (Joan Bennett).

Elokuva on ylle lainatun Langin lausahduksen kuva: leikittelevästä ja väkivallattomasta päähenkilöstä (”en tapa enää pieneläimiäkään”) tulee lopulta - seinää vasten ajettuna - suoraselkäinen periaatteen mies ja antinatsi, joka tekee mitä tehtävä on. Halpahintaisena propagandana elokuvaa on silti vaikea pitää vaan filmi kantaa sekä jännityksen että romantiikan (pääparin kemia ja amerikkalaisen Bennettin loistavan hauska tulkinta alaluokkaisesta fish’n’chipsillä elävästä englantilaisnaisesta) osalta.

Lang tuntuu ottavan joka kuvan ja tilan haltuun, oli sitten kysymys Lontoon kaduista tai metrotunneleista, joissa painostava ihmisjahti tapahtuu. Elokuva voisi pienellä hienosäädöllä olla ehtaa Hitchcock-elokuvaa, olihan hän niin ikään esteetikko jännityksen rakentamisessa. Molemmilla mestareilla oli kuitenkin oma tunnistettava kädenjälkensä.

Ensi viikolla YLE Teemalta lisää näkemätöntä Langia, sehr schön!

4 / 5

IMDb

Tähdet kertovat, komisario Palmu. (1962)

Nähty viimeksi 23.10.2011.

Mika Waltari kirjoitti Tähdet kertovat komisario Palmu –kirjan dekkaritrilogian viimeiseksi osaksi. Tämän hän teki ilmeisesti Fennadan tuotantopäällikön Mauno Mäkelän pyynnöstä Kaasua –elokuvan ensi-illassa. Ajallisesti ollaan siirrytty 1960-luvun Helsinkiin. Syksyiseltä Tähtitorninmäeltä löytynyt ”juopon ruumis” paljastuukin antikvariaatin pitäjä Fredrik Nordbergiksi. Median (Pentti Siimes nokkelimpana) osuttua salamana paikalle saa myös rikospoliisi laittaa töppöstä toisen eteen tuomariksi lukenee Virran (Matti Ranin) johdolla. Huomio kiinnittyy lättähatuista lopulta erääseen lujamieliseen, naisiaan kaltoin kohtelevaan natsimieliseen upseerismieheen.

"Helsinki on kaunis kaupunki... mutta liika kiire pilaa senkin!"  -Palmu

Elokuvan temmon ja habituksen ollessa samankaltainen aiempien Palmujen kanssa on keskiössä nyt vastakkainasettelu ”kone vastaan ihminen”. Virran esitellessä oman modernin koneistonsa toimintaa lehdistölle ja kurittomalle nuorisolle, istuu vanhaa koulukuntaa edustava komisario Palmu (Jopi Rinne) sohvalla mietteissään, valmiina äkkäämään jutusta puuttuvat palikat. Leo Jokela taas käyttää suhteitaan, syö sianlihaa ja kiinnostuu lopussa maalaiselämästä.

Vadenblickin (Helge Herala) hahmo voi olla tämän päivän näkökulmasta liiankin stereotyyppinen natsihahmo symboliympäristöineen mutta herkullinen hän tyyppinä ilman muuta on. Fyysinen näyttelijä Herala kuuluu tykänneenkin roolista kuin hullu puurosta.

Viimeisenä hienona Palmuna häviää Tähdet kertovat ehkä yhtenäisyydessään himpun verran kahdelle ensimmäiselle. Toisaalta, huikea sukellus väärien johtolankojen jälkeen erään suvun pimeään salaisuuteen riittää kuitenkin pitämään elokuvan samassa suosikkien rintamassa.

PS. Tähtitorninmäeltä löytyneenä ruumiina - Fredrik Nordbergina - elokuvassa esiintyy nykyisin Keljossa asuva maailman vanhin esiintyvä tenori, 105-vuotias Vilho Kekkonen. Kekkonen on päihittänyt iällään kaikki elokuvan pääosanäyttelijät, Raninin kuoltua viime syksynä.

4½ / 5

IMDb