Valamiesten ratkaisu (1957)

Sidney Lumet’n pieneen tilaan sijoittuva valamiesdraama voisi teknisesti olla aivan hyvin tv-elokuva (kuten uusintaversio 1990-luvulta onkin), sen verran pelkistetty on kerrontatyyli.

Kaksitoista oikeuden valitsemaa valamiestä erilaisista taustoista ovat kokoontuneet päättämään nuoren mustan miehen murhatuomiosta. Paikalla on niin hyvin toimeentulevia, slummien kasvatteja, liberaaleja kuin konservatiivejakin.

On lämmin, tila ilman tuuletusta ja useammalla herrasmiehellä omat pienet syynsä lyödä nopeasti päätös lukkoon. Keskustelu ajautuu usein sivupolulle, mainosmiesten paskapuheista jalkapallopeleihin. Konsensuksen tiellä on vain muuan (kuten hän lopussa esittäytyy) arkkitehti Davis (Henry Fonda) joka pitää tärkeänä olla periaatteellisesti eri mieltä – onhan kyse elämästä ja kuolemasta.

Syyttäjän esittämiä todisteita (tappoväline, motiivi, todistajat) lähdetään käymään läpi yksitellen, ei oikeuden kielellä vaan rationaalisesti John Doen näkökulmasta käsin katsottuna, mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia vatvoen.

Lumet’n elokuva sijoittuu perustuslaillisen amerikkalaisen oikeustajun konseptiin: ihmiset saavat oikeudenmukaisen, tasa-arvoisen käsittelyn lain edessä. Samalla se on ansiokas kuvaus ihmismielen hataruudesta ja arkikäsitysten sekä joukkokäyttäytymisen perustavanlaatuisesta olemassaolosta myös elämän ja kuoleman kysymyksissä.

Tulee miettineeksi: entä jos Henry Fondan erimielistä valamiestä ei joukossa olisikaan? Valamiehet lienevät tyyppitapauksia 1950-luvun amerikkalaisista miestyypeistä, Lee J. Cobb ja Ed Begley äärimmäisinä keski-ikäisen luupäisen miehen karikatyyreinä. Cobb oli filmiaikakauden amerikkalainen valkokankaiden voimahyökkääjä joka nostaa elokuvan kuin elokuvan ylös keskinkertaisuudesta – tässä hänen ei sitä onneksi tarvitse tehdä.

Lumet’n elokuva kasvaa kauas hikisestä kokoushuoneesta aina kysymyksiin, mikä on satunnaisesti kootun ihmisjoukon toiminnan dynamiikka kriisitilanteessa ja mitkä ovat oikeusturvamme ihmismielen perusteisiin asti menevät heikkoudet.

Nähty viimeksi 15. kesäkuuta 2005.

5 / 5

IMDb

Kuin surmaisi satakielen (1962)

Robert Mulliganin ohjaustyö Harper Leen samannimisestä novellista oli edelleen kolmannella katsomiskerralla (viimeksi nähty 2005) yksi parhaimmista lapsuus- ja 1930-luvun lama-ajan etelän pienkaupunkimaiseman kuvauksista.

On lämmin kesä ja 6-vuotias Scout yhdessä veljensä Jemin (8 vuotta) ja naapurinpojan Dillin kanssa seuraavat läheltä ja kauempaa isänsä työskentelyä paikallisessa oikeudessa. Kyseessä on kesän tapaus, puolustaahan Atticus Finch (Gregory Peck) mustaa duunaria, jota syytetään valkoisen naisen pahoinpitelystä ja raiskauksesta.

Oikeudenmukaisuus, kunnia, suoraselkäisyys, esikuvallisuus. Siinä Atticus Finchin hyveitä (toisaalta hän on myös hyvä ampuja!). Kyseessä ei ole 2000-luvun elokuvasankari (antisankarielementteineen) vaan puhdasotsainen, esimerkillinen oikeuden sankari ja isä. Atticus ei laske arvoa asiakkaan ihonvärille tai sosiaaliselle luokalle puolustaessaan lainmukaisuutta ja kohtuutta.

Elokuva tapahtuu nimenomaan tyttären Scoutin (kertoja) näkökulmasta. Lapset tuntuvat olevan vielä ulkona aikuismaailman ennakkoluuloista ja pahuudesta. Tämä ei kuitenkaan estä heitä näkemästä yhteisön lynkkausmielialaa. Vaimonsa menettänyt ja kahta vikkelää kakaraa kasvattava mies joutuu sanomaan tyttärelleen Scoutille ettei tämä tappelisi mekko päällä koulun pihalla isänsä kunniasta (käsite ”Niggerlover” vilisee uhrin isän suussa).

Mulligan tuo valkokankaalle elävänä kaupunkilaisyhteisön, lynkkaavan väkijoukon sekä Finchille suosiotaan osoittavan mustan väestönosan. Niin ikään kuvaus on loistavaa, niin etelän valoisan päivän ja lämpimän yön kuvauksessa, kun naapurin pelottava Boo (Robert Duvall) ja hänen varjonsa ajaa lapset tiehensä tontiltaan.

"Well, I reckon because mockingbirds don't do anything but make music for us to enjoy. They don't eat people's gardens, don't nest in the corncrib, they don't do one thing but just sing their hearts out for us." -Atticus Finch

Kuin surmaisi satakielen on humaani, kaunis, lyyrinen ja koskettavakin elokuva. Kaunis huolimatta 1930-luvun etelän rotuerottelun perinnöstä. Puhdasotsaisuudestakin sitä ja sankariaan Atticusta voidaan syyttää mutta silloin tällöin me tarvitsemme ihanteita ja esikuvia, myös elokuvissa. 

Näyttelijätyö on kauttaaltaan loistavaa, niin lapsinäyttelijöiden kuin entisen Suomi-vävyn , Peckin tapauksessa. Loppupuheenvuoro oikeudessa lienee yksi kaikkien aikojen elokuvapuheista lajissaan.

5 / 5

IMDb

Olemme kaikki syyllisiä (1954)

Kaivopuistossa on tapahtunut murha. Nuori kielitieteen ylioppilasta Leena Järvelää (Aino-Maija Tikkanen) on puukotettu, toistuvasti. Poliisi kääntää nopeasti tutkimuksissa epäilyt entiseen kihlattuun, lääketieteen opiskelija Antti Kajavaan (juuri Teatterikoulusta valmistunut nuori Veijo Pasanen). Mies ei kauas ehdi: sanomalehdissä julkaistun valokuvan ja asemamiehen ilmiannon perusteella hänet pidätetään junassa matkalla Kouvolaan.

Nuorimies ei tunnusta: hän myöntää riidelleensä Leenan kanssa, mutta ei muista varsinaisesta murhasta mitään. Hänen puolustusasianajajansa vetoaa Antin vanhempien mielisairauteen ja molempien itsemurhaan ja pyytää mielentilatutkimusta. Antti ei enää puolustaudu, vaan tunnustaa ja haluaa kärsiä rangaistuksensa.

Aiheesta sensaatiota kehittelevän reportterin tutkimukset vievät katsojan Antin traumaattiseen mutta ajoittain rakkaudenkin täyttämään menneisyyteen. Aarne Tarkaksen sosiaalijännitysdraama perustuu Helsingin Tähtitornin vuorella 1948 tapahtuneeseen mustasukkaisuusmurhaan ja rikoksesta kirjoittaneen Onni Hallan romaaniin. Itse peruskysymys tuo mieleen TV2:n Kovan lain jaksot: mikä on huonot kortit elämään saaneen miehen vastuu perimän (vanhempien kuolema ja itsemurha) ja ympäristön jätettyä häneen jälkensä, kihlatun lopulta jättäessä hänet?

Kalpea ja ilmeetön Veijo Pasanen on reppana, surullisen hahmon ritari, kuin imupaperi joka kerää sisäänsä kaiken saastan ympäristöstään, Leenan ollessa ainoa valopilkku hänen elämässään.

Elokuva on ansioiltaan Tarkasta parhaasta päästä mutta jättää silti väkinäisen kuvan 1950-luvun karrikoituna yhteiskuntakritiikkinä. Itse murha-asetelmasta tulee mieleen Tähdet kertovat, Komisario Palmu (1962) mutta on Antin ja Leenan yhteisissä hetkissä myös Katariinaa ja Munkkiniemen kreiviä (1943).

3 / 5

IMDb

Talo joen rannalla (1950)

Film-noir, joka minun on pitänyt katsoa jo pitkään, putkahti ulos yllättäen YLE Teemalta muutama päivä sitten. Mikäs siinä, kyllähän tunnelmallinen Fritz Lang aina kelpaa.

A.P. Herbertin novelliin perustuva tarina sijoittuu 1900-luvun vaihteen Yhdysvaltoihin. Tarina alkaa melko seesteisesti kartanon pihamaalta, jossa kirjailijanalku Gabriel Byrne (Louis Hayward) tuskailee käsikirjoitustensa palautumista hänelle takaisin kerta toisensa perään. Tarina saa pian goottilaisen tummat sävyt, kun äkkipikainen Gabriel käy käsiksi taloudenhoitajaansa, epähuomiossa ja kiihkossaan kuristaessa tämän. Paikalle sattuu hänen parempiluontoinen veljensä John (Lee Bowman), jonka Gabriel suostuttelee peittelemään jäljet ja upottamaan naisen ruumiin talon vieressä virtaavaan jokeen.

Kirjailijan itserakkauden ja omahyväisyyden kasvaessa valtaviin mittoihin poliisi lähtee samaan aikaan Johnin perään, samaan aikaan kun Gabrielin vaimo Marjorie (Jane Wyatt) joutuu valitsemaan kahden veljeksen välllä.

Marttyyreita ja viattoman hikoilua oikeussalissa syyllisen kyherrellessä ollaan nähty aiemminkin, elokuvan ollessa kuitenkin verrattain tasapainoisen henkilöhahmoiltaan ja juonikulultaan. Lang, kuvaajansa Georges Anthielin avustuksella, tekee joesta elokuvan tunnelmallisen ja tumman päähenkilön. Kätkeehän se todisteet ja virratessaan tuo ne lopulta esiin

Mustan elokuvan keskeisenä elementtinä olisi jokea suotu käytettävän useamminkin. Melko monihan toki muistaa loistavan Räsynuken (1955) ja lasten odysseian jokea alas paetessaan uskonnollista fanaatikkoa Robert Mitchumia.

3½ / 5

IMDb

Rikos saa palkkansa (1956)

Ihmeellistä, kuinka levittäjät ovat onnistuneet spoilaamaan jännäreiden tärkeimmän elementin, jännityksen. Peter Godfreyn film-noirin ”Please Murder Me” suomennos ei jätä paljon arvailujen varaan.

Tarina kerrotaan takaumana. Kertoja, asianajana Carlson (Raymond Burr) päätyy viattomin mielin puolustamaan aviomiehensä murhasta syytettyä rakastajaansa Myraa (Angela Lansbury) huomatakseen voitetun oikeudenkäynnin jälkeen, että lemmityllä eivät kaikki pussin jauhot olleetkaan myllyn jäljiltä ja puhtaita. Moraalisissa vaikeuksissa oleva Carlson – surmattu aviomies kun oli asetoveri Tyynellämerellä - päätyy radikaaleihin ja epäitsekkäihin ratkaisuihin laskelmoivan ja oikukkaan Myran saattamiseksi loukkuun.

Godfreyn tumman elokuvan kätketty klassikko (voisiko sanoa) on puoliksi oikeussalidraama, puoliksi melodraama. Lansbury taitavana (yhä elossa olevana) näyttelijänä tulkitsee hienosti rakastuneen ja toisaalta tunnekylmän leskivaimon roolin. Burr on jäänyt monen elokuvafanin verkkokalvoille parhaiten Hitchcockin Takaikkunasta, mutta muutakin kuin pimeässä vaanimista ja ikkunasta kyyläilyä auktoriteettia uhkuva raamikas miesnäyttelijä on taitanut, sen huomaa jo puheesta elokuvan valamiehistölle.

Asiansa ajava pikku-noir, kirjaimellisesti. Suomen tv:ssä tätä Warnerin elokuvaa ei olla nähty.

3½ / 5

IMDb

Keskiyö (1939)

Mitchell Leisenin screwball-komedian Keskiyön (Midnight, 1939) nimi on epäilemättä saanut nimensä Tuhkimon tarinasta: pennitön tyttö saa kohtalon iskusta mahdollisuuden osallistua upeisiin rikkaan väen juhliin, mutta salaisuus uhkaa paljastua ja taika murtua.

Charles Brackettin ja Billy Wilderin käsikirjoitus sisältää kaikkea romanttiselle komedialle tarpeellista: kulkuriromantiikkaa (Claudette Colbert astumassa tyhjätaskuna Eve-tyttönä junasta sateiseen Pariisiin), kohtaamisia (amerikkalaistytön poimii kyytiin taksinkuljettaja Tibor Czerny eli näyttelijä Don Ameche), upeita puitteita, nopeita käänteitä ja sukkelaa sanailua (päällimmäisenä mieleen jää mainio ranskalainen avioero-oikeuskohtaus!).

Naisen ja miehen välinen verbaliikka ei tiheydessään kenties yllä aivan Hawksin His Girl Fridayn (1940) tasolle, mutta luodut Eve ja Tibor ovat toisilleen alusta lähtien, sen genren ahkera katsoja toki erottaa toiminnan kiihkeydestä. Paria eivät erota edes uudet juonenkäänteet: Kun juhliin kuokkimaan mennyt Eve saa tämän äkänneeltä Georges Flammarionilta (John Barrymore) tehtävän pelastaa avioliittonsa ryhtymällä vaimonsa mielitietyn (Pandoran lippaasta tuttu Francis Lederer) huomiomagneetiksi, vie tie Ritz-hotellin kautta palatsiin kuplivien juomien ja juhlien keskelle. Epäilemättä jokaisen lama-ajan tytön unelma!

"From the moment you looked at me, I had an idea you had an idea." -Even tokaisu Flammarionille

Jännitys tulee totta kai elokuvan asetelmasta: hento viritys, Even tekeytyminen paronitar Czernyksi, uhkaa rikkoontua koska vain. Elokuvan epäilemättä herkullisinta antia pääparin ovien paiskomisen ja elämöinnin lisäksi ovat John Barrymoren (miehen alkoholiongelma teetti kuvauksissa kuuleman mukaan suuria vaikeuksia) yritykset pelastaa Even ja ”paronin” valehenkilöllisyys mm. eläytymällä kolmevuotiaan tyttären rooliin palatsin puhelimessa.

Ei kenties se hauskin aikakauden kohelluskomedia, mutta epäilemättä yksi charmanteimmista ja tyylikkäimmistä!

PS. Elokuva sisältää tarkoituksettomia välähdyksiä kohtalokkaasta ajasta, puolalaisen Chopinin Vallankumousetydin soidessa antaumuksella juhlissa. Elokuva sai Suomen ensi-iltansa seuraavana päivänä siitä, kun Blitzkrieg iski Puolaan syyskuussa 1939.

4 / 5

IMDb

Pandoran lipas (1929)

Georg Wilhelm Pabst oli Murnaun ja Langin ohella kolmas 1920-luvun suuri ohjaajanimi Weimarin Saksassa. Berliiniläisen yhteiskunnan synnin ja rappion kuvaajana Pabst kuuluu olleen kolmikosta maineikkain. Tämä on helppo uskoa Pandoran lipasta (Die Büchse der Pandora) katsoessa. Loppiaisen ratoksi katsoin elokuvan restauroidun kaksi- ja puolituntisen version.

"Sellaisia naisia ei pidä viedä alttarille. Se olisi itsemurha!" -Ludwig Schön

Elokuvan juoni on monivaiheinen tarina ihmisluonnon viekkaasta ja himon valtaamasta mielestä ja näiden piirteiden seurauksista. Lulu (Louise Brooks) on tanssija ja prostituoitu: viehkeä, eloisa, moraaliltaan häilyvä mutta silti varsin naiivi tyttöpahanen, joka tuntuu saavan lähipiirin miehet (ja myös osan naisista!) pois tolaltaan. Alussa hän asuu rakastajansa, varakkaan lehdenomistaja, tohtori Ludwig Schönin (Fritz Kortner) maksamassa asunnossa. Tohtorin päättäessä mennä naimisiin kunniallisemman naisen kanssa Lulu järjestää show’n, jonka seurauksena tohtori on pakoitettu kunniansa puolesta naimaan Lulun. Schön tietää jo tähän ryhtyessään olevansa ns. tiensä päässä.

Kohtalokkaiden käänteiden jälkeen Lulu ja tohtorin poika Alwa (Francis Lederer) lähtevät karkuun lain käsivartta (oikeuskin tuntuu tajuavan Lulun avut ja niistä koituvat seuraukset tuomitessaan hänet), päätyen peliluolien kautta Lontooseen, jossa kaupunki näyttää heille niin ikään pahimmat puolensa.

Kaksikymppinen kansasilainen Louise Brooks oli Pabstin uskomaton löytö elokuvaansa. Brooksilta näyttävät puuttuvan kaikki teatterinäyttelemistä täynnä olleet mykkäelokuvan maneerit ja hän näyttää unohtaneen kameran läsnäolon tyystin. Jälkipolvet eivät suotta pidä häntä yhtenä varhaisen elokuvan vetovoimaisimmista vampeista, mutta viettelevyyden lisäksi hän ilmentää yhtä lailla - oman kovan elämänkokemuksensakin kautta - epätoivoa ja pelkoa roolissaan. Lulun rooli jäi hänelle tunnetuimmaksi työkseen, elokuvauran katkettua lopulta varsin lyhyeen.

Elokuvaa voisi edellä olevan juonen perusteella pitää puuduttavana moraalisena tarinana paheiden kaikkinielevästä voimasta ihmiselämässä. Pabst kuitenkin kuvaa seksin ja rahan nälkää ja Lulun ympärillä pyörivän nälkäisen massan vellomista todella toimivasti ja ilman, että filmi vaipuisi saarnaavuuteen. Elokuva saa lopulta kohtalonomaisen lopun tuntemattoman tekijän astuessa Lulun tarinan ratkaisijaksi.

Kyseessä on elokuva, jota ei suorien viittausten takia suurin surminkaan olisi saatu aikaan kaksinaismoralistisissa elokuvamaissa. Voimakkaiden kuviensa ja hahmojensa sekä lohduttoman maailmankuvan takia elokuva jää elämään katsojan päähän pitkäksi aikaa.

4 / 5

IMDb

Kaupunki helvetissä (1955)

Ohjaaja Phil Karlson tunnettiin 1950-luvulla tinkimättömän, siloittelemattoman ja ihmisluonnon tummatkin piirteet esittelevän turpaanmättöelokuvan tekijänä. Karlsonin pienellä budjetilla tehdyt filmit oli riisuttu Hollywoodin siloitellusta tai tyylitellystä väkivallan esittelystä. Ehkä tästäkin johtuen elokuvat eivät olleet kaupallisia menestystarinoita. Menestyksekkäimmäksi elokuvaksi yleisön silmissä jäi korruption vastainen "Lahjomaton sheriffi" (1973).

”Kaupunki helvetissä” pohjautuu alabamalaisen Phenix Cityn vuosikymmeniä kestäneeseen uhkapeli- ja prostituutioteollisuuteen ja tähän liittyneeseen rakenteelliseen korruptioon. Kaikkialle tunkeutuneen, irvokkaan väkivaltakoneiston mahti huipentui Alabaman yleiseksi syytetyksi valitun Albert L. Pattersonin (elokuvassa John McIntire) murhaan vuonna 1954.

Karlsonin tinkimättömyydestä ja halusta tarttua härkää sarvista kertoo halu kuvata tositapahtumiin perustuva noir-draama paikan päällä, vain hetkeä kohtalokkaiden tapahtumien jälkeen. Alussa elokuvaa alustetaan aitojen, tapahtumissa mukana olleiden henkilöiden haastatteluilla. Elokuva alkaa Pattersonin pojan, niin ikään asianajaja Johnin (Richard Kiley) saapuessa sotilaskomennukselta Saksasta kotikaupunkiinsa perheensä kanssa. Perheelle (ja katsojalle) avautuu nopeasti kaupungin tila – kaiken huipentuessa hämyiseen 14. katuun, likaisen elinkeinotoiminnan mekkaan. Tapahtumien edetessä nopeasti John käärii hihat ja lyöttäytyy harvalukuisten vaikuttajien kanssa palettia pyörittävää Rhett Tanneria (Edward Andrews) vastaa. Kohtalokkaiden vaiheiden jälkeen, Patterson vanhemman lähtiessä lopulta hakemaan yleisen syyttäjän virkaa, tilanne ryöstäytyy sodaksi.

"I'm not stickin' my neck out. Why should I? Phoenix City has been what it is for 80, 90 years. Who am I to try to reform it?" -Albert L. Patterson

Karlson rakentaa valkokankaalle Phenix Citystä elokuvan nimen mukaisen pikkukaupungin: ketään otteestaan päästävä väkivallan ja painostuksen ilmapiiri tuntuu ympäröivän katuja. Likaisesta bisneksestä hyötyy liian moni ihminen, ja loput ovat joko hiljaa painostuksen alla tai heidän suunsa tukitaan. Mukana kulkee moraalinen juonne: elokuvassa esitetyn sitaatin mukaisesti paha tarvitsee voittaakseen vain hyvien ihmisten passiivisuutta. Elokuvan sankareilla ken miekkaan tarttuu –periaate kulkee kuitenkin väkivaltaa sisältävien toimenpiteiden edellä.

”Kaupunki helvetissä” ei ole mukavaa katsottavaa: äärimmilleen viety väkivalta on graafista ja ulottuu lapsista vanhuksiin. Samoin ihmiset (etenkin Tannerin komentamat juntit) tuntuvat paikallisen joen pohjasta nousseilta. Pakollinen kriittinen sana on annettava varsinkin alun jonkin asteisesta tapahtumien ylipohjustamisesta ja hypetyksestä. Toisaalta tämän ymmärtää: aikakauden katsoja tuskin on osannut varustautua myllytykseen, jota ”Kaupunki helvetissä” edustaa.

1950-luvun Yhdysvaltojen etelän kaikki sävyt sisältävänä – olkoonkin provokatiivisena - kuvauksena elokuva on kuitenkin ohittamaton.

4 / 5

IMDb