Tappava ase 1&2 (1987/1989)

Filmihistoria on täynnä loistavia buddyelokuvia, oli sitten kyse Laurelin ja Hardyn klassikoista tai Walter Matthaun ja Jack Lemmonin monipolvisista kommelluksista. Jonkinlaisen standardin poliisimaailman toverielokuville loivat Richard Donnerin 1980-luvulta alkaen ohjaamat Tappavat aseet.

Kyseessä on ainakin 2000-luvun näkökulmasta lähtötilanteessa kliseinen parivaljakko, epätodennäköinen työskentelypari, jonka kohtalo ja esimiehet työntävät yhteen. Mutta joskushan pohja näillekin elokuville on luotu.

Rivakkaotteinen poliisimies Martin Riggs (Mel Gibson) on menettänyt vaimonsa liikenneonnettomuudessa ja asuu Tyynenmeren rannalla asuntovaunussa koiransa kanssa. Kyynisyyteen niin elämässään kuin työssään ajautunut Riggs ei ole kaukana omaehtoisesta niskalaukauksesta. Sitä vastoin mukavuudenhaluinen Roger Murtaugh (Danny Glover) viihtyy perheensä ja teini-ikäisten lastensa kanssa, kunnostaa venettään ja haaveilee jo lähellä olevista eläkepäivistä. Murtaugh on kaikkea muuta kuin innostunut lyöttäytymään yhteen itsemurhaa hautovan Riggsin rinnalle.

”I’m too old for this shit” -Murtaugh

Sympaattiset näyttelijät, Donnerin dynaaminen ohjaus ja verbaalihuumorin takaava Shane Blackin käsikirjoitustyö tekevät vähintäänkin kahdesta ensimmäisestä Tappavasta aseesta lyömättömiä viihdepaketteja, varsinkin kun viimeisestä katsomiskokemuksesta on kulunut se jo normiksi muodostunut kymmenkunta vuotta.

Ensimmäisessä filmissä parivaljakko on huumeiden salakuljettajien jäljillä, toisessa elokuvassa taas kovistellaan diplomaattisuojan taakse pyrkivää luikurimaista ja rikollista Etelä-Afrikan apartheid-diplomaattia. Molemmilla kerroilla panoksena on Murtaugh’n perheen hyvinvointi ja myös perheen kotitalo joutuu aikamoisen myllerryksen kohteeksi, kylpyhuoneesta lähtien.

Kakkososa on leffasarjoille epätyypillisesti vähintään ykkösosan veroinen toiminnassaan.

4 / 5

IMDb

Kaksintaistelu vuorilla (1957)

”Kaksintaistelusta vuorilla” oli tarkoitus tulla ohjaaja Anthony Mannin ja näyttelijä James Stewartin kuudes yhteinen western mutta Mann pudottautui projektista nähtyään mielestään kehnon käsikirjoituksen ja oltuaan epävarma sotasankari Audie Murphyn mukanaolosta elokuvassa. Ohjaustyö tippuikin tämän jälkeen James Neilsonille. Tapahtumien kulku johti Mannin ja Stewartin lopulliseen välirikkoon elokuvan julkaisun jälkeen.

James Stewart näyttelee rautatieyhtiöstä epäluottamuspulan takia poispotkittua vartija Grant McLainea, joka palkataan yhtiön toimesta uudestaan vahtimaan 10 tuhannen taalan palkkakassaa ja sen kuljettamista rautatietyöläisille. Duunarit eivät ole saaneet maksujaan aikoihin, syystä että White Harbinin (Dan Duryea) porukka on ryöstänyt raidekuljetuksen kolme kertaa peräkkäin. Porukan mukana ratsastaa myös kaidalta tieltä eksynyt McLainen pikkuveli Utica Kid (Murphy) joka ei ole kovinkaan vaikuttunut Grantin yrityksistä saattaa tämä takaisin normaaliin elämään.

Elokuva oli ensimmäinen Technirama-laajakuvatekniikalla Yhdysvalloissa kuvattu filmi. Pitkälti Coloradon syksyisissä maisemissa filmattu elokuva on komeaa katseltavaa, rautatien halkoessa jylhää, vuoristoista maisemaa. Filmin juoni on lopulta melko ennalta-arvattaja.

Karismaattinen James Stewart hoitaa elokuvan läpi rutiinilla ilman ihmesuorituksia. Nuori, näyttelijänä edelleenkin vaatimaton 31-vuotias Audie Murphy on iältään epäuskottava pikkuveli 48-vuotiaan Stewartin rinnalla.

Filmin parhaita puolia on Dmitri Tiomkinin vivahteikas musiikki. Tarttuva kappale ”Follow the river” on hienosti juoneen sopiva iskelmäpala. Katselin elokuvan Pohjolan Liikenteen bussissa välillä Kuopio-Jyväskylä.

3½ / 5

IMDb

Kuolema astuu laivaan (1973)

Suuri osa jännäreistä jä rikoselokuvista sisältää jonkinasteisen mysteerin, arvoituksen, jota keskeiset hahmot yrittävät selvittää. Mutta todellisia haastavia ja vähitellen rakentuvia palapelimysteereitä, joissa katsoja tietää asioista täsmälleen yhtä paljon päähenkilön kanssa, on harvemmassa.

Tarkoitan esimerkiksi elokuvia Pirullista peliä (1972), Chinatown (1974), Epäillyt (1995), Alaston pelko (1996), Gosford Park (2001) ja Katseeseen kätketty (2009). Näitä ovat myös useat Hitchcock-elokuvat sekä totta kai Agatha Christie- ja Raymond Chandler -filmatisoinnit.

Herbert Rossin ohjaama "Kuolema astuu laivaan" perustuu tosielämän mysteeriharrastajien Anthony Perkinsin ja Stephen Sondheimin kehitelmiin ystäviensä päiden menoksi. Alkuideat on jalostettu kaksituntiseksi trilleriherkuksi, jossa elokuva-alalla olevat päähenkilöt saavat kutsun tuottaja Clinton Greenin (James Coburn) Sheila-nimiselle luksusjahdille Etelä-Ranskaan. Kokoontumiseen tuo jännitettä tosiasia, että Greenin vaimo Sheila on menehtynyt paikalta paenneen autohurjastelijan alle tasan vuotta aiemmin, viiden kuudesta kutsutusta osallistuttua samaniltaisiin juhliin.

Mies on pahamainenen käytännön pilailija ja haastaa ystävänsä viikon kestävään peliin, jossa jokaiselle pelaajalle on uskottu fiktiivinen salaisuus, rikos menneisyydestä. Henkilöiden tehtävänä on selvittää päivittäin kulloinkin nimetyn rikollisen henkilöllisyys. Tapahtumat saavat kuitenkin pian oikeita käänteitä ja pian seurueella on oikea tapaus käsissään..

Omintakeisen Greenin ohella myös elokuvan muut hahmot ovat vaikeasti samaistuttavia, pääasiassa itserakkaita filmimaailman henkilöitä. Elokuvatähti Alice (todellisuudessakin filmauksissa diivaillut Raquel Welch) on narsistisimmasta päästä laivaseuruetta miehensä Anthonyn (Ian McShanen) kanssa. Ohjaaja Philip (James Mason) on laivan pidättynein hahmo, mutta tulee ennen pitkää keskeiseksi hahmoksi mysteerin selvittelyssä. Lisäksi Sheilalla matkustavat agentti Christine (Dyan Cannon) sekä käsikirjoittaja Tom (Richard Benjamin) ja vaimonsa Lee (Joan Hackett). Itse asiassa katsojalle olisi sama vaikka nämä kaikki kipattaisiin Välimereen!

Lopulta filmi on todella taidokkaasti rakennettu rikosmysteeri jonka jännite rakentuu Greenin nimeämien rikosten yhdistämiseen seurueen jäseniin. Menneisyydestä nousevat myös kohtalokkaiden tekojen motiivit. Nämä ihmiset puhuvat suoraan ilman englantilaistyyppistä kaartelua ja vanhoja luurankoja kaivetaan makuuhyttien kaapeista tuon tuosta. Päästäänpä tutkimaan aivan oikeita rikospaikkojakin amatöörietsivien toimesta.

Rossin elokuvassa ei ole suurenmoisia roolisuorituksia, ehkä James Masonin työtä lukuun ottamatta, mutta filmillä on ainutlaatuinen kyky pitää katsoja otteessaan ja valppaana koko kahden tunnin ajan. "Kuolema astuu laivaan" kuuluu ilman muuta mysteerifilmien terävimpään kärkeen.

4 / 5

IMDb

Viimeinen ajo (1956)

Preerialla laiduntavat biisonit ovat olleet lännenelokuvien ilman kiinteää asutusta olevien maiden peruskuvastoa alusta lähtien. Yhdysvaltain alkuperäisväestö, intiaanit, metsästivät eläimiä vain elääkseen ja käyttivät saaliin kokonaan.

Valkoisen väestön ilmaantuessa länteen ja etenkin rautatien tultua käyttöön, vuodan eli käsittelemättömän nahan ja lihan kysyntä kasvoi ja kauemmas vienti mahdollistui kiihdyttäen metsästystä 1860-luvulta eteen päin. Vuonna 1887 amerikanbiisoneita laskettiin löytyvän ainoastaan 541 yksilöä! (lähde: Wikipedia)

Milton Lottin novelliin perustuva Richard Brooksin elokuva "Viimeinen ajo" satuloi hevosen, karauttaa preerialle ja pureutuu käsistä lähteneeseen biisonin metsästykseen lännenfilmin formaatissa. Tapahtumat sijoittuvat 1880-luvun luoteis-Yhdysvaltoihin, metsästyshulluuden viimeisiin aikoihin.

Filmi täydentää mielenkiintoisella tavalla aukkoa amerikkalaisen westernin aihepiirivalikoimassa, sisältäen nimenomaan metsästäjänäkökulman tarinankerronnassa.

Jo biisonin ampumisen kertaalleen jättänyt Sandy McKenzie (Stewart Granger) lähtee, eläinten tallattua hänen karjansa, turhautuneena vielä kerran touhuun mukaan. Tähän hänet houkuttelee eläinten (ja intiaanien) tappamisesta nautintonsa saava Charlie Gilson (Robert Taylor), luvaten kovaa rahaa biisoninvuodista.

Mukaan lähtevät kokenut nylkijä Woodfoot (Lloyd Nolan) sekä puoliverinen Jimmy O'Brien (Russ Tamblyn). Mukaan otetaan ennen pitkää myös Gilsonin luodeista eloon jäänyt intiaanityttö ja tämän lapsi. Verinen retki huipentuu ja ristiriidat kärjistyvät, kun intiaanien pyhänä pitämä valkoinen buffalo kaadetaan..

Elokuvassa vallitsee kauttaaltaan nihilistinen ilmapiiri, onhan filmi tavallaan valkoisen miehen tapainturmeluksen paraatimarssi. Brooksin elokuva on inhorealistisimmasta päästä ajan Cinemascope-westerneitä, esitellen lahtaamisen rationaalisena preerian ansaintakeinona ja - varsinkin Gilsonin tapauksessa - harrastuksena ja fetissinä.

Robert Taylor tekee elämänsä roolin kylmäverisenä, itseriittoisena, rasistisena ja naisia esineellistävänä biisoninmetsästäjänä. Hän tuntuu halveksuvan kaikkea elollista, kaksijalkaisista tovereista lähtien. Kaukana ovat siis miehen sankariroolit naisten naurattajana. Muut hahmot suhtautuvat varauksellisemmin kaatamiseen, tuoden jopa keskustelussa esiin biisonien kannan supistumisen.

Elokuvan biisoninkaatokohtaukset ovat ainakin osin aitoja, kuvattiinhan filmiä hallituksen biisonireservaatissa. Kyseessä oli tässä tapauksessa normaalikäytäntöihin liittyvä kannan harventaminen.



3½ / 5

IMDb

LISTAUS: Kymmenen mieleenpainuvinta ilmailuelokuvaa

Edmund Goulding: Lentoeskaaderin hyökkäys (1938)

Ilmailu on mielenkiintoinen aihe ja lajityyppi elokuvamaailmassa, kehittyihän moderni ilmakehän sisällä liikkuminen hyvin pitkälti samaan aikaan itse "seitsemännen taiteen" kanssa. Sekä elokuvaan että ilmailuun liittyy keskeisesti unelmointi ja elämän normaalien lainalaisuuksien voittaminen, arjen yläpuolelle pääseminen. 

Väljästi määriteltynä ilmailuelokuvia ovat kaikki lentomatkustamiseen tai ilma-aseen käyttöön väljästi liittyvät filmit, oli niiden painopiste sitten itse aiheessa tai vaikkapa ihmissuhteissa ja romantiikassa. Lajityypin ytimessä ovat kuitenkin lopulta elokuvat, jotka keskittyvät lentäjäsankareihin, tekniikan kehittäjiin tai sotilasilmailun osalta puolustushaaran toimintaan haastavissa olosuhteissa.

Siviili-ilmailun osalta on suurten mittakaavojen filmejä syntynyt ehkä lopulta määrällisesti vähemmän. Elokuvat ovat keskittyneet sotapätkien tavoin yksilön ja painovoiman voittavan ilma-aluksen suhteeseen yhtenä ajallisena hetkenä, ehkä lukumääräisesti suurenkin ihmisjoukon turvallisuuden ylläpitäjänä.

Seuraavassa olen listannut kymmenen omaa suosikkiani ilmailuun keskittyvistä elokuvista. Blogia seuraavaa lukijaa ei ehkä suuremmin yllätä, että ajallinen painopiste elokuvissa on studioaikakaudella tai toisen maailmansodan aikalaiselokuvissa. Filmit syntyivät autenttisissa olosuhteissa, sisältäen ajan ytimekästä henkeä, ollen tosin monelta osin propagandatarkoituksiin tehtyjä.

1. Richard Fleischer: Tora! Tora! Tora! (1970)

Elokuvaa pidetään monen arvioijan toimesta yhä lähes-dokumentaarisena kuvauksena Japanin hyökkäyksen vaikuttimista, synnystä ja jenkkien silloisesta tilanteesta Hawaijilla, olihan elokuvan synnyssä mukana koko joukko aikalaisia, mm. hyökkäyksen pitkälti suunnitellut Minoru Genda. Elokuva on rakennettu hyvän trillerin tavoin, otteeltaan tasapuolisesti ja analyyttisesti. Kaluston realistisuudesta ja teknillisistä yksityiskohdistahan voidaan aina keskustella, etenkin amiraali Yamamoton (Sô Yamamura) lentotukialusten ja Zerojen (oikeammin Jämilläkin tänä kesänä nähtyjä Harvardeja) suhteen.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2014/07/tora-tora-tora-1970.html

2. Henry King: Ilmojen kotkat (1949)

Gregory Peckin esittämä kenraali piiskaa moraaliongelmien parissa painiskelevaa pommikoneyksikköä tekemään päiväpommituksia Saksan alueelle toisessa maailmansodassa. Elokuva keskittyy tiukasti käskynjaon ja toteutuksen vuorovaikutukseen sekä suurten tappioiden olemassaoloon kyseisen kaltaisissa operaatioissa.

3. Howard Hawks: Vain enkeleillä on siivet (1939)

Mestariohjaajan Etelä-Amerikan vuoristoalueille sijoittuva filmi on paitsi ilmailuelokuva, myös kuolematon filmi monella muulla tavalla. Postilentofirman pomo on pakotettu altistamaan lentäjänsä jatkuvalle kuolemanvaaralle saadakseen tavoittelemansa sopimuksen. Hawksin lentäjätausta näkyy hienosti toteutetuissa toimintakohtauksissa ja näyttelijäkaarti - Grant, Arthur, Hayworth - unohtumattomina valkokangashetkinä.

4. Sam Wood: Tuhoa tai kuole (1948)

Sam Woodin ohjaamassa elokuvassa amerikkalaiset kenraalit yrittävät pysäyttää Saksassa kehitetyn suihkuhävittäjä Lantze-Wolf 1:n tuotannon. MGM:n elokuva on aihepiiriltään (ilma-aseen tutkailu tukikohdasta käsin) melko samantyyppinen Foxin vuotta myöhemmin tuottaman Ilmojen kotkien kanssa. Molemmat ovat mielenkiintoisia elokuvia ja täydentävät loistavasti hävittäjälaivueiden operatiivisesta toiminnasta ja ässistä tehtyjä filmejä.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2015/06/tuhoa-tai-kuole-1948.html

5. Edmund Goulding: Lentoeskaaderin hyökkäys (1938)

Hermoheikon, paineessa työskentelevän majuri Brandin (Basil Rathbone) komentamassa RAF:n 39. laivueessa vaihtuvuus on suurta, keltanokka-täydennysmiesten paikatessa uhkarohkeilla tehtävillä pudonneita lentäjiä. Lentoeskaaderin hyökkäys on valloittava elokuva: kepoisa ja pateettinen, viihdyttävää seikkailua mutta suuria merkityksiä kätkevä. Toisen suursodan aattona syntyi studioelokuva, jossa ritarilliset ohjaajat ja heidän komentajansa tekivät kaikkensa, inhimillisyyden rajamailla mutta kuitenkin lopulta ihmisyyden ehdoilla. Maailmansodan lihamyllyssä uskollisuus asetoverille on viimeisiä jäänteitä rauhan ajan ihmissuhteiden maailmasta.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2014/01/lentoeskaaderin-hyokkays-1938.html

6. Martin Scorsese: Lentäjä (2004)

Toinen listan biografiaelokuvista Spitfiren (1942) ohella on legendaarisen Howard Hughesin elämää ilmailun parissa analysoiva filmi. DiCaprion tinkimättömästi tulkitsema suurten unelmien mies viis veisaa neuvoista, tulivat ne sitten yhteistyökumppaneilta tai ystäviltä. Hieno elokuva ilmailualaan liittyvästä, ilman rajoja tapahtuvasta ideoinnista ja ideoiden toteuttamisesta.

7. Anthony Asquith: Tie tähtiin (1945)

Brittiläinen aikalaisdraama RAF:n pommikonetukikohdan ja ympäröivän kylän arjesta, jännityksestä ja romansseista toisen maailmansodan aikaan on onnistunut tallentamaan tarkkanäköisesti sota-ajan ihmisen mielenmaisemaa. Anthony Asquithin filmi onkin valittu myöhemmin äänestyksissä yhdeksi sotavuosien suosikkielokuvaksi.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2013/11/tie-tahtiin-1945.html

8. Jack Gold: Ilmojen ässät (1976)

Ilmojen ässät on elokuvan Kunnian kotkat (1966) ohella varteenotettavampia uudempia elokuvia ensimmäisen maailmansodan hävittäjälentäjistä ja koneista. Filmi kertoo hävittälentäjäkierron tarinan mitä pysäyttävimmällä tavalla: vihreät lentäjät ovat kulutustavaraa sodan todellisuudessa.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2015/02/ilmojen-assat-1976.html

Howard Hawks: Ilma on kohtalomme (1943)

9. Howard Hawks: Ilma on kohtalomme (1943)

Sodanaikainen Ilma on kohtalomme kuvattiin kymmenen B-17 –koneen voimin pääosin sodan aikaisessa Floridassa ja Texasissa. Vastaavia, koneen miehistön dynamiikkaan ja henkilösuhteisiin realistisista lähtökohdista syventyviä aikalaiselokuvia ei ole valtavasti tarjolla, mistä syystä Hawksin elokuvaa on pidettävä vähintäänkin tervetulleena tapauksena Hollywoodin yhteistyössä armeijan kanssa tekemien epookkien parissa.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2014/03/ilma-on-kohtalomme-1943.html

10. Leslie Howard: Spitfire (1942)

Biskajanlahdella vuotta myöhemmin menehtynyt englantilaisnäyttelijä Leslie Howard ehti vuonna 1942 tuottaa, ohjata ja pääosatähdittää ”Spitin” suunnittelijasta R.J. Mitchellista kertovan biografiaelokuvan. Ilmailun vinkkelistä kiitosta saa erityisesti elokuvan dokumentaarinen osuus: aitojen RAF-pilottien tallentaminen filmille sekä tietysti koneet ja intensiiviset koelento- ja taistelukohtaukset, ilmavoimien toimitettua elokuvakäyttöön aitoja Spittejä. Ja onhan Howardin elokuvassa sitä lentämisen viatonta unelmaa ja hyväntuulisuutta, vaikka työn tuloksena surmanlintu syntyikin.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2014/07/spitfire-1942.html

Tuhoa tai kuole (1948)

Toisen maailmansodan loppupuolella käyttivät Britannia ja Yhdysvallat ilma-aseitaan Saksan sotateollisuuden ja ennen pitkää myös siviilikohteiden tuhoamiseen. Ensin mainitussa tapauksessa oli tarkoituksena halvaannuttaa Hitlerin voimakas aseteollisuus ja välttää näin myös uusien Saksassa kehitettyjen aseiden laajamittainen tuotanto.

Sam Woodin ohjaamassa elokuvassa amerikkalaiset kenraalit yrittävät pysäyttää Saksassa kehitetyn suihkuhävittäjä Lantze-Wolf 1:n tuotannon. William Wister Hainesin samannimiseen novelliin pohjautuvan elokuvan mukaan tsekkoslovakialainen koelentäjä on lentänyt koneen länteen ja se on osoittautunut Mustangia ja muista liittoutuneiden hävittäjiä huomattavasti toimintakykyisemmäksi.

Oikeammin elokuvassa viitataan Messerschmitt ME-262:n tuotantoon, hävittäjä kun koki taistelukosketuksen aivan oikeastikin vuonna 1944. Erinäisistä syistä johtuen siitä ei kuitenkaan koskaan tullut uhkaa Yhdysvaltain tai Britannian ilma-aseille.

Armeijan ilmavoimia Englannissa komentava kenraali Dennis (Clark Gable) joutuu tappelemaan sekä armeijan komentoketjua että kongressimiehiä vastaan ajaessaan kolmen merkittävän hävittäjäteollisuustukikohdan hävittämistä syvällä kansallissosialistisessa Saksassa. Lentoja tekevä joukko-osasto on kestokyvyn rajoilla, Denniksen yrittäessä käyttää säitten suomaa aikaikkunaa operaatioon, toisaalta lehtimiesten ja poliitikkojen murehtiessa valtaisia hankkeen tuomia miehistömenetyksiä.

Elokuva on karskien miesten filmi, alkukrediteissä ei laskelmieni mukaan mainittu ainoatakaan naisen nimeä näyttelijöissä eikä tuotantoryhmän kohdalla. Gablen noustessa suoraselkäisesti kohtaamaan vastustajansa tukikohdassa on tämän merkittävin opponentti hänen esimiehensä kenraali Kane (Walter Pidgeon), joka on toisaalta halukas rationaaliseen dialogiin asian tiimoilta. Pidgeonin roolisuoritus ja etenkin pitkä dialogit osoittavat miehen olleen lahjakas pitkän linjan näyttelijä. Mutta loistavaa on muukin näyttelijäkaarti, ovathan mukana Van Johnson, Brian Donlevy ja Charles Bickford!


MGM:n elokuva on aihepiiriltään (ilma-aseen tutkailu tukikohdasta käsin) melko samantyyppinen Foxin vuotta myöhemmin tuottaman Ilmojen kotkien kanssa. Molemmat ovat mielenkiintoisia elokuvia ja täydentävät loistavasti hävittäjälaivueiden operatiivisesta toiminnasta ja ässistä tehtyjä filmejä. Elokuvassa Tuhoa tai kuole ei taistelukohtauksia käytännössä näytetä muutoin kuin tukikohdan karttahuoneeseen tulevina etäisinä kaikuina sodan näyttämöltä.

Elokuvassa kenraalia näyttelevä Gable oli oman aihepiirinsä parissa, palvelihan hän aivan oikeastikin armeijan ilmavoimissa puolisonsa Carole Lombardin tapaturmaisen kuoleman jälkeen. Tähti osallistui koneen ampujana tiettävästi viidelle Englannista Saksaan suunnatulle pommituslennolle. Luotettavan tiedon mukaan itse Adolf Hitler tarjosi palkintoa Gablen koneen pudotuksesta, olihan karismaattinen tähti merkittävä propaganda-ase Yhdysvaltojen sodankäynnille.

Elokuvaa ei olla nähty kertaakaan Suomen televisiossa. Ensi-iltansa se sai Alohassa 10. helmikuuta 1950.

4 / 5

IMDb

Pikkusisko (1969)

Sain hiljattain luettua viimein Raymond Chandlerin klassikkodekkarin Syvä Uni. Philip Marlowe on kovaksi keitetty yksityisetsivä ja tullut tutuksi niin Humphrey Bogartin kuin myös Dick Powellin tulkitsemana useissa elokuvissa aina 1940-luvulta lähtien.

Elokuva Pikkusisko pohjautuu Chandlerin samannimiseen novelliin, jonka hän kirjoitti siirryttyään käsikirjoittajaksi Paramount Picturesille Hollywoodiin. Karismaattinen mutta ennemminkin hauskuuttajarooleissa kunnostautunut James Garner turkitsee Marlowe'ta joka tällä kertaa joutuu jälleen kerran tähtitieteellisen ison sotkun äärelle, ruumisröykkiöiden kasaantuessa tuntemattomien viikatemiesten toimesta.

Kansasilainen nuori tyttö Orfamay Quest (Sharon Farrell) pyytää yksityisetsivää etsimään kadonneen veljensä. Pian hänen tielleen ilmestyy kaksi ruumista, molemmilla jääpiikit selässä. Ennen pitkää johtolangat vievät hänet kiristystapauksen pariin kun tuntematon henkilö vaatii TV-tähti Mavis Waldilta (Gayle Hunnicutt) rahaa tämän kutemiskuvista rikollisjohtajan kanssa.

"If that were a .45, I wouldn't argue. But a .32, I can get in a couple of words." -Marlowe

Paul Bogartin elokuva on sellainen kuin Marlowe-mysteerin kuuluu ollakin: täynnä yllättäviä käänteitä, tiukkoja dialogeja, nyrkkien heilutteluita, aseita ja kohtalokkaita naisia. Elokuvan suomenkielisen nimen alkuperä tulee ilmi elokuvan kuluessa yllättävästä sisarusasetelmasta.

Garner ei lopulta osaa päättää, tekeekö hän komediaa vai kovapintaista etsivää. Chandlerin huumori varsinkin Bogartin tekeminä tulkintoina ilmenee paljon rutikuivempana sanailuna. Kuten elokuvan julisteestakin ilmenee, valkokankaalla tapahtuneen seksuaalisen vapautumisen myötä ovat flirtit naisilta suoraotteiselle etsivälle paljon suorempia kuin studioaikakauden filmatisoinneissa. Tämä seikka korostaa Marlowen itsevarmaa karismaa ohi varsinaisen jutun tutkinnan.

Elokuva on tunnettu myös yhdestä Bruce Leen ensimmäisistä amerikkalaisista valkokangasvisiiteistä. Taituri näyttelee palkkasoturi Winslow Wongia, joka pistää Marlowen toimiston kappaleiksi alta aikayksikön painostaessaan tätä jättämään Questin tutkinnan. Wongin rooli ei ole Brucelle lopulta suureksi kunniaksi, kokeehan hän varsin nolon lopun pudotessaan talon parvekkeelta

3 / 5

IMDb

Suuri paraati (1925)

Mykkäelokuvan suurten klassikoiden parissa on tullut varsinkin tämän kevään kuluessa vietettyä tovi jos toinenkin. Mukaan on mahtunut niin F.W. Murnaun yksinkertaisen kaunista tuotantoa kuin Chaplinin klassikoitakin.

Mykkäaikakauden suurin taloudellinen menestys oli King Vidorin vuonna ohjaama Suuri paraati. Kyseessä oli itsekin sotaan laivastossa osallistuneen Laurence Stallingsin mittatilaustyönä tehty käsikirjoitus MGM:lle ja legendaariselle tuotantopäällikkö Irving Thalbergille. Antimilitaristisesta elokuvasta tuli aikansa suurin tuotanto 3000 sotilaan, 200 kuorma-auton ja 100 lentokoneen voimin - tämä merkittävä apu saatiin sota-laitokselta.

Itse juoni on pääpiirteissään melko tavanomainen ja ennalta-arvattava, kun alkuun vain päästään. Rikkaan bisnesmiehen loikoileva poika James Apperson (John Gilbert) joutuu puoleksi vahingossa värväytyneeksi sotaan vuonna 1917. Kotiin jäävät odottamaan ylpeä isä, huolissaan oleva äiti ja kaipaileva kihlattu. Kaukana linjoista Ranskassa jalkaväki tappaa aikaa odottaessaan etulinjaan pääsyä, Gilbertin rakastuessa maalaistyttö Melisandeen (Renée Adorée).

Elokuvan toinen puolisko käsittää amerikkalaisten matkan rintamalle, tulikasteen ja taistelun juoksuhaudoissa. Apperson huomaa pian sodan julmuuden ja mielettömyyden, lähimpien kahden toverinsa saatua surmansa. Häntä itseäänkin kohtaa haavoittuminen.

Elokuva oli sittemmin Greta Garbon vastanäyttelijänä kunnostautuneen John Gilbertin kuuluisuuteen nostanut filmi ja hienostihan voimakaspiirteinenGilbert (lemmen)tuskaista sotamiestä näytteleekin. Rakastettunsa Renée Adorée on söötti, miehensä rintamalle ehkä ainaiseksi menettävä maalaistyttö.

Filmissä on mukana ehkä yksi elokuvahistorian kauneimmista hyvästelykohtauksista. Elokuvan puolivälissä amerikkalaisten kuorma-autokolonna on lähdössä eturintamaan, tytön etsiessä Gilbertiä tuhansien sotilaiden joukosta. Tässä järjestelmällisen sotaan lähdön ja toisaalta sekasorron keskellä, kahden pienen ihmisen tavoitellessa toisiaan, tavoitellaan tunnerekisterin ääripäätä lähes Frank Borzagen malliin. Loppukohtaus on toki sekin hieno - onko se uskottava, onkin sitten toinen juttu! Ja onko lopulta edes olennainen asia.

"Waiting! Orders! Mud! Blood! Stinking stiffs! What the hell do we get out of this war anyway!" (väliteksti)

Filmi, kuten sanottua, on kerronnaltaan sodanvastainen, esitellen vuosikymmenen takaiset uudet julmuuden välineet: taistelukaasun, konekiväärit ja tankit. Apperson kohtaa kuolevan vihollisen silmästä silmään pommikuopassa, havaitakseen saksalaisen sotilaan inhimillisyyden. Tämähän asetelma on tullut suurelle yleisölle hieman varioituna tutuksi Remarquen vuonna 1929 ilmestyneestä romaanista.

Vidorin rintamakuvat ovat graafisia ja - yhdessä Carl Davisin vuonna 1988 säveltämän musiikin kanssa - aikalaiselokuvaksi filmi onkin hämmästyttävän totaalinen sodan modernia koneistoa kuvatessaan. Elokuva on hienosti restauroitu 1990-luvulla MGM:n ja Thames Silentsin yhteisprojektina.

Suomen TV:ssä elokuva on nähty viimeksi vuonna 1976.


4 / 5


IMDb

Viimeinen uhkaus (1952)

Filmihistoria on täynnä loistavia lehtimieselokuvia: Ei mikään pyhää... (1937), Meidän vastaeronneitten kesken (1940), Citizen Kane (1941), Presidentin miehet (1976). Uudemmista elokuvista tulevat mieleen ainakin poliittinen draama Good Night, and Good Luck. (2005) ja mysteereistä ruotsalainen Miehet jotka vihaavat naisia (2009).

Sanomalehti ja päätoimittaja alaisuudessaan välillä liiankin kunnianhimoiset reportterit ovat olleet aikansa ilmiöiden peili niin rikoselokuvissa kuin muissakin hurvitteluissa.

Richard Brooksin Foxille ohjaama elokuva Viimeinen uhkaus pyörii newyorkilaisen fiktiivisen "Day" -lehden ympärillä. Lehden omistajasuku on aikeissa - rahanahneuksissaan - kaupata lehden sen pahimmalle kilpailijalle ja kuopata näin viimeisen kriittisen journalismin tahon kaupungissa.

Tätä aietta vastaan hangoittelee päätoimittaja Ed Hutcheson (Humphrey Bogart) joka kiinnostuu manhattanilaisen rikossyndikaatin ja sen johtaja Tomas Rienzin (Martin Gabel) touhuista. Vain Hutchesonilla ja hänen alaisillaan on - pakkotilanteen ajamana tosin - munaa lähteä purkamaan likaista vyyhtiä ja jäljittämään murhien ja sotkujen silminnäkijöitä. Painetta Bogielle lisää vielä hajoamaisillaan oleva avioliitto Noran (Kim Hunter) kanssa.

Aitouden tuntua elokuvaan tuo, että kuvauspaikkana käytettiin New York Daily Newsin lehtitaloa. Viihdyttävä elokuva on läpeensä amerikkalainen sananvapauden ylistyksessään ja periaatteellisuudessaan.
Lehden eettiset periaatteet kuulostaisivat päälleliimatuilta ja korneilta kenen tahansa muun suusta, mutta Humphrey Bogartin rutikuiva karisma saa ne maistumaan mustalle kahville ja hyvälle tupakalle korruption ja markkinoiden keskittymisen maailmassa. Taas kerran Bogart on se viimeinen uskottava idealisti rappion aikakaudella.

"This paper will fight for progress and reform. We'll never be satisfied merely with printing the news. We're never be afraid to attack wrong, whether by predatory wealth or predatory poverty." -Hutchison

PS. Bogien faneille mukana on nopea viittaus rakkauden pääkaupunkiin Pariisiin. Hänen alaisensa sadattelee, lehden ollessa vaakalaudalla, ettei ole uraansa panostaessaan koskaan ehtinyt käydä kaupungissa. Bogart toteaa, että ei sinne ole ehtinyt hänkään.

3½ / 5

IMDb

Hätävara (1939)

Hilja Valtosen novelliin perustuva, Orvo Saarikiven Suomi-Filmille ohjaama hätävara on kohtuullinen yritys rakentaa uskottavaa ja aikuismaista kotimaista avioliittodraamaa valkokankaalle. Valtosen alkuperäisteoksia filmattiin kaikkiaan yhdeksän kappaletta 1930-luvun puolivälistä alkaen, tietysti tutuimpina kevyet avioliittokomediat. Hätävarakin on nimellisesti komedia.

Filmin alku sijoittuu koulumaailmaan. Kuudesluokkalainen äikkäpää papin tytär Vappu (Helena Kara) ja naapurin ompelijatar-lesken poika Jali (Kullervo Kalske) käyvät samaa yhteislyseota, Vapun joutuessa pojan "hätävaraksi" tanssiaisiin. Jo tässä vaiheessa itsevarma Jali pyrkii "eteen päin elämässä".

Vuosia myöhemmin pankkivirkailija Vappu ja metsänhoitaja Jali tapaavat sattumalta uudelleen. He pääsevät selvyyteen tunteistaan, menevät naimisiin ja saavat tytön. Avioliiton arki alkaa kuitenkin pian maistua puulta, työn ja kotielämän mennessä vastakkaisiin suuntiin ja mustasukkaisuuden tullessa kuvioihin. Kehitystä seurataan useiden vuosien saatossa ja komediallisena elementtinä toimivat - kuinkas muuten - väärät identiteetit.

Elokuva on kiinnostava kertomus yhteiskunnallisesta noususta talvisotaa edeltävällä ajalla: kehitys näkyy niin yhteisön suhteissa ja tavoissa kuin muuttuvien kotien sisustuksissakin. Ajalla nainen pystyi tekemään jo omia valintoja ja jopa omistamaankin: Vappu hankkii omistusosuuden paikallisesta tiilialan yrityksestä Jalin tietämättä. Omistuksen säilymisen takaa avioehto. Historiallisesti on mielenkiintoista Lohjan kirkonkylän kuvaus, takana kuvissa siintää Pyhän Laurin kirkko.

Roolisuorituksissa loistavat säpsäkkä Kara sekä ilmiömäisen hauskan roolin kalakauppiaana ja tiilivalmistusalan yrittäjänä toimiva Reino Valkama. Ei ole vaikeaa huomata, mistä Ritva on komediannen kykynsä perinyt!

Hätävara on tähän asti näkemistäni Suomi-Filmi -tuotannoista uskottavinta draamaa avioliiton, työn ja arjen vaikutuksesta ihmisiin vuosien saatossa. Loppuratkaisukin vaikuttaa kaikesta huolimatta elämänmakuiselta, tosin hektisen nykyihmisen näkökulmasta epäuskottavalta vaihtoehdolta.

3½ / 5

IMDb

Pahan naamio (1987)

Elokuvissa maahan saapuvilla ulkoavaruuden öttiäisillä on yleensä pahoja aikeita maapalloa ja sen asukkeja kohtaan. Se tavallisin muukalaisten pyrkimys leffoissa lienee organisoidusti vallata maapallo ja vähintäänkin alistaa, jos ei jopa tuhota, hallitseva eliölaji eli ihmiset.

Jack Sholderin elokuvan alien on kuitenkin toista sorttia: impulsiivinen, narsistinen ja maallisista heteromiehen nautinnoista (autot, aseet, tissit) voimansa saava. Maapallo - tai Los Angeles - on hänelle oma pieni temmellyskenttä.

Enkelten kaupungin poliisilaitos, mm. tutkija Tom Beck (Michael Nouri), on kinkkisen tapauksen edessä: kaupungissa mellastaa pankkeja ryöstelevä, ihmisiä tappava ja Ferrareita kuluttava rikollinen. Elokuva alkaa säpäkästi huimalla, keikan jälkeisellä takaa-ajolla: peltiä menee ruttuun ja ohikulkijoita kuolee.

Tutkintaa avustamaan ja Beckin pariksi tulee FBI-tutkija Lloyd Gallagher (Kyle MacLachlan), jolla on kaverista tai hänen useista maallisista identiteeteistään näitä enemmän tietoa. Pian myös Beck saa huomata, että ulkoa tulevalla muukalaisella on paha tapa lainata maan asukkien ruumiita vaihtaakseen olomuotoaan. Jokaisesta ihmisestä imetään elinvoima, kului se sitten lopulta poliisien tulituksessa tai muussa "kaupunkiurheilussa".

"He sees something he wants, he steals it. If something gets in his way, he kills it. And right now, he's hiding out in your city. " -Gallagher

Pahan naamio menee ilman muuta viihdyttävimpien 1980-luvun toimintaelokuvien joukkoon. Poliisi on jälleen kerran - kuten normaalia - puulla päähän lyöty ja ulkopuolinen tutkija tietää asiasta enemmän (syykin paljastuu ennen pitkää). Mutta kun nämä kliseet unohtaa, on luvassa reikäpäistä toimintakauhua joka menee poliisilaitoksen ylimmälle tasolle ja huipentuu kaupungin politiikan parissa.

MacLachlan alustaa omintakeista roolisuoritustaan Twin Peaksissa hieman samantyylisellä normien ulkopuolisella hahmolla.

3½ / 5

IMDb

Pähkähullujen paratiisi (1976)

1970-luvun amerikkalainen elokuvakulttuuri oli astunut suuren harppauksen eteenpäin (tai taakse päin?) 1910- ja 1920-luvun mykkäelokuvavuosista. Klassisen äänettömän filmin saavutuksia ei osattu vielä tässä vaiheessa arvostaa, elokuvakoneiston tultua yhä rationaalisemmaksi suuren yleisön elokuvan tuottajaksi.

Kumma kyllä, vuosikymmenellä syntyi valkokankaalle joukko tarinoita studiojärjestelmän kultaisista vuosista. Aihetta kommentoi myös komedian mestari Mel Brooks tekemällä mykkäelokuvan mykkäelokuvan tekemisestä, herättäen henkiin vanhan gagi-kulttuurin.

Big Picture Studios on suurissa taloudellisissa vaikeuksissa ja vaarassa joutua suuren monialakonsernin syömäksi. Elokuvantekijät Mel Funn (Brooks), Marty Eggs (Marty Feldman) ja Dom Bell (Dom DeLuise) tarjoavat studiopomolle tehtäväksi epätodennäköistä vaihtoehtoa, mykkäelokuvaa. Lopulta se suostutaan toteuttamaan jos mukaan saadaan Hollywoodin suurimmat tähdet. Kohta pääsemmekin seuraamaan mykkäelokuvan elekielellä tehtyjä jallituksia, kun mukaan yritetään saada James Caan, Burt Reynolds, Liza Minnelli, Anne Bancroft, Marcel Marceau ja Paul Newman.

Brooks vetää ohjauksensa (ja näyttelemisensä) jälleen sata lasissa, äänettömän elokuvan metodeja, näyttelemistä ja dramatiikkaa välillä suurestikin liioitellen. Kaikki tehdään kuitenkin ilmiselvällä rakkaudella vanhaa elokuvaa kohtaan, on kyse sitten hemaisevista leideistä (Bancroft) tai eeppisistä takaa-ajoista (Newman mallia invalidi).

Filmillä on myös tosipohja aikakauteen suhteutettuna: elokuvassa kuvattu demoninen monialayritys on spooffi, esikuvanaan Gulf & Western, joka nielaisi 1960-luvulla mm. Paramount-yhtiön.

3½ / 5

IMDb

Jäniksen vuosi (1977)

Juhannusaattoilta eteni tällä kertaa kotioloissa, tulipa käytyä sentään saunassa. Keskikesän juhlan tunnelmiin löytyi elokuva omasta hyllystä. Risto Jarvan klassikkoteoksen näkemisestä oli lähes kymmenen vuotta, olinhan katsonut Jäniksen vuoden viimeksi helmikuussa 2006. Filmin pariin oli mukavaa palata, muistan siitä jääneen mukavat muistot.

Jarva kertoo viimeiseksi jääneessä elokuvassaan jälleen koneiston ulkopuolelle jättäytyneestä ihmisestä ja hänen suhteestaan järjestelmään. Ohjaaja osasi humaanin ja lämpimän kerronnan ilman tyypillistä 60-lukulaista saarnaavaa vouhotusta.

Mainosmies Kaarlo Vatanen (Antti Litja) päättää hypätä oravanpyörästä kesken työreissun Jyväskylään. Matka etenee heinolalaisen jäniksen kanssa aina pohjoisimpaan Lappiin saakka. Virkavaltakaan ei hänelle mitään mahda, onhan hänellä todistus joka oikeuttaa hänet jäniksen omistamiseen. Matkalla hän kohtaa kansanmiehen jos toisenkin. Pontikankeittäjä (Sipilä) pelastetaan joesta ja toisen korpijätkän kanssa mietitään Kekkosen kallonmittoja.

Jarvan valitsema kuvakieli on selkeä: välillä tarina leikkaa toimistorakennuksiin, Kaarlon lähtiessä matkaan tai palatessa käymään Helsingissä. Seesteisimmissä kohtauksissa olemme taas järvellä ja tuijotamme tasaista rantaviivaa tai Lapin erämaata.

Osin Vatasen maaseutukuva on illuusiota: oravanpyörän ulkopuolellakin vallitsevat omat säännönmukaisuudet ja maalla jäniskin on lähinnä riistaa ilman sen suurempaa, hänelle tärkeää symbolista merkitystä. Lopulta tie vie Vittumaisenojan kämpälle jossa, kuten hän tuumaa, ”saadaan olla rauhassa”. Mutta annapas olla, kohta tulevat kansainväliset turistit tuijottamaan ”aitoa Lapin miestä”.

1970-luvulle mennessä suomalaiset oli jo saatettu esitotalitäärisen hyvinvointijärjestelmän piiriin sossutunnuksineen ja kaikkineen. Vatanen sanoo tälle kaikelle ”vitut” ja pakenee maisemaan. Mutta, kuten elokuva osoittaa, rekistereistä ei pääse eroon ja laskuja ei voi katkaista. Oikeusistuimen elokuva lopussa Vataselle lukemat syytekohdat ovat lopulta vapaan ihmisen ansioita ja tunnusmerkkejä.

Jarvan elokuva on aiheessaan provokatiivinen mutta päällimmäiseksi nousee yhteiskunnan rattaista hetkeksi eroon haluavan miehen terve halu päästä pois sinne jonnekin. Kolmessa Jarvan elokuvassa esiintyneelle Litjalle Vatasen rooli on jollain tavalla vakiintunut sittemmin valkokankaalla. Mielensäpahoittajasta Vatanen eroaa ulospäin suuntautuneisuudellaan, vaikka molemmat ovatkin syrjäänvetäytyviä suomalaisia uroita, erämaan karpaaseja.

4 / 5

IMDb