Kysymys elämästä ja kuolemasta (1946)

Kiintymystä tähän Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin elokuvaan on vaikea järkiperustein kuvata. Kyseessä on sentimentaalinen sympatia ja ihailu brittiläistä Technicolor-viitekehystä ja universaalia rakkaudenylistystä kohtaan.

Eletään toukokuuta 1945: Englantilaisen pommikonelentäjän Peterin (David Niven) radiopuhelun aikana syttyvä kiintymys amerikkalaiseen Yhdysvaltain armeijan ilmavoimille työskentelevään Juneen (Kim Hunter) olisi päättyvä ensimmäisen kuolemaan laskuvarjohypyssä mutta, mutta..

Toisen maailmansodan kiihkeän taistelun keskellä taivaaseen (mitkä lavasteet!) on ryntäystä ja laskut siellä menevät Peterin osalta sekaisin, Englannissakin sumu pannahinen häiritsee kirjanpitoa kuolevista.

Vaikka ”noutaja” tuleekin miestä hakemaan, näkee hän ansaitsevansa toisen tilaisuuden. Lopulta käräjiä Peterin oikeudesta jäädä maan päälle ja hänen ja Junen välisen kiintymyksen aitoudesta käydään taivaallisessa tuomioistuimessa vaikuttavalla kokoonpanolla, syyttäjä Farlanin pitäessä pariskuntaa lujilla. 

Miehen asianajajiksi ovat ehdolla niin Lincoln, Platon kuin Richelieu. Lopulta hän valitsee tohtori Reevesin (Roger Livesey), häntä hoitaneen lääkärin. Rakkaus on asianajajan pääsyy, kyynel todiste.

Aihepiiriltään (elämän rajallisuus keskellä kriisiä, kuoleman olomuodot) filmi on lähellä toista suosikkiani, Bergmanin Seitsemää sinettiä (1957). 

Loppu (taivaallisen tuomarin kasvot leikkaussalissa) jättää katsojan miettimään, oliko kaikki sittenkin hallusinaatiota. Ei sen väliä, Powell toi vereslihalla olevan Euroopan eteen filmin jossa sodan raju todellisuus, elämän hauraus ja kotirintama kohtasivat ajattomuuden ja universaaliuden sfäärit rakastettavalla tavalla.

Nähty viimeksi 2. tammikuuta 2007.

5 / 5

IMDb

Paluutie katkaistu (1951)

Tämä ilmailuelokuva ei sisällä ässiä, pommikoneita – eikä pääosissa edes lentokapteeneita.

James Stewart esittää brittiläisen lentokonetehtaan hajamielistä, nössöä mutta periksiantamatonta metallurgia joka tutkii uuden Reindeer-suihkuliikennekoneen pyrstön haurastumista koetiloissa – joutuakseen sattuman kautta matkalle yli Atlantin pian matkansa päähän tulevassa vastaavassa koneessa.

Hänen tutkimuksiinsa uskovat ovat harvassa, liiketaloudellisten periaatteiden painaessa lentokonetehtaassa enenemmän.

Filmi sisältää sekä jännityksen (Stewart, lentoemännät ja naismatkustaja Marlene Dietrich jännittävät murtumaa) että romantiikan elementtejä, kokonaisuuden painuessa plussan puolelle.

Elokuva oli kuin ennusmerkki: metallin heikentymisestä johtui myöhemmin vuonna 1954 tapahtunut de Havilland Cometin putoaminen.

3½ / 5

IMDb

LISTAUS: Kymmenen mieleenpainuvinta ilmailuelokuvaa

Edmund Goulding: Lentoeskaaderin hyökkäys (1938)

Ilmailu on mielenkiintoinen aihe ja lajityyppi elokuvamaailmassa, kehittyihän moderni ilmakehän sisällä liikkuminen hyvin pitkälti samaan aikaan itse "seitsemännen taiteen" kanssa. Sekä elokuvaan että ilmailuun liittyy keskeisesti unelmointi ja elämän normaalien lainalaisuuksien voittaminen, arjen yläpuolelle pääseminen. 

Väljästi määriteltynä ilmailuelokuvia ovat kaikki lentomatkustamiseen tai ilma-aseen käyttöön väljästi liittyvät filmit, oli niiden painopiste sitten itse aiheessa tai vaikkapa ihmissuhteissa ja romantiikassa. Lajityypin ytimessä ovat kuitenkin lopulta elokuvat, jotka keskittyvät lentäjäsankareihin, tekniikan kehittäjiin tai sotilasilmailun osalta puolustushaaran toimintaan haastavissa olosuhteissa.

Siviili-ilmailun osalta on suurten mittakaavojen filmejä syntynyt ehkä lopulta määrällisesti vähemmän. Elokuvat ovat keskittyneet sotapätkien tavoin yksilön ja painovoiman voittavan ilma-aluksen suhteeseen yhtenä ajallisena hetkenä, ehkä lukumääräisesti suurenkin ihmisjoukon turvallisuuden ylläpitäjänä.

Seuraavassa olen listannut kymmenen omaa suosikkiani ilmailuun keskittyvistä elokuvista. Blogia seuraavaa lukijaa ei ehkä suuremmin yllätä, että ajallinen painopiste elokuvissa on studioaikakaudella tai toisen maailmansodan aikalaiselokuvissa. Filmit syntyivät autenttisissa olosuhteissa, sisältäen ajan ytimekästä henkeä, ollen tosin monelta osin propagandatarkoituksiin tehtyjä.

1. Richard Fleischer: Tora! Tora! Tora! (1970)

Elokuvaa pidetään monen arvioijan toimesta yhä lähes-dokumentaarisena kuvauksena Japanin hyökkäyksen vaikuttimista, synnystä ja jenkkien silloisesta tilanteesta Hawaijilla, olihan elokuvan synnyssä mukana koko joukko aikalaisia, mm. hyökkäyksen pitkälti suunnitellut Minoru Genda. Elokuva on rakennettu hyvän trillerin tavoin, otteeltaan tasapuolisesti ja analyyttisesti. Kaluston realistisuudesta ja teknillisistä yksityiskohdistahan voidaan aina keskustella, etenkin amiraali Yamamoton (Sô Yamamura) lentotukialusten ja Zerojen (oikeammin Jämilläkin tänä kesänä nähtyjä Harvardeja) suhteen.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2014/07/tora-tora-tora-1970.html

2. Henry King: Ilmojen kotkat (1949)

Gregory Peckin esittämä kenraali piiskaa moraaliongelmien parissa painiskelevaa pommikoneyksikköä tekemään päiväpommituksia Saksan alueelle toisessa maailmansodassa. Elokuva keskittyy tiukasti käskynjaon ja toteutuksen vuorovaikutukseen sekä suurten tappioiden olemassaoloon kyseisen kaltaisissa operaatioissa.

3. Howard Hawks: Vain enkeleillä on siivet (1939)

Mestariohjaajan Etelä-Amerikan vuoristoalueille sijoittuva filmi on paitsi ilmailuelokuva, myös kuolematon filmi monella muulla tavalla. Postilentofirman pomo on pakotettu altistamaan lentäjänsä jatkuvalle kuolemanvaaralle saadakseen tavoittelemansa sopimuksen. Hawksin lentäjätausta näkyy hienosti toteutetuissa toimintakohtauksissa ja näyttelijäkaarti - Grant, Arthur, Hayworth - unohtumattomina valkokangashetkinä.

4. Sam Wood: Tuhoa tai kuole (1948)

Sam Woodin ohjaamassa elokuvassa amerikkalaiset kenraalit yrittävät pysäyttää Saksassa kehitetyn suihkuhävittäjä Lantze-Wolf 1:n tuotannon. MGM:n elokuva on aihepiiriltään (ilma-aseen tutkailu tukikohdasta käsin) melko samantyyppinen Foxin vuotta myöhemmin tuottaman Ilmojen kotkien kanssa. Molemmat ovat mielenkiintoisia elokuvia ja täydentävät loistavasti hävittäjälaivueiden operatiivisesta toiminnasta ja ässistä tehtyjä filmejä.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2015/06/tuhoa-tai-kuole-1948.html

5. Edmund Goulding: Lentoeskaaderin hyökkäys (1938)

Hermoheikon, paineessa työskentelevän majuri Brandin (Basil Rathbone) komentamassa RAF:n 39. laivueessa vaihtuvuus on suurta, keltanokka-täydennysmiesten paikatessa uhkarohkeilla tehtävillä pudonneita lentäjiä. Lentoeskaaderin hyökkäys on valloittava elokuva: kepoisa ja pateettinen, viihdyttävää seikkailua mutta suuria merkityksiä kätkevä. Toisen suursodan aattona syntyi studioelokuva, jossa ritarilliset ohjaajat ja heidän komentajansa tekivät kaikkensa, inhimillisyyden rajamailla mutta kuitenkin lopulta ihmisyyden ehdoilla. Maailmansodan lihamyllyssä uskollisuus asetoverille on viimeisiä jäänteitä rauhan ajan ihmissuhteiden maailmasta.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2014/01/lentoeskaaderin-hyokkays-1938.html

6. Martin Scorsese: Lentäjä (2004)

Toinen listan biografiaelokuvista Spitfiren (1942) ohella on legendaarisen Howard Hughesin elämää ilmailun parissa analysoiva filmi. DiCaprion tinkimättömästi tulkitsema suurten unelmien mies viis veisaa neuvoista, tulivat ne sitten yhteistyökumppaneilta tai ystäviltä. Hieno elokuva ilmailualaan liittyvästä, ilman rajoja tapahtuvasta ideoinnista ja ideoiden toteuttamisesta.

7. Anthony Asquith: Tie tähtiin (1945)

Brittiläinen aikalaisdraama RAF:n pommikonetukikohdan ja ympäröivän kylän arjesta, jännityksestä ja romansseista toisen maailmansodan aikaan on onnistunut tallentamaan tarkkanäköisesti sota-ajan ihmisen mielenmaisemaa. Anthony Asquithin filmi onkin valittu myöhemmin äänestyksissä yhdeksi sotavuosien suosikkielokuvaksi.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2013/11/tie-tahtiin-1945.html

8. Jack Gold: Ilmojen ässät (1976)

Ilmojen ässät on elokuvan Kunnian kotkat (1966) ohella varteenotettavampia uudempia elokuvia ensimmäisen maailmansodan hävittäjälentäjistä ja koneista. Filmi kertoo hävittälentäjäkierron tarinan mitä pysäyttävimmällä tavalla: vihreät lentäjät ovat kulutustavaraa sodan todellisuudessa.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2015/02/ilmojen-assat-1976.html

Howard Hawks: Ilma on kohtalomme (1943)

9. Howard Hawks: Ilma on kohtalomme (1943)

Sodanaikainen Ilma on kohtalomme kuvattiin kymmenen B-17 –koneen voimin pääosin sodan aikaisessa Floridassa ja Texasissa. Vastaavia, koneen miehistön dynamiikkaan ja henkilösuhteisiin realistisista lähtökohdista syventyviä aikalaiselokuvia ei ole valtavasti tarjolla, mistä syystä Hawksin elokuvaa on pidettävä vähintäänkin tervetulleena tapauksena Hollywoodin yhteistyössä armeijan kanssa tekemien epookkien parissa.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2014/03/ilma-on-kohtalomme-1943.html

10. Leslie Howard: Spitfire (1942)

Biskajanlahdella vuotta myöhemmin menehtynyt englantilaisnäyttelijä Leslie Howard ehti vuonna 1942 tuottaa, ohjata ja pääosatähdittää ”Spitin” suunnittelijasta R.J. Mitchellista kertovan biografiaelokuvan. Ilmailun vinkkelistä kiitosta saa erityisesti elokuvan dokumentaarinen osuus: aitojen RAF-pilottien tallentaminen filmille sekä tietysti koneet ja intensiiviset koelento- ja taistelukohtaukset, ilmavoimien toimitettua elokuvakäyttöön aitoja Spittejä. Ja onhan Howardin elokuvassa sitä lentämisen viatonta unelmaa ja hyväntuulisuutta, vaikka työn tuloksena surmanlintu syntyikin.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2014/07/spitfire-1942.html

Tuhoa tai kuole (1948)

Toisen maailmansodan loppupuolella käyttivät Britannia ja Yhdysvallat ilma-aseitaan Saksan sotateollisuuden ja ennen pitkää myös siviilikohteiden tuhoamiseen. Ensin mainitussa tapauksessa oli tarkoituksena halvaannuttaa Hitlerin voimakas aseteollisuus ja välttää näin myös uusien Saksassa kehitettyjen aseiden laajamittainen tuotanto.

Sam Woodin ohjaamassa elokuvassa amerikkalaiset kenraalit yrittävät pysäyttää Saksassa kehitetyn suihkuhävittäjä Lantze-Wolf 1:n tuotannon. William Wister Hainesin samannimiseen novelliin pohjautuvan elokuvan mukaan tsekkoslovakialainen koelentäjä on lentänyt koneen länteen ja se on osoittautunut Mustangia ja muista liittoutuneiden hävittäjiä huomattavasti toimintakykyisemmäksi.

Oikeammin elokuvassa viitataan Messerschmitt ME-262:n tuotantoon, hävittäjä kun koki taistelukosketuksen aivan oikeastikin vuonna 1944. Erinäisistä syistä johtuen siitä ei kuitenkaan koskaan tullut uhkaa Yhdysvaltain tai Britannian ilma-aseille.

Armeijan ilmavoimia Englannissa komentava kenraali Dennis (Clark Gable) joutuu tappelemaan sekä armeijan komentoketjua että kongressimiehiä vastaan ajaessaan kolmen merkittävän hävittäjäteollisuustukikohdan hävittämistä syvällä kansallissosialistisessa Saksassa. Lentoja tekevä joukko-osasto on kestokyvyn rajoilla, Denniksen yrittäessä käyttää säitten suomaa aikaikkunaa operaatioon, toisaalta lehtimiesten ja poliitikkojen murehtiessa valtaisia hankkeen tuomia miehistömenetyksiä.

Elokuva on karskien miesten filmi, alkukrediteissä ei laskelmieni mukaan mainittu ainoatakaan naisen nimeä näyttelijöissä eikä tuotantoryhmän kohdalla. Gablen noustessa suoraselkäisesti kohtaamaan vastustajansa tukikohdassa on tämän merkittävin opponentti hänen esimiehensä kenraali Kane (Walter Pidgeon), joka on toisaalta halukas rationaaliseen dialogiin asian tiimoilta. Pidgeonin roolisuoritus ja etenkin pitkä dialogit osoittavat miehen olleen lahjakas pitkän linjan näyttelijä. Mutta loistavaa on muukin näyttelijäkaarti, ovathan mukana Van Johnson, Brian Donlevy ja Charles Bickford!


MGM:n elokuva on aihepiiriltään (ilma-aseen tutkailu tukikohdasta käsin) melko samantyyppinen Foxin vuotta myöhemmin tuottaman Ilmojen kotkien kanssa. Molemmat ovat mielenkiintoisia elokuvia ja täydentävät loistavasti hävittäjälaivueiden operatiivisesta toiminnasta ja ässistä tehtyjä filmejä. Elokuvassa Tuhoa tai kuole ei taistelukohtauksia käytännössä näytetä muutoin kuin tukikohdan karttahuoneeseen tulevina etäisinä kaikuina sodan näyttämöltä.

Elokuvassa kenraalia näyttelevä Gable oli oman aihepiirinsä parissa, palvelihan hän aivan oikeastikin armeijan ilmavoimissa puolisonsa Carole Lombardin tapaturmaisen kuoleman jälkeen. Tähti osallistui koneen ampujana tiettävästi viidelle Englannista Saksaan suunnatulle pommituslennolle. Luotettavan tiedon mukaan itse Adolf Hitler tarjosi palkintoa Gablen koneen pudotuksesta, olihan karismaattinen tähti merkittävä propaganda-ase Yhdysvaltojen sodankäynnille.

Elokuvaa ei olla nähty kertaakaan Suomen televisiossa. Ensi-iltansa se sai Alohassa 10. helmikuuta 1950.

4 / 5

IMDb

Suuri Waldo Pepper – hurjapäinen lentäjä (1975)

Hiljattain näkemäni Aces High (1976) keskittyi ensimmäisen maailmansodan länsirintaman ilmasotaan. Monet sodassa kannuksensa ansainneet ässät ansaitsivat myöhemmin elantonsa ja hankkivat mainetta lentokoulutuksen ja -sirkuksen parissa.

Itsekin harrastuksenaan lentäneen George Roy Hillin ohjaaman elokuvan lentosirkuksessa lentävä Waldo Pepper (karismaattinen Robert Redford) ei kuitenkaan koskaan rintamalle päässyt vaan hän joutui jäämään takalinjoille kouluttajaksi. Tämä ei estä hurjapäistä lentäjää kertomasta sodan aikaisista sankariteoistaan ja hurjapäisestä saksalaislentäjästä Ernst Kessleristä – siihen saakka, kun tapahtumien aito silminnäkijä ja sotapilotti Axel Olsson (Bo Svensson) sattuu paikalle.

Turhautunut Pepper hamuaa mainetta ja tilaisuutta todistaa kykynsä, ilmailujärjestö CAA:n ollessa täysin toista mieltä miehen uhmakkaista projekteista. Waldo tapaa lopulta itsensä Kesslerin – tämä on siirtynyt Hollywoodiin seuraamaan elämästään kertovan elokuvan valmistumista.

Viehättävänä – vallattomana mutta lopulta haavoittuvaisena - siivelläkävelijänä Maudena elokuvassa nähdään uransa alkupuolella tässä vaiheessa vielä oleva Susan Sarandon.

George Roy Hillin sydänverellä tekemä, takuuviihdyttävä Waldo Pepper on ihanteellinen ilmailuelokuva: lento-osuuksia on paljon, filmissä nähdään ulkopuolisen silmukan tapailua ja hurjia stuntteja, joista osa muuttuu myös kohtalokkaaksi. Elokuvaan ei filmattu yhtäkään studio-otosta ja tiettävästi Redfordin ja Svensonin itsensä tekemät stuntit on tehty minimaalisin turvajärjestelyin.

Filmi on raikasta vaihtelua ilmasotaan keskittyviin mäntämoottorikauden alkupuoleen ajallisesti sijoittuviin elokuviin. Valkokankaalle on saatu viehättävällä tavalla tallennettua pilottien välinen ritari- ja herrasmieshenki.

Elokuvaa tahdittaa George Mancinin reipas musiikki. Elokuva oli kolmas ja viimeinen Redfordin ja Hillin yhteiselokuva.

3½ / 5

IMDb

Korkein voitto (1929)

Carl von Haartmanin esikoiselokuva Korkein voitto on monella tapaa kiinnostava kotimainen mykkäkauden täyspitkä filmi. Ratsumestari Haartman kävi ammattisotilaan uran katkettua hakemassa vauhtia ”Unelmien kaupungista” eli Hollywoodista. Kotiin palattuaan seikkailija-Haartman sai tilaisuuden hyödyntää suuren lännen opetuksia kotimaisessa elokuvamaailmassa.

Filmi on restauroitu vuonna 2000 ja näkemässäni versiossa oli RSO:n esittämä elokuvan alkuperäinen taustamusiikki, kokoelma klassisen musiikin teoksia.

Elokuvan nimi viittaa arpajaisvoittoon. Päähenkilö, krapulaisena heräävä turhake Henrik von Hagen (Haartman) huomaa lehti-ilmoituksesta voittaneensa aimo kasan rahaa. Samasta lehdestä selviää myös entisen rakastajan, tanssijatar Vera Vasiljevnan (Kerstin Nylander) paluu maahan. Nopeasti uudelleen lämmennyt suhde joutuu lojaalisuustestiin kun sotilaskohteista kiinnostuneen naisen oikea status alkaa selvitä: Vera on bolshevikkivakoilija, apurinaan Leninin näköinen kalju mies (moni-ilmeinen Aku Korhonen).

Peter von Bagh kuvailee elokuvaa eräänlaisena ”köyhän miehen Stroheimina”, lähtien päähenkilönä olevasta köyhtyneestä ja keikarimaisesta aatelishulttiosta. Mukana lienee jonkin verran myös Haartmannin itseironisuutta, sen verran liioitellulta hahmon rasvaisuus vaikuttaa.

Historiallisesti mielenkiintoisia ovat elokuvaan tallentuneet maisemakuvat, talvinen Helsinki ja Suomenlinnan ympäristö. Saareen liikutaan motorisoidulla jääkelkalla, joka oli varta vasten talvisiin oloihin Helsingin edustalle Puolustusvoimissa suunniteltu kulkuväline.

Ehkä absurdeimpia piirteitä Haartmannin elokuvassa on ”bolsevikkien” lentokone, joka kerää tietoja vakoilijoilta itärajan taa. Kyseessä on ilmeisestikin Santahaminan Ilmailukoulussa ajalla käytössä ollut Caudron C.60 –alkeiskoulukone, yksilötunnukseltaan CA-46 (mikäli tyylitellystä maalauskaaviosta oikein erotin). Koneeseen on maalattu 8-sakaraiset tähdet molempiin alatasoihin.

Korkein voitto on harvoja näkemiäni kotimaisen mykkäkauden filmejä ja ainakin ensikatsomalta todella kiinnostava tapaus: eloisa, tyylitelty ja miljööltään kiintoisa. Teknisestikin Haartmannin elokuva on kekseliäs, kameran liikkuessa sujuvasti studioon lavastetun Kämpin interiöörin ympäri, esitellen moni-ilmeistä asiakaskuntaa.

3½ / 5

IMDb

Ilmojen ässät (1976)

Ensimmäisen maailmansodan dog fight –taistot, hävittäjälentäjäkultti ja toisaalta epäromanttinen rintamatodellisuus ovat poikineet elokuvahistorian valkokankaille filmin jos toisenkin. Jack Goldin Ilmojen ässät on tehty ilmeisen pienellä budjetilla mutta edustaa selvästi realismihakuista ja jopa inhimillistä lähestymistapaa aiheeseen.

Suoraan ohjaajakoulusta minimaalisella lentotuntimäärällä saapuva pilotti Croft (Peter Firth) saapuu RAF:n laivueeseen länsirintamalle keskelle kaiken nähnyttä lentäjäyhteisöä. Tai siis kaiken ovat nähneet ne, jotka ovat selvinneet, noviisiohjaajien elinajanodote sodan lihamyllyssä kun ei ole järin pitkä.

Kaiken nähnyt ja sotaan kyllästynyt kovan hermopaineen alainen laivueenkomentaja Gresham (Malcolm McDowell) on Croftin perheen lähipiiriä ja ottaa tämän – toisaalta vastentahtoisesti – silmäteräkseen. Kuten arvata saattaa, sodan todellisuus on kuitenkin määrännyt omat haasteensa tälle päätökselle. Trappin perheen pää Christopher Plummer näyttelee karismaattista pilotti Sinclairia.

Aimo silmäys luodaan lentäjien vapaa-ajanviettoon ja ranskalaiset ilotalotkin tulevat tutuiksi. Raadollisessa ja paljaassa otteessaan elokuva eroaakin tässä vaiheessa klassisen studiokauden rintamakuvauksista. Sota-ajan suhde viattomuuteen on tässäkin läsnä. Poikuutensa sotaan asti säilyttänyt Croft menettää viattomuutensa paikalliselle neitokaiselle.

Elokuvan vahvuus draaman ohella ovat ilman muuta ilmataistelukohtaukset. Englannin maaseudun yllä kuvatut ilmojen baletit on tehty aidoilla koneilla (perkeleen 2000-luvun cgi!) ja nähdäkseni tässä on tavoitettu melko aito ote ajan ilmataistelustrategiaan. Elokuvassa nähdään myös tähystäjäpallon alas ampuminen.

Suomalaisnäkökulmasta katsoen elokuva on poikkeuksellisen kiinnostava kuvauksissa käytetyn VL Viima II ex VI-3:n takia. Vuonna 1939 Tampereen Härmälässä valmistunut koulukone päätyi Suomen ilmavoimien käytön jälkeen 1970-luvun vaihteessa Iso-Britanniaan ja kulki kuvausten aikaan tunnuksella G-BAAY. Elokuvassa kone nähdään draamankin kannalta merkittävässä osassa Saksan punaisiin maailmansodan tunnuksiin maalattuna hävittäjäkoneena.

Tällä hetkellä (2015) koneyksilö on maailman ainoa lentävä Viima, lukuun ottamatta Suomessa lentävää kuvulla varustettua konetta. Kone on myynnissä Saksassa ”huokeaan” 125 000 euron hintaan. Koneen käyttö kuvauksissa oli hyvinkin ymmärrettävää, koska luotettava teräsputkirakenteinen 1930-luvun konetyyppi Viima soveltui luultavasti varsin hyvin vaativimpienkin taitolentokuvioiden toteuttamiseen filmauksessa. Historiallinen (ajallinen) epätarkkuus on tietenkin toinen juttu.

Ilmojen ässät on elokuvan Kunnian kotkat (1966) ohella varteenotettavampia uudempia elokuvia ensimmäisen maailmansodan hävittäjälentäjistä ja koneista. Filmi kertoo hävittälentäjäkierron tarinan mitä pysäyttävimmällä tavalla: vihreät lentäjät ovat kulutustavaraa sodan todellisuudessa. Hävittäjälentäjägloriasta huolimatta (tai siitä johtuen) nämä kaverit eivät laskuvarjoja käyttäneet ja välillä tullaan kirjaimellisesti soihtuna alas.

Elokuvana: 3½ / 5
Ilmailuelokuvana: 4 / 5

IMDb

Kohtalonlento 22 (1964)

Useimmat liikennelentokoneen tuhoutumiseen pureutuvat elokuvat lähestyvät aihetta pienen, henkiin jäävän porukan ja selviytymisen näkökulmasta. Onnettomuus, erämaa ja risteävät intressit toimivat lähtökohtana jännitykselle ja draamalle. Itse onnettomuustutkintaan keskittyviä leffoja en muista montaakaan nähneeni. Itse asiassa vuonna 2012 ilmestynyt Denzel Washingtonin Lento lienee ani harvoja onnettomuuspaikkatutkimuksen ympärille ja pilotin suoriutumisen arviointiin draamansa keskittävistä filmeistä.

Suihkumatkustajakone syöksyy maahan moottoririkon takia pian Los Angelesista noustuaan ja vie mukanaan 57 matkustajaa ja miehistön jäsentä. Ainoastaan yksi lentoemäntä (Suzanne Pleshette) pelastuu. Lentoyhtiön pääkonttorissa istuva Sam McBane (Glenn Ford) ei suostu uskomaan huhuja tämän kanssa Korean sodassa lentäneen kapteeni Savagen (Rod Taylor) juopottelusta ennen lentoa, vaikka tämä tiedettiinkin villistä elämästä, viinasta ja naisista nauttivaksi poikamieheksi.

Elokuvan lentoyhtiö, Consolidated Airlines, on totta kai fiktiivinen, oikeussyistä. Samoin elokuvassa käytetty konetyyppi näyttäisi olevan jonkinlainen sekoitus C-54:n runkoa ja suihkukoneen aerodynamiikkaa. Ilmeisesti myöskään konevalmistajia ei oltaisi saatu mukaan projektiin valmiilla konetyypeillä, tuhoutuuhan suihkukone jo ennen alkutekstejä.

Itse juonen kaaressa kytkeytyy yhteen tutkimusryhmän työskentely sekä McBanen henkilökohtaiset motiivit. Välillä käydään Korean sodassa ja Grönlannissa takaumien kautta ja saadaan pohjustusta McBanen ja Savagen kompleksiselle suhteelle. Korean sodan kohtauksessa esiintyjänä ja Savagen pokana vilahtaa myös cameon tekevä uhkea Jane Russell.

Elokuva on totta kai teknisesti (kököt studiolavasteet toimittaavat lentokoneen interiöörin virkaa) vanhentunut enkä tiedä, ovatko tutkimusmetoditkaan (jälkikäteislavastus aidolla koneella) olleet aidossa maailmassa aivan elokuvan kaltaisia. Filmi täyttää silti varsin mukiinmenevästi yhden aukon ilmailuelokuvien saralla.

Ilmailuhistorian jonkin asteisena tuntijana elokuva toi toistuvasti mieleeni pari vuotta ennen valmistumista Aero Oy:lle tapahtuneen Koivulahden onnettomuuden, jonka yhdeksi syyksi todettiin kapteenin ja perämiehen juopottelu

[SPOILERI]

Loppuratkaisu menee mielestäni kikkailun puolelle, kaatuneen kahvimukin toimittaessa isoimman muuttujan virkaa. Vai oliko kyseessä ”kohtalon sormi”, elokuvan nimeen viitaten?

3½ / 5

IMDb

Ei mikään pyhää... (1937)

Rajusti elämänsä elänyt ja ennen muuta maskuliinisilla sotaelokuvillaan kunnostautunut ohjaaja William A. Wellman osasi myös kevyen romanttisen tarinankerronnan. Yksi hänen lempiteemoistaan näyttää olleen ennen muuta median ja aikakauden julkisen elämän vaikutus yksilöön. Tätä kirjoittaessani en ole vielä nähnyt Janet Gaynorin tähdittämää Wellmanin ohjausta Tapahtuipa kerran Hollywoodissa (1937), mutta ennen pitkää täytyy sekin varmasti katsastaa.

Ei mikään pyhää on toista maailmansotaa edeltänyttä screwball-komediaa kärjistävimmillään. Parodioinnin kohteeksi joutuu ennen muuta 1930-luvun lööppejä metsästänyt lehdistö mutta myös vastakkainen kaupunki-maaseutu –asetelma aikakauden kulttuurissa.

Manhattanilaiseen lehteen kiirii tieto vermontilaisesta nuoresta naisesta Hazel Flaggista (Carole Lombard), joka on työtapaturman johdosta sairastunut kuolettavaan radiummyrkytykseen. Uralleen nostetta (ja työpaikalleen pelastusta!) kaipaava reportteri Wally Cook (Fredric March) lähtee mainittuun osavaltioon tapaamaan poloista naista ja tuomaan tätä voivottelevan ja tragedioita rakastavan yleisön eteen New Yorkiin. Pulma vain on – Cookin ja yleisön tietämättä – että Flaggin myrkytys on tutun lääkärin tekemä väärä diagnoosi. Hazel haluaa kuitenkin pois pikkukaupunkiperslävestä nähdäkseen Ison Omenan, kävi miten kävi. Kaiken hässäkän keskellä käy niin kuin ennakoitua: Cook rakastuu varauksetta häntä puijaavaan naiseen.

Elokuvan tragikomiikka lähtee nimenomaan ylimaalaillusta ihmisten osaaottavuudesta ”puhtaan ja viattoman” Hazelin tulevaan, ennen aikaiseen kuolemaan. Naispololle järjestetään kiihkeän pateettisia muistojuhlia ja lapsikuorot tulevat esiintymään hänen hotellihuoneeseensa. Elokuvaa voisi pitää jopa yhden askeleen Frank Capraa pitemmälle vietynä tähtikulttuurin analyysina.

"Listen, my dying swan, this is no time to stop faking! You're gonna have pneumonia and you're gonna have it good!" -Cook

Wellmanin ansiokkaan pisteliään mediakulttuurille v*ttuilun lisäksi elokuva on sekä hauska että seksikäs, ennen muuta Lombardin ansiosta. Ennen aikaisen kuoleman kokenut naisnäyttelijä oli sekä valkokankaalla että kuvauspaikoilla naisellisuuden ja äijämäisyyden parhaiden puolten ilmentymä. Screwballissa nainen ja mies olivat monella tapaa samalla viivalla ja tasa-arvoisia. Tässä elokuvassa Lombard saa kirjaimellisesti turpaansa Marchilta!

2000-luvun tosi-tv- mediakulttuurin keskellä Wellmanin elokuva onnistuu yhä löytämään jotain olennaista modernin ajan julkisuushaaveista.

PS. Kuriositeettina mainittakoon, että elokuva oli Lombardin ainoa Technicolor –elokuva. Public Domainiin sattuman kautta päätynyt filmi on väreiltään poikkeuksellisen säihkyvä. Tämä tuo aikakauden ennen muuta lähemmäksi katsojaa. Yhdessä mieleenpainuvassa kohtauksessa Lombard ja March tuijottavat Manhattanin skylinea lentokoneesta, uudesta matkustusmuodosta. Korostuu vaikutelma, että New York on – muutoksen uhallakin – jollakin tavalla ikuinen kaupunki elokuvissa.

4 / 5

IMDb