Tappava ase 1&2 (1987/1989)

Filmihistoria on täynnä loistavia buddyelokuvia, oli sitten kyse Laurelin ja Hardyn klassikoista tai Walter Matthaun ja Jack Lemmonin monipolvisista kommelluksista. Jonkinlaisen standardin poliisimaailman toverielokuville loivat Richard Donnerin 1980-luvulta alkaen ohjaamat Tappavat aseet.

Kyseessä on ainakin 2000-luvun näkökulmasta lähtötilanteessa kliseinen parivaljakko, epätodennäköinen työskentelypari, jonka kohtalo ja esimiehet työntävät yhteen. Mutta joskushan pohja näillekin elokuville on luotu.

Rivakkaotteinen poliisimies Martin Riggs (Mel Gibson) on menettänyt vaimonsa liikenneonnettomuudessa ja asuu Tyynenmeren rannalla asuntovaunussa koiransa kanssa. Kyynisyyteen niin elämässään kuin työssään ajautunut Riggs ei ole kaukana omaehtoisesta niskalaukauksesta. Sitä vastoin mukavuudenhaluinen Roger Murtaugh (Danny Glover) viihtyy perheensä ja teini-ikäisten lastensa kanssa, kunnostaa venettään ja haaveilee jo lähellä olevista eläkepäivistä. Murtaugh on kaikkea muuta kuin innostunut lyöttäytymään yhteen itsemurhaa hautovan Riggsin rinnalle.

”I’m too old for this shit” -Murtaugh

Sympaattiset näyttelijät, Donnerin dynaaminen ohjaus ja verbaalihuumorin takaava Shane Blackin käsikirjoitustyö tekevät vähintäänkin kahdesta ensimmäisestä Tappavasta aseesta lyömättömiä viihdepaketteja, varsinkin kun viimeisestä katsomiskokemuksesta on kulunut se jo normiksi muodostunut kymmenkunta vuotta.

Ensimmäisessä filmissä parivaljakko on huumeiden salakuljettajien jäljillä, toisessa elokuvassa taas kovistellaan diplomaattisuojan taakse pyrkivää luikurimaista ja rikollista Etelä-Afrikan apartheid-diplomaattia. Molemmilla kerroilla panoksena on Murtaugh’n perheen hyvinvointi ja myös perheen kotitalo joutuu aikamoisen myllerryksen kohteeksi, kylpyhuoneesta lähtien.

Kakkososa on leffasarjoille epätyypillisesti vähintään ykkösosan veroinen toiminnassaan.

4 / 5

IMDb

Senkka nenästä, pojat (1978)

Kesäkuun säillä on fiksua viettää juhannusta varmuuden vuoksi pari päivää etukäteen. Hämeenlinnan reissulla anoppilassa tulikin ajettua ruohot, grillattua sekä – tietysti – katseltua yksi kauniiseen kesäpäivään sutjakkaasti sopiva kevyt elokuvarymistely.

Sergio Corbucci on allekirjoittaneelle ja monelle muullekin tuttu vauhdikkaista ja toimintapainotteisista spagettiwesterneistä. 1970-luvun kuluessa ja genren huippuvuosien oltua ohi hän kääntyi ohjaamaan komediaelokuvia, mm. Bud Spenceriä ja Terence Hilliä. ”Senkka nenästä, pojat” oli taistelupari Terence Hillin ja Bud Spencerin kahdestoista yhteiselokuva. Tuotanto noin viisikymmenhenkisine kuvausryhmineen teki elokuvan kokonaisuudessaan Yhdysvalloissa.

Tällä kertaa seikkailut sijoittuvat aurinkoiseen Miamiin ja sen alamaailmaan. Koska paikallisen poliisin resurssit eivät riitä vedonlyöjien ja huijareiden kuriin saattamiseen, värvätään veljekset, laivastonupseeri Johnny (Hill) ja rekkakuski Charlie Filippo (Spencer) hoitamaan lurjuksille hampaat sisään. Totta kai kumpikaan ei ole Laupias Samarialainen vaan kummallakin on tähtäimessä omat edut.

Elokuva oli takuuvarma ja viihdyttävä kaksituntinen pakkaus turpaanvetoa, nenärustojen ja luiden kalinaa, höynäytystä ja erityyppisillä kulkuneuvoilla ajelua. Pituus ei lopulta tuntunut elokuvaa haittaavan koska toimintahan on tässä kuin lenkkimakkara juhannusiltana – aina sitä joku kysyy lisää. Edellämainittujen ja juonentapaista enempää ei kannata tekijöiden elokuvilta odottaakaan ja hyvä niin, nämä toimivat joissain tilanteissa loistavina ajanvietteinä!

3½ / 5

IMDb

Bud Abbott and Lou Costello Meet Frankenstein (1948)

Tämä yhdeksi Yhdysvaltain hauskimmista elokuvista eri listoilla äänestetty elokuva ei ole koskaan saanut teatteri- tai tv-ensi-iltaansa Suomessa. Universal Picturesin elokuva on kuitenkin viihdettä viimeisen päälle, yhdistäen vastakohtaisen kaksikon – Abbottin ja Costellon – taistelemaan klassisia studion hirviöitä vastaan. Tämä on myös ensimmäinen A & C – elokuva allekirjoittaneelle.

Chick (Abbott) ja Wilbur (Costello) ovat töissä tavaralähetystoimistossa jonne saapuu kaksi isoa laatikkoa, määränpäänä egoistiliikemiehen kauhugalleria. Wilbur on kaksikosta se hermoherkempi, päätyen ennen pitkää tekemään tuttavuutta sekä Draculan että Frankensteinin (niin ikään susimiestä elokuvassa näyttelevä Lon Chaney Jr). Huumori lähteekin Chickin epäuskosta toveriaan kohtaan, hän kun ei pysty uskomaan mörrimöykkyjä todeksi.

Ongelma vain on, että ennen pitkää filmi alkaa toistaa itseään ja Abbottin hahmolle tekee mieli jo huutaa ruudun takaa, että ota se kollegasi todesta!

Uskokaa tai älkää, tämä oli vasta Bela Lugosin toinen varsinainen elokuvaesiintyminen alkuperäisenä Kreivi Draculana, 16 vuotta alkuperäisen elokuvan jälkeen. Ja tämä kerta jäi myös viimeiseksi. Universalia rukoiltiin ottamaan morfiiniriippuvaiseksi herennyt Lugosi rooliin ja tässä hän päätyy parodioimaan (tahtomattaan?) Draculaa.

Varsinkin kohtaus, jossa verevä vainaja ulostautuu arkustaan rahtiterminaalissa on klassista kauhua itseään.

3½ / 5

IMDb

Konna ja koukku (1977)

Amerikka on valtateiden, isojen etäisyyksien ja äärettömän suurten rekannuppien maa. Hal Needhamin Konna ja koukku ilmentää paitsi paikallista vapauden haavetta ja tiekulttuuria, myös silloin tällöin tervettä suoraviivaista juntismia.

Juonessa kun ei ole loputa järjen häivää. Autokisoissa kunnostautunut Bandit (Burt Reynolds) ottaa paikalliselta öykkärimiljonääriltä vastaan vedon, jonka johdosta hänen on tuotava rekan täydeltä olutta tälle Texasista. Yrityksessä ovat lukuisat epäonnistuneet ennen häntä, mutta kokeilemaan houkuttaa iso summa rahaa sekä työkaluksi ja ”tiedustelijaksi” saatu Pontiac-urheiluauto.

Itse rekkaan hyppää työskentelykumppani Cledus (Jerry Reed) ja matkalta tarttuu mukaan myös muodollisesti pätevä Carrie (Sally Field).

"Nobody, and I mean NOBODY makes Sheriff Buford T. Justice look like a possum's pecker."

Elokuva reipastuu oikeastaan kunnolla vasta tulomatkalle lähdettyä, kun texasilainen sheriffi Buford T. Justice (Jackie Gleason) ottaa henkilökohtaiseksi missiokseen saattaa kaksikon kiven sisään ennen matkan päättymistä. Häntä eivät osavaltioiden rajat pidättele. Bufordin otsasuoni pullottaa ja veri pakkautuu päähän muiden poliisien kohellusta katsellessa. Burt Reynoldsin tehdessä sittemmin tavaramerkikseen muuttuneen roolin jäi itselleni makeimmat naurut nimenomaan sisukkaan ja punoittavan, alkukantaisen viranhaltijan via Dolorosasta, lopulta autonsakin muuttuessa avomalliksi.

Autoa elokuvassa ryttääntyy kuin konsanaan Blues Brotherissa (1980). Suositellaan ajoittaisen kantrin säestämän turpaanveto- ja junttihuumorin ystäville!

3½ / 5

IMDb

Kolme miestä ja baby (1987)

Tämän kirjoittajan lapsuutta määritti muutama keskinkertainen komedia. Otetaan nyt vaikka Jerry Lewisin tähdittämä Geisha Boy (1958) tai Pitkä, hullunkurinen linjuri (1976), elokuvat, joiden anti on sittemmin laimentunut.

Tässä yksi aikakautensa amerikkalaisen purkanmakuisen filmiteollisuuden perustuote, Kolme miestä ja baby, jonka eräs läheiseni on nähnyt kuulemma koti-VHS:lta vähintään puolentusinaa kertaa aikoinaan. On ollut varmasti pitkälti sattumaa, mitkä leffat tv-tarjonnasta ovat keskenkasvuisten nassikoiden verkkokalvoille vuosien varrella jääneet. 1990-luvulla kun tallentamaankaan ei elokuvia pystynyt samoja määriä kuin nyt isojen (verkko)levyjen aikaan.

Kolmen paatuneen poikamiehen (Selleck, Guttenberg, Danson) saadessa ovelleen korin ja tyttövauvan on painajainen valmis: miten nyytin kanssa menetellään? Pikkuihmisen on laittanut alulle oireileva näyttelijä Jack (Danson), jonka entinen tyttöystävä on jättänyt pikkuprinsessan nyt isälleen. Kolmikko joutuu käytännön syistä ottamaan vauvasta yhteisen hoitovastuun, onhan 100-prosenttisesti toimivassa sinappikoneessa (vaikka valloittava onkin) kokopäivätyötä yhdelle jos toiselle. Elokuvan jatkokuviot onkin sitten helppo arvata. Ennalta-arvaamaton muuttuja puuttuu siis asiaan ja elokuvan huumori pyörii aika pitkälti perusruumiintoimintojen ympärillä.

Kakanhajuinen mutta ”harmittoman oloinen” Pampersin sponsoroima elokuva oli vuoden 1987 myynein elokuva Yhdysvalloissa. Vaatetukseltaan ja koristelultaan elokuva on aikansa, juppikauden, kuva. Ja paskaa ja ylitsepääsemättömiä vaikeuksiahan jupeille pitää antaakin, hah!

3 / 5

IMDb

Identtiset kaksoset (1988)

Peter von Baghin poismenon hyydyttämänä ei tullut lopulta katsottua Kreiviä tai herran ohjaamia dokumentteja vaan sitä ihtiään eli degeneroitunut amerikkalainen juppikauden kasaripätkä. No, aina ei ajoitus mene kohdalleen

Tieteellisesti useiden miesten spermasta jalostettu, täydellisen fysiikan omaava mutta hitaan oloinen Julius Benedict (Arnold Schwarzenegger) lähtee etsimään kadonnutta kaksoisveljeään Enkelten Kaupunkiin. Lusimasta löytyvä viekas ja vikkelä Vincent (Danny DeVito) on täysin eri maata ja päättää käyttää johdateltavissa olevaa Juliusta omissa projekteissaan.

"For the first time in my life, I'm... *pissed off*!" -Julius Benedict

Kahden karismaattisen päätähden kemiat toimivat yllättävän hyvin. Yksittäisistä kohtauksista muistettavin lienee Arskan elokuvauran ensimmäinen sänkykohtaus, joka tapahtuu tosin lattialla. Näyttävän blondin kanssa siltikin. CSI-lasit-päähän-ennen-alkukohtausta-David Caruso nähdään pienessä sivuosassa parkkihallin vahtimestarina. Sen ylemmäksi hänen ei olisi tarvinnut elokuvauralla edetäkään.

Ivan Reitmanin keskinkertaista kasarikomediaa legendaarisempi on lopulta kahden päätähden ja ohjaajan rahanansaintalogiikka. Tuotantoyhtiöllä ei ollut varaa maksaa kolmikon palkkaa ja nämä päätyivät pyytämään osinkoja elokuvasta syntyvistä tuotoista. Iso-Arska on ansainnut elokuvasta IMDb:n tietojen mukaan 35 miljoonaa taalaa, mikä on enemmän kuin yhdestäkään Terminaattorista. Kuten Marko Ahonen tämän päivän Aamupostissa kommentoikin, ei vihanneksen oloinen lihaskimppu sentään oikeasti tyhmä ole. Ilmankos governaattoriksikin myöhemmin pääsi.

3 / 5

IMDb

Two-Lane Blacktop (1971)

Aktiivipäivän päätteeksi sopi sohvalle kellahtaminen ja nauttiminen yhdestä 1970-luvun mainittavimmista kulttielokuvista. Oman vahvan kädenjälkensä amerikkalaiseen elokuvaan jättänyt Monte Hellman ei - jälkimaailman arvostuksesta huolimatta - saanut elokuvilleen kaupallista menestystä ja joutui hidastamaan ohjaustahtiaan kyseisen vuosikymmenen jälkeen.

”Two-Lane Blacktop” on kaukana studioista: pienellä budjetilla kuvattu roadmovie läpi Yhdysvaltojen tuunatulla Chevrolet ’55:llaan matkaavista toveruksista, jotka ajautuvat kilpasille arvoituksellisen, keltaisella GTO:lla päristelevän hipsterin (Warren Oates) kanssa.
Chevyn kuskeina esittäytyvät valkokankaalla folk-muusikko James Taylor ja ”Beach Boys”-Dennis Wilson (jonka kohdalla elokuva jäi ainoaksi filmirooliksi). Yhteinen muusa miehille on autosta autoon hyppivä liftarityttö (Laurie Bird).

Elokuvassa oli kuin olikin käsikirjoitus, mutta Hellman onnistuu pitämään filmin todella spontaanina ja puolidokumentaarisena – kuten roolihahmojenkin toiminnan. Vahvimmin elokuva perehtyy kaahailu- ja kilpa-ajoalakulttuuriin, jolla elokuvan kaksi sankarustakin hankkivat toimeentulonsa.

Kaksi päähahmoa tuntuvat olevan kiinnostuneita vain autoista ja heille merkitsevä on vain nykyhetki. Heille suurin päämäärä tuntuu olevan epämääräinen kaupunki x, josta saa kärryyn varaosia alennuksella. Hellmannin elokuvassa he edustavatkin auto- ja roadmovie-kulttuuria puhtaimmillaan – ja tuntuvat ilmentävän samalla 1970-luvun alun ilmapiiriä Amerikassa: illuusioiden karisemista. Oatesin hahmo taas on enemmän laskelmoiva urbaanin kaupunkikulttuurin edustaja ja sen ohella patologinen valehtelija. Hänellä tuntuu olevan tuhat ja yksi totuutta historiastaan ja määränpäistään.

”Two-Lane Blacktop” on tallentanut 35-milliselle aikakauden valtatiekulttuurin huoltoasemineen, levähdyspaikkoineen, korjaamoineen ja ennen muuta ihmisineen. Elokuvalla on sekä ikoninen arvo paitsi kaahailukulttielokuvana, myös 1970-luvun vaihteen amerikkalaisen sydänseutujen kulttuurin ilmentäjänä nykykatsojalle. Elokuvan loppu (filmin syttyessä palamaan) lienee monenkin myöhemmän tekijän apinoima klassikkopysäys.

”Two-Lane Blacktop” on huolimatta lyyrisestä lähestymistavastaan aiheeseen lopulta illuusioton filmi materialisminsa ja päämäärättömän päristelynsä johdosta. Roadmoviesta on vaikea löytää Jack Kerouacin romanttista matkantekoeetosta. Jotain todella kiehtovaa siinä silti on.

3½ / 5

IMDb