Näytetään tekstit, joissa on tunniste terroristit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste terroristit. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Delta Force (1986)


Kylmän sodan loppupuolella 1980-luvulla poliittiset viholliset Hollywoodin valkokankailla muuttuivat. Neuvostokommunismin uhka alkoi olla vain varjo entisestä ja katse suunnattiin Lähi-Itään. Arabi- ja muslimitaistelijat olivat juuttuneet taisteluun Israelin ja totta kai samalla myös Yhdysvaltojen kanssa. Vihollinen nähtiin – jos mahdollista – vielä entistä karkealuontoisempana ja raukkamaisempana kuin aiemmin punakauhun aikoihin.

Sarja Delta Force –elokuvia (1986-1991) kuvattiin Israelissa juutalaisten tuella ja paikallisissa puitteissa. Ensimmäinen Menahem Golanin ohjaama osa oli ilmeikkään elokuvien kovanaaman Lee Marvinin viimeinen elokuva. Elokuvasta hän kuuluu sanoneen:
”Pidän elokuvan sanomasta – Katsojat ovat mielissään, kun pahat saavat selkäänsä. Aloitetaan räjäyttämällä ne kaikki palasiksi. Sitä vanhaa kunnon amerikkalaista kostohommaa.”
[SPOILEREITA]

Ja näin todellakin ennen pitkää käy, jenkkien (edellisessä missiossa totta kai epäonnistuneen) Delta Force –yksikön (johdossa everstinä Marvin ja majurina Chuck Norris) hoitaessa amerikkalaisen B707:n kaapanneet libanonilaiset terroristikaappaajat hengiltä ja juutalaiset ja amerikkalaiset panttivangit turvaan Israeliin. Kaiken kruunaavat Alan Silvestrin tarttuva syntikkateema, Norrisin sujuva ohjuksia ampuvan motskarin käyttö ja muslimiterroristien yllättyneisyys C-130 –koneella liikkuvien jenkkien tuhovoimasta. Lopussa matkalla Israeliin matkustajakoneessa lauletaan ylistystä Reaganin Yhdysvalloille ja jaetaan kärrystä lämmintä mutta kodilta maistuvaa Budweiseria. Lee Marvin katselee liikuttuneena hurraavaa väkijoukkoa Ben-Gurionin lentokentällä.

Poliittinen aspekti on totta kai väistämätön osa Delta Forcen kaltaisten elokuvien aihepiiriä, mutta Golanin elokuvassa homma lähtee täysin lapasesta. Lentokoneessa saksalainen lentoemäntä joutuu poimimaan Daavidin kansaa istuimista näiden passien avulla ja holokaustitraumoja käydään läpi useampaankin otteeseen. Tyylitajun nyrjähdykset johtuvat eittämättä ohjaajan ja sponsorien vahvoista tarkoitusperistä.

Delta Force täyttää sinällään tarkoituksensa toimintamättönä, joskin puoli tuntia liian pitkänä sellaisena. Alleviivattu sanoma käytännössä koko kahden tunnin ajan vieroittaa kuitenkin katsomasta jatko-osia, sori vaan. Enkä ole edes vahvasti puoliani valinnut Lähi-idän konfliktissa.

2 / 5

IMDb

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Fantomas - sadan naamion mies (1964)


Olen arvioinut elokuvia Movie Databaseen vuodesta 2005, siihen asti katsomani takautuvasti ja siitä lähtien lähes reaaliajassa. André Hunebellen Fantomas on 3000. katsomani pitkä teatterielokuva. Luvut ovat toki lukuja ja elokuvasivistys on paljon muutakin, mutta jonkinlainen rajapyykki on kyseessä.

Vuonna 1964 tehty Hunebellen ei itseään kovin vakavasti ottava rikoskomedia aloitti kokonaisen Fantomas-elokuvien sarjan. YLE on ilmeisesti ostanut vakiokäyttöoikeudet filmiin, koska se on pariin otteeseen jo viimeisen vuoden aikana eri kanavilla nähty. Yli-ihmissyndroomaa potevia rikollisia on nähty elokuvissa koko taiteenlajin historian ajan ja kasvoton, naamiota vaihtava Fantomas on jälleen yksi heistä.

Kaupungin suurimman päivälehden toimittaja Fandor (Jean Marais) kirjoittaa häikäilemättömiä rikoksia tehtailleesta, käyntikortteja paikalle jättävästä tuntemattomasta satiirisen jutun, mistä rikoksen nero pillastuu ja kaappaa miehen omaan suljettuun maailmaansa. Kostona vehkeilystä Fantomas ottaa seuraavaan rikokseen mukaan Fandorin kasvot ja myöhemmässä vaiheessa pilaa myös rikoksia tutkivan komisario Juven (Louis de Funès) maineen.

Elokuva on melkoisen riemastuttava aikansa tuote. Tuoreelle TV-kulttuurille irvaillaan Juven toimiessa ärhäkkäänä puhuvana päänä viestimessä, huutaessaan Fantomasin päätä vadille. Räjähdykset ja lavasteet ovat mitä ovat ja juonenkehittely suoraan B-elokuvasta mutta maisemat hienoja: Pariisin kaduilta ja katoilta edetään vuoristoteille ja lopulta merelliseen ympäristöön.

Komisario Juve on elokuvan retein hahmo jäykkäniskaisuudessaan ja periksiantamattomuudessaan ja elokuvan komedia onkin pitkälle hänen varassaan. Mainioimmassa kohtauksessa todistajat poliisitalolla luovat tunnistuskuvaa Fantomasin uusimmasta hahmosta ja tuntomerkkien pikku hiljaa sopiessa Juveen katsoja saa nauraa. Toki filmin ote on kevyt ja viihdyttävä muutenkin. Marais tekee melkoisen fyysisen roolin koska nähdäkseni kiipeilykohtauksissa ei käytetä stuntteja (?).

Kyseessä on ehdottomasti suositeltava kulttielokuva sarjassaan.

3½ / 5

IMDb