Ilsa – SS:n naarassusi (1975)

Elokuvakirjallisuudesta nousee filmihelmiä – ja roskaa! Nalle Virolaisen ja Jouni Hokkasen Roskaelokuvat (1990/2011) on vertaa vaillansa oleva lista verenpainetta ”huonoudellaan” nostaneista filmeistä kautta aikain.

Allekirjoittaneen mainitusta kirjasta löytämä Don Edmondsin natsi- ja tissieksploitaatio on hauskinta mahdollisinta roskaelokuvaa. Natsien kuolemanleirin vartija Ilsa (Dyanne Thorne) teettää vangeilla lääkeritieteellisiä kokeita – tarkoituksena osoittaa että naiset pystyvät sietämään kipua vähintään yhtä paljon kuin eturintamalla taistelevat miehet.

Sadismi, sadomasokismi ja historialliset tosiasiat on viety elokuvassa äärimmilleen ja mikä parasta: viihdyttävällä tavalla. Dyanne Thornen näyttelijäntaidoista Ilsana voi olla montaa mieltä mutta narttu, räväkkä ja seksikäs hän osaa olla.

Absurdeimmalla tavalla hauskin kohtaus on naisleirivangin hirttäminen illanistujaisissa jääpalan sulaessa hänen jalkojensa alta, lihavan natsikenraalin nauraessa sikamaiseen tapaansa.

Tuotantoarvot ovat kehnosta käsikirjoituksesta huolimatta kohdallaan ja esimerkiksi elokuvan kuvaus on aivan kelpo luokkaa.

4 / 5

IMDb

Lady Snowblood (1973)

Kosto, siinäpä taitolaji – ja klassinen aihepiiri myös elokuvalle! Japanilaiseen eetokseen sovitettuna tematiikkaan saa mahtumaan yhtä sun toista. Toshiya Fujitan vuonna 1973 ohjaama Kazuo Kamikuran tarinaan perustuva elokuva on esimerkki filmistä jonka on nostanut kuuluisaksi toinen filmi, tällä kokonaista kaksi kappaletta eli Tarantinon Kill Bill –elokuvat.

Ohjaaja on tunnustanut elokuvan antaneen vaikutteita Uma Thurmanin tähdittämiin leffoihin eikä suotta: tarina nuoresta Yukista (Meiko Kaji) kostamassa perheensä tappaneelle porukalle vuosia myöten on kuin samasta elokuvasta. Yukin äidin kuoltua tytön synnytykseen vankilassa hän varmistaa että tyttö muistaa vanhempiensa kohtalon.

Tragedia käydään läpi takaumina, ajallista jatkumoa esittelee kertoja. Tyttö hankkii mentorin, häntä ajaa eteenpäin vain kosto. Yuki haluaa heidät kaikki kiinni: Banzon (josta on tullut säälittävä juoppo), Okonon (naiset eivät häviä väkivallassa tässä elokuvassa) ja vihonviimeiseksi kostoa parhaiten porukasta piilottelevan Gishiron.

Tarina vie meidät läpi 1800-luvun japanilaisen maaseudun, kaupungin ja yhteisön. Viimeiset samuraimiekan sivallukset tapahtuvat juhlavasti Tonava kaunoisen tahdissa.

Meiko Kajin näyttelemä päähahmo on varsin epäsympaattinen elokuvasankari ultraväkivaltaisuudessaan ja katkeruudessaan. Itse asiassa hänelle ei elokuvassa kehity juuri omaa persoonallisuutta. Vakaumus ja oikeuden- ja kiitollisuuden taju hänellä on mutta tämä ei estä Banzon tytärtä Koboeta vastaavasti lähtemästä tämän perään: koston kierre on valmis. Ainoa inhimillinen juonne on nuori mies Ruyrei joka kirjoittaa jatkokertomusta legendaksi nousseen tytön kostotarinasta ja joka ystävystyy Yukin kanssa.

Tarina Yukista on yksinkertainen, elokuvalliset ansiot sitäkin suuremmat. Visuaalisesti ällistyttävä filmi on syntinen nautinto, onhan toiminta hyvin ohjattua: Fujitan elokuvan väkivalta on kuin pulp-kirjoissa, ruumiinosat lentelevät koreografisesti, tytön koston jäljiltä jää vain paikoin torso (jos sitäkään) jäljelle.

Kurosawan samuraielokuvat eivät menneet aivan näin graafiselle tasolle. Bullshit-puhe jätetään muille ja etupäässä pahojaan tytön perheelle tehneille, kohtalonsa tapaaville miehille. Ja onhan tarinassa isojakin kysymyksiä: kuinka pitkään pahoista töistä täytyy maksaa jos niitä ei edes muista? No, Yuki muistaa.

4½ / 5

IMDb

Pikkusisko (1969)

Sain hiljattain luettua viimein Raymond Chandlerin klassikkodekkarin Syvä Uni. Philip Marlowe on kovaksi keitetty yksityisetsivä ja tullut tutuksi niin Humphrey Bogartin kuin myös Dick Powellin tulkitsemana useissa elokuvissa aina 1940-luvulta lähtien.

Elokuva Pikkusisko pohjautuu Chandlerin samannimiseen novelliin, jonka hän kirjoitti siirryttyään käsikirjoittajaksi Paramount Picturesille Hollywoodiin. Karismaattinen mutta ennemminkin hauskuuttajarooleissa kunnostautunut James Garner turkitsee Marlowe'ta joka tällä kertaa joutuu jälleen kerran tähtitieteellisen ison sotkun äärelle, ruumisröykkiöiden kasaantuessa tuntemattomien viikatemiesten toimesta.

Kansasilainen nuori tyttö Orfamay Quest (Sharon Farrell) pyytää yksityisetsivää etsimään kadonneen veljensä. Pian hänen tielleen ilmestyy kaksi ruumista, molemmilla jääpiikit selässä. Ennen pitkää johtolangat vievät hänet kiristystapauksen pariin kun tuntematon henkilö vaatii TV-tähti Mavis Waldilta (Gayle Hunnicutt) rahaa tämän kutemiskuvista rikollisjohtajan kanssa.

"If that were a .45, I wouldn't argue. But a .32, I can get in a couple of words." -Marlowe

Paul Bogartin elokuva on sellainen kuin Marlowe-mysteerin kuuluu ollakin: täynnä yllättäviä käänteitä, tiukkoja dialogeja, nyrkkien heilutteluita, aseita ja kohtalokkaita naisia. Elokuvan suomenkielisen nimen alkuperä tulee ilmi elokuvan kuluessa yllättävästä sisarusasetelmasta.

Garner ei lopulta osaa päättää, tekeekö hän komediaa vai kovapintaista etsivää. Chandlerin huumori varsinkin Bogartin tekeminä tulkintoina ilmenee paljon rutikuivempana sanailuna. Kuten elokuvan julisteestakin ilmenee, valkokankaalla tapahtuneen seksuaalisen vapautumisen myötä ovat flirtit naisilta suoraotteiselle etsivälle paljon suorempia kuin studioaikakauden filmatisoinneissa. Tämä seikka korostaa Marlowen itsevarmaa karismaa ohi varsinaisen jutun tutkinnan.

Elokuva on tunnettu myös yhdestä Bruce Leen ensimmäisistä amerikkalaisista valkokangasvisiiteistä. Taituri näyttelee palkkasoturi Winslow Wongia, joka pistää Marlowen toimiston kappaleiksi alta aikayksikön painostaessaan tätä jättämään Questin tutkinnan. Wongin rooli ei ole Brucelle lopulta suureksi kunniaksi, kokeehan hän varsin nolon lopun pudotessaan talon parvekkeelta

3 / 5

IMDb

Maltan haukka (1941)

Aiemmin Pinkertonin etsivänä toiminut Dashiel Hammett loi jo 1920-luvun puolella yksityisetsivä Sam Spaden tutkimaan hämärien San Fransiscon katujen elämää. Hammettin tarinasta ohjaaja John Huston loi vuonna 1941 ensimmäistä kertaa elokuvahistoriassa todella kovapintaisen ”private dick” –tarinan, Maltan Haukan. Filmi pesi otteellaan ja maailmansa kyynisyydellään seiniä aiemmilla 1930-luvun porvarillisilla etsivätarinoilla.

Juoni on täynnä petosta, ruumiita ja – lopulta - myös rakkautta. Sam Spaden (Humphrey Bogart) ja yhtiökumppanin toimistoon saapuu salaperäinen nainen (Mary Astor), joka pyytää heitä varjostushommiin siskonsa turvallisuuden takia. Ennen pitkää, yhtiökumppanin raa’an murhan jälkeen, Spade pääsee arvokasta haukkapatsasta tavoittelevan rikollisliigan jäljille. Liigan johtajana toimii Kasper Gutman (Sydney Greenstreet), oikeana kätenään Joel Cairo (Peter Lorre).

"When a man's partner is killed, he's supposed to do something about it. It doesn't make any difference what you thought of him. He was your partner and you're supposed to do something about it. And it happens we're in the detective business. Well, when one of your organization gets killed, it's-it's bad business to let the killer get away with it, bad all around, bad for every detective everywhere."

Humphrey Bogartille kyseessä oli myöhemmällä uralla lopulta harvinaiseksi jäänyt yksityisetsivärooli. Myöhemmät valkokankaalla rikosten pyörteissä esiintyneet bogartit olivat kuitenkin lopulta kaikki jonkin sortin variaatioita Sam Spadesta, nokkelasti sanailevasta ja välillä sangen kylmäkiskoisesta dekkarista.

Mutta tässä vaiheessa Bogart ei ollut vielä vakiintunut elokuvien päähahmoksi. Hänen jo varsin hienostuneessa habituksessaan on siellä täällä, ilmeissä, yhä jäänteitä 1930-luvun gansterirääpäleajoista. Spadessa on munaa: hän aivan oikein lakaisee lattioita hänen jäljessään pyörivällä säälittävällä pikkurikollisella (Elisha Cook Jr).

Muista näyttelijäsuorituksista on pakko nostaa esiin ensimmäisessä varsinaisessa elokuvaroolissaan ollut elegantti mutta juonikas Sydney Greenstreet.

[SPOILERI]

Elokuvan viimeiset kymmenen minuuttia ovat riipivää melodraamaa, Bogartin kamppaillessa rakkauden ja kunnian välimaastossa, Mary Astorin anoessa tätä olemaan uhraamatta naista oikeuden eteen. Tässä viimeistään paljastuvat Bogartin loistavat kyvyt tehdä hahmostaan moniulotteinen, haavoittuva. Astor on yksi suloisimmista mutta samalla pettävimmistä femme fataleista. Lopulta lojaalius kuolleelle partnerille ja etsivän koodisto painavat enemmän kuin aito rakkaus.

Nähty viimeksi 22. maaliskuuta 2006.

4½ / 5

Edit: 24.11.2016

IMDb

Neljäs mies (1983)

Hollantilaisohjaaja Paul Verhoevenin viimeinen kotimaassaan tekemä elokuva ennen rapakon taakse siirtymistä on kieroutunut ja aistikas trilleri. Hahmonsa naiskuvassa jännäri on velkaa film noir –elokuvien femme fatale –tyypille, jolla on kohtalokas tapa käsitellä miehiä. Yhdysvalloissa ohjaaja käsitteli myöhemmin aihetta uudestaan hitissään Basic Instinct (1992).

Sarkastinen, makaabereihin aiheisiin keskittynyt kirjailija Gerald Reve (Jeroen Krabbe) päätyy yleisötapaamisestaan tuntemattoman, mielenkiintoa herättävän Christinen (Renee Soutendijk) luo yökylään. Kiihkeä ilta vaihtuu raukeaksi aamuksi ja olosuhteet huomioon ottaen mies päättää lopulta jäädä naisen luokse. Ennen pitkää – viimeistään Christinen kotifilmikokoelman myötä – alkaa paljastua kolmen ex-aviomiehen kohtalo. Onko Christine ns. musta leski?

Suurimman roolin elokuvassa saa Christinen ohi alussa halveksuvasti elämään suhtautuva, lopulta siinä kynsillään roikkuva hermoromahduksen saanut Krabbe. Raflaavaa kuvastoa tuo mukanaan miehen ihastuminen Christinen varsinaiseen rakastajaan, nuoreen adonikseen.

Filmissä vilahtelevat tissit ja kikkelit eivät kuitenkaan vaikuta itsetarkoituksellisilta, onhan kyseessä tärähtänyt elokuva monessa suhteessa, mm. painajaiskuvaelmillaan (joilla on tarkoitus toteutua myös oikeassa elämässä). Loppukohtaus tuo groteskiudessaan ja aihepiirissään mieleen Bunuelin erään Andalusialaisen koiran (1929) kohtauksen.

3½ / 5

IMDb

Kuollut mies ei palttoota kaipaa (1982)

Film noir -elokuvagenren merkitys elokuvahistorialle ja taiteenlajille todistetaan parhaiten 1940- ja 1950- luvun uniikkiin elokuvalajiin myöhemmin valkokankaalla tehdyillä viittauksilla. Etenkin 1970-luku ja 1980-alku olivat noir-spoofin kulta-aikaa: Pitkät jäähyväiset (1973), Kerta vielä, Sam (1972) ja Kuollut mies ei palttoota kaipaa ovat hatunnosto Hollywoodin legendaariselle mustan elokuvan genrelle, salapoliisielokuville ja ikimuistoisille hahmoille.

Cark Reinerin ohjaama elokuva on monella tapaa velkaa vanhalle ja edusta samalla alan jatkumoa: kyseessä oli sekä legendaarisen säveltäjä Miklos Rozsan että pukusuunnittelija Edith Headin viimeinen elokuva.

Steve Martinin käsikirjoittama ja tähdittämä salapoliisiparodia seuraa kaavaltaan aikalaisteoksia, salapoliisielokuvia. Martin esittää yksityisetsivä Rigby Reardonia, joka alkaa selvittää Juliet Forrestin (Juliet Forrest) tiedemiesisän kuolemaa auto-onnettomuudessa: kyseessä ei ehkä ollutkaan onnettomuus. Pian hän ajautuukin alamaailman persoonien pariin.

Mikä mielenkiintoisinta, kyseessä ovat vanhat tutut: mukaan on taitavalla kädellä ja harkitusti leikattu otteita paristakymmenestä 1940- ja 1950-luvun genre-elokuvasta. Rigbyn apurina ja oikeana kätenä toimii Philip Marlowe (Humphrey Bogart), kukas muu.

"I hadn't seen a body put together like that since I'd solved the case of the Murdered Girl with the Big Tits." -Rigby

Juoneltaan tämä välillä varsin räävitön elokuva on yhtä sekava kuin John Hustonin Syvä Uni, mutta väliäkös tuolla: hulvattomia hetkiä ja palkitsevia oivalluksia on luvassa ainakin vanhojen rikoselokuvien ystävälle! Vanhoista leffoista kuvattuja otteita on välillä todella vaikea erottaa mustavalkoisena kuvatusta 1980-luvun materiaalista.

3½ / 5

IMDb

Paholainen on nainen (1935)

Naiseen on erityyppisessä mytologiassa, myös kristinuskossa, liittynyt aina ns. epäpuhdas puoli. Miehen oltua useimmissa kulttureissa vuosituhansia subjekti ja ensisijainen, dominoiva sukupuoli, on nainen – pahimmillaan ja parhaimmillaan – ollut kylkiluusta tehty viettelijätär, joka ajaa miehen turmioon ja lihallisiin ajatuksiin. Tämä vanhakantainen ajattelu on saanut elokuvakulttuurissa satoja ja satoja ilmentymiä.

Josef von Sternbergin ja Marlene Dietrichin elokuva (yksi heidän kuudesta yhteisestään) lienee hyvä esimerkki naisen pirullisen luonteen ja olemassaolon karikatyyrina. Paholainen on nainen on sovitettu Pierre Louÿs’n vuonna 1898 julkaistusta romaanista La Femme et le pantin.

Tarina sijoittuu epookkiin, vuosisadan vaihteen Espanjaan ja karnevaalin aikaan. Nuori mies saa kuulla vanhemman miehen kertomana (takaumin) tarinan naisesta, vanpista, johon tämä on retkahtanut vuosia takaperin. Miehen intohimo Concha Pereziin (Dietrich) on ollut totta, ollen osaksi rakkautta, osaksi pakkomielteistä halua saada nainen omakseen. Manipuloiva Concha on taitava miesten pyörittäjä ja käyttää näitä säälimättä hyväkseen, ajaen lopulta näitä jopa itsemurhaan. Tarinan kuulijan, nuoren miehen, kohtalona on ajautua samanlaiseen riipivään suhteen karnevaaleilla tapaamansa Conchan kanssa.

Elokuva oli tiettävästi Dietrichin henkilökohtainen suosikki ja hän otti sydämenasiakseen elokuvan kopion säilyttämisen omassa pankkilokerossa. Koska tuottajayhtiö Paramount oli syystä tai toisesta hävittänyt elokuvan alkuperäisen printin, on nimenomaan Dietrichin omaa ansiota, että filmi on säilynyt jälkipolville.

Kyseessä on jälleen kerran Dietrichin hoviohjaaja Sternbergin uskomaton visuaalinen taidonnäyte. Surrealistinen karnevaaliympäristö, kaupunki ja studiometsä ovat sitä aidointa ”unelmaympäristöä” johon vain studiokauden syöjätärelokuva vain voi sijoittua.

Omaa Sternberg-Dietrich –suosikkiani tästä ei kuitenkaan tullut. Epookki on omaan makuuni hieman liian vahva. Lisäksi Dietrich – Lili Marlene - ei vaaleana saksalaisena ja kohtalonomaisena ”jäänaisena” mielestäni ole uskottava tulinen senorita, espanjatar. Miellyttävää mustaa huumoria ja tragediaan ihmiset ajaville sukupuolirooleille naureskelua elokuvassa silti on.

3 / 10

IMDb

Himo (1926)

Greta Garbo on ollut minulle pitkään suuri tuntematon. Ingrid Bergman puhtaassa valovoimaisuudessaan on ollut itselleni aina se ykkönen ruotsalaisista naistähdistä. Ensi kosketus Garboon, Peter von Baghin elämää suuremmaksi elokuvaksi laskema Kamelianainen (1936) ei vedonnut minuun aivan vastaavassa määrin kuin elokuvahistorioitsijaan. Ninotschkassa oli mielestäni jo enemmän potkua, päätähtensä voimasta. Garbo loi kannuksensa kuitenkin jo Hollywoodin mykkäkauden aikana ja hänen matala äänensä tuli tunnetuksi vasta 1930-luvun mittaan.

Viimeistään Clarence Brownin Flesh and the Devil –elokuvan myötä Garbo oli nimi, josta unelmien kaupungissa puhuttiin. Hermann Sudermannin romaaniin perustuva elokuva sai varsin yksioikoisen nimen Suomen levityksessään. Tosin ei nimi elokuvaa pahenna, varsinkin kun elokuva hehkui paikoittain estotonta eroottista täyttymystä. Filmin päätähdillä Garbolla ja John Gilbertillä (jotka tekivät myöhemmin useamman elokuvan yhdessä) olikin kehittymässä suhde. Taustatarina ja fakta, jonka säteilevä voima ei voi olla siirtymättä valkokankaalle.

Elokuva on juonensa puolesta kolmiodraama, sijoittuen 1900-luvun vaihteen saksankieliseen Keski-Eurooppaan. Leo (Gilbert) ja Ulrich (Lars Hanson) ovat ikuisuuden ystävyyden valan vannoneita vanhoja tovereita, joiden välisen sitoumuksen koetinkiveksi muodostuu vetovoimainen naimisissa oleva kaunotar Felicitas (Garbo). Nainen hurmaa aluksi Leon ja alkavan suhteen johdosta nuorimies joutuukin kaksintaistelussa tappamaan Felicitasin miehen. Leon jouduttua armeijakomennukselle Afrikkaan mies löytää rakastettunsa Ulrichin sylistä. Lapsuusajan viattomuuden ja myöhemmän miehisen toveruuden väliin on hiipinut mustia pilviä ja riita on ratkaistava ajan tapakulttuurin rajoissa.

"When the devil cannot reach us through the spirit... He creates a woman beautiful enough to reach us through the flesh." -Pastori Voss

Brownin mestariteos on unelmien melodraama, valkokangastodellisuutta ja romanssia parhaasta päästä. Osan tunnelmasta kiistämättä tekee historiallinen epookki, mutta silti elokuvassa tuntuvat kaikki elokuvataiteen palaset loksahtavan paikalleen. Vastakkain ovat ihanteet (toveruus) ja rakkauden kiemuroissa ryvettyneen naisen itsepintaisuus. Elokuvan tunnelmarekisteri on todella vahva ja jälleen mennään pateettisuuden äärirajoilla.

Elokuvan elämää suurempi vetovoima ja visuaalinen lumous kiteytyvät n. puolen tunnin kohdalla kuuluisassa puutarhakohtauksessa, ensimmäisessä Felicitasin ja Leon kahdenvälisessä hetkessä. Muutamaan sanattomaan hetkeen, sanoihin ja savukkeen sytyttämiseen on ladattu enemmän eroottista latausta ja ikuista elokuvaa kuin 2000-luvun romanttisiin Hollywood-draamoihin yhteensä, ilman sarkasmia ja todellisuuden rajoittavuutta.

On vaikea lopulta sanoa, mikä Himossa veti puoleensa. Elokuva on yhtä kiehtova ja samaan aikaan piinaava kuin aiheensa eikä päästä otteestaan. Garbon yksinkertaisesti valloittaa valkokankaan eleettömällä mutta kaiken ilmaisevalla elegantilla läsnäolollaan. Brownin teoksessa ovat kaikki täydellisen todellisuuspaon parhaat puolet sekä loistavasti kerrottu tarina ikuisesta inhimillisestä aiheesta, rakkauden palkitsevuudesta ja riipivyydestä.

5 / 5

IMDb