Rakas varkaani (1957)

William Markuksen Rakas varkaani on keväinen ja kupliva elokuva, sopiva katsottavaksi vapaana kesäiltana vaikkapa vaimon kanssa.

Lissie (Elina Pohjanpää) on nainen, joka tahtoo varastaa: hänellä on kroonisia kleptomaanisia taipumuksia. Välttääkseen poliisille kiinni jäännin hän selittää olevansa rouva Tisdall, kuuluisan varkaan sielunelämää tutkivan dosentin vaimo. 

Tavattuaan oikean Tisdallin (Pentti Siimes) hänen on, poliisin läsnä ollessa, kopattava tätä käsipuolesta ja lähdettävä miehen matkaan. Hajamielinen äidinpoika on aikamoinen kohde tavaraa keräilevälle naiselle ja – romanttisen elokuvan ollessa kyseessä - lopun voi katsoja arvata.

Elokuva on oikeassa elämässäkin yhteen päätyneen Pohjanpään ja Siimeksen kevyt ja hyväntuulinen hupailu, voisiko sanoa jopa varsin hölmö elokuva. Mieleenpainuvia ovat alun ja lopun kohtaukset, joissa filmausryhmä esittäytyy lavastajineen, meikkaajineen ja säveltäjineen (Toivo Kärki). Filmissä esiintyy lyhyesti myös legendaarinen Olavi Virta.

Mielenkiintoista elokuvassa on nimenomaan kroonisen varkaan diagnoosi. Onkohan aihe ollut pinnalla tutkimuksessa juuri 1950-luvulla?

3 / 5

IMDb

Tappava ase 1&2 (1987/1989)

Filmihistoria on täynnä loistavia buddyelokuvia, oli sitten kyse Laurelin ja Hardyn klassikoista tai Walter Matthaun ja Jack Lemmonin monipolvisista kommelluksista. Jonkinlaisen standardin poliisimaailman toverielokuville loivat Richard Donnerin 1980-luvulta alkaen ohjaamat Tappavat aseet.

Kyseessä on ainakin 2000-luvun näkökulmasta lähtötilanteessa kliseinen parivaljakko, epätodennäköinen työskentelypari, jonka kohtalo ja esimiehet työntävät yhteen. Mutta joskushan pohja näillekin elokuville on luotu.

Rivakkaotteinen poliisimies Martin Riggs (Mel Gibson) on menettänyt vaimonsa liikenneonnettomuudessa ja asuu Tyynenmeren rannalla asuntovaunussa koiransa kanssa. Kyynisyyteen niin elämässään kuin työssään ajautunut Riggs ei ole kaukana omaehtoisesta niskalaukauksesta. Sitä vastoin mukavuudenhaluinen Roger Murtaugh (Danny Glover) viihtyy perheensä ja teini-ikäisten lastensa kanssa, kunnostaa venettään ja haaveilee jo lähellä olevista eläkepäivistä. Murtaugh on kaikkea muuta kuin innostunut lyöttäytymään yhteen itsemurhaa hautovan Riggsin rinnalle.

”I’m too old for this shit” -Murtaugh

Sympaattiset näyttelijät, Donnerin dynaaminen ohjaus ja verbaalihuumorin takaava Shane Blackin käsikirjoitustyö tekevät vähintäänkin kahdesta ensimmäisestä Tappavasta aseesta lyömättömiä viihdepaketteja, varsinkin kun viimeisestä katsomiskokemuksesta on kulunut se jo normiksi muodostunut kymmenkunta vuotta.

Ensimmäisessä filmissä parivaljakko on huumeiden salakuljettajien jäljillä, toisessa elokuvassa taas kovistellaan diplomaattisuojan taakse pyrkivää luikurimaista ja rikollista Etelä-Afrikan apartheid-diplomaattia. Molemmilla kerroilla panoksena on Murtaugh’n perheen hyvinvointi ja myös perheen kotitalo joutuu aikamoisen myllerryksen kohteeksi, kylpyhuoneesta lähtien.

Kakkososa on leffasarjoille epätyypillisesti vähintään ykkösosan veroinen toiminnassaan.

4 / 5

IMDb

Kaksintaistelu vuorilla (1957)

”Kaksintaistelusta vuorilla” oli tarkoitus tulla ohjaaja Anthony Mannin ja näyttelijä James Stewartin kuudes yhteinen western mutta Mann pudottautui projektista nähtyään mielestään kehnon käsikirjoituksen ja oltuaan epävarma sotasankari Audie Murphyn mukanaolosta elokuvassa. Ohjaustyö tippuikin tämän jälkeen James Neilsonille. Tapahtumien kulku johti Mannin ja Stewartin lopulliseen välirikkoon elokuvan julkaisun jälkeen.

James Stewart näyttelee rautatieyhtiöstä epäluottamuspulan takia poispotkittua vartija Grant McLainea, joka palkataan yhtiön toimesta uudestaan vahtimaan 10 tuhannen taalan palkkakassaa ja sen kuljettamista rautatietyöläisille. Duunarit eivät ole saaneet maksujaan aikoihin, syystä että White Harbinin (Dan Duryea) porukka on ryöstänyt raidekuljetuksen kolme kertaa peräkkäin. Porukan mukana ratsastaa myös kaidalta tieltä eksynyt McLainen pikkuveli Utica Kid (Murphy) joka ei ole kovinkaan vaikuttunut Grantin yrityksistä saattaa tämä takaisin normaaliin elämään.

Elokuva oli ensimmäinen Technirama-laajakuvatekniikalla Yhdysvalloissa kuvattu filmi. Pitkälti Coloradon syksyisissä maisemissa filmattu elokuva on komeaa katseltavaa, rautatien halkoessa jylhää, vuoristoista maisemaa. Filmin juoni on lopulta melko ennalta-arvattaja.

Karismaattinen James Stewart hoitaa elokuvan läpi rutiinilla ilman ihmesuorituksia. Nuori, näyttelijänä edelleenkin vaatimaton 31-vuotias Audie Murphy on iältään epäuskottava pikkuveli 48-vuotiaan Stewartin rinnalla.

Filmin parhaita puolia on Dmitri Tiomkinin vivahteikas musiikki. Tarttuva kappale ”Follow the river” on hienosti juoneen sopiva iskelmäpala. Katselin elokuvan Pohjolan Liikenteen bussissa välillä Kuopio-Jyväskylä.

3½ / 5

IMDb

Kuolema astuu laivaan (1973)

Suuri osa jännäreistä jä rikoselokuvista sisältää jonkinasteisen mysteerin, arvoituksen, jota keskeiset hahmot yrittävät selvittää. Mutta todellisia haastavia ja vähitellen rakentuvia palapelimysteereitä, joissa katsoja tietää asioista täsmälleen yhtä paljon päähenkilön kanssa, on harvemmassa.

Tarkoitan esimerkiksi elokuvia Pirullista peliä (1972), Chinatown (1974), Epäillyt (1995), Alaston pelko (1996), Gosford Park (2001) ja Katseeseen kätketty (2009). Näitä ovat myös useat Hitchcock-elokuvat sekä totta kai Agatha Christie- ja Raymond Chandler -filmatisoinnit.

Herbert Rossin ohjaama "Kuolema astuu laivaan" perustuu tosielämän mysteeriharrastajien Anthony Perkinsin ja Stephen Sondheimin kehitelmiin ystäviensä päiden menoksi. Alkuideat on jalostettu kaksituntiseksi trilleriherkuksi, jossa elokuva-alalla olevat päähenkilöt saavat kutsun tuottaja Clinton Greenin (James Coburn) Sheila-nimiselle luksusjahdille Etelä-Ranskaan. Kokoontumiseen tuo jännitettä tosiasia, että Greenin vaimo Sheila on menehtynyt paikalta paenneen autohurjastelijan alle tasan vuotta aiemmin, viiden kuudesta kutsutusta osallistuttua samaniltaisiin juhliin.

Mies on pahamainenen käytännön pilailija ja haastaa ystävänsä viikon kestävään peliin, jossa jokaiselle pelaajalle on uskottu fiktiivinen salaisuus, rikos menneisyydestä. Henkilöiden tehtävänä on selvittää päivittäin kulloinkin nimetyn rikollisen henkilöllisyys. Tapahtumat saavat kuitenkin pian oikeita käänteitä ja pian seurueella on oikea tapaus käsissään..

Omintakeisen Greenin ohella myös elokuvan muut hahmot ovat vaikeasti samaistuttavia, pääasiassa itserakkaita filmimaailman henkilöitä. Elokuvatähti Alice (todellisuudessakin filmauksissa diivaillut Raquel Welch) on narsistisimmasta päästä laivaseuruetta miehensä Anthonyn (Ian McShanen) kanssa. Ohjaaja Philip (James Mason) on laivan pidättynein hahmo, mutta tulee ennen pitkää keskeiseksi hahmoksi mysteerin selvittelyssä. Lisäksi Sheilalla matkustavat agentti Christine (Dyan Cannon) sekä käsikirjoittaja Tom (Richard Benjamin) ja vaimonsa Lee (Joan Hackett). Itse asiassa katsojalle olisi sama vaikka nämä kaikki kipattaisiin Välimereen!

Lopulta filmi on todella taidokkaasti rakennettu rikosmysteeri jonka jännite rakentuu Greenin nimeämien rikosten yhdistämiseen seurueen jäseniin. Menneisyydestä nousevat myös kohtalokkaiden tekojen motiivit. Nämä ihmiset puhuvat suoraan ilman englantilaistyyppistä kaartelua ja vanhoja luurankoja kaivetaan makuuhyttien kaapeista tuon tuosta. Päästäänpä tutkimaan aivan oikeita rikospaikkojakin amatöörietsivien toimesta.

Rossin elokuvassa ei ole suurenmoisia roolisuorituksia, ehkä James Masonin työtä lukuun ottamatta, mutta filmillä on ainutlaatuinen kyky pitää katsoja otteessaan ja valppaana koko kahden tunnin ajan. "Kuolema astuu laivaan" kuuluu ilman muuta mysteerifilmien terävimpään kärkeen.

4 / 5

IMDb

Viimeinen ajo (1956)

Preerialla laiduntavat biisonit ovat olleet lännenelokuvien ilman kiinteää asutusta olevien maiden peruskuvastoa alusta lähtien. Yhdysvaltain alkuperäisväestö, intiaanit, metsästivät eläimiä vain elääkseen ja käyttivät saaliin kokonaan.

Valkoisen väestön ilmaantuessa länteen ja etenkin rautatien tultua käyttöön, vuodan eli käsittelemättömän nahan ja lihan kysyntä kasvoi ja kauemmas vienti mahdollistui kiihdyttäen metsästystä 1860-luvulta eteen päin. Vuonna 1887 amerikanbiisoneita laskettiin löytyvän ainoastaan 541 yksilöä! (lähde: Wikipedia)

Milton Lottin novelliin perustuva Richard Brooksin elokuva "Viimeinen ajo" satuloi hevosen, karauttaa preerialle ja pureutuu käsistä lähteneeseen biisonin metsästykseen lännenfilmin formaatissa. Tapahtumat sijoittuvat 1880-luvun luoteis-Yhdysvaltoihin, metsästyshulluuden viimeisiin aikoihin.

Filmi täydentää mielenkiintoisella tavalla aukkoa amerikkalaisen westernin aihepiirivalikoimassa, sisältäen nimenomaan metsästäjänäkökulman tarinankerronnassa.

Jo biisonin ampumisen kertaalleen jättänyt Sandy McKenzie (Stewart Granger) lähtee, eläinten tallattua hänen karjansa, turhautuneena vielä kerran touhuun mukaan. Tähän hänet houkuttelee eläinten (ja intiaanien) tappamisesta nautintonsa saava Charlie Gilson (Robert Taylor), luvaten kovaa rahaa biisoninvuodista.

Mukaan lähtevät kokenut nylkijä Woodfoot (Lloyd Nolan) sekä puoliverinen Jimmy O'Brien (Russ Tamblyn). Mukaan otetaan ennen pitkää myös Gilsonin luodeista eloon jäänyt intiaanityttö ja tämän lapsi. Verinen retki huipentuu ja ristiriidat kärjistyvät, kun intiaanien pyhänä pitämä valkoinen buffalo kaadetaan..

Elokuvassa vallitsee kauttaaltaan nihilistinen ilmapiiri, onhan filmi tavallaan valkoisen miehen tapainturmeluksen paraatimarssi. Brooksin elokuva on inhorealistisimmasta päästä ajan Cinemascope-westerneitä, esitellen lahtaamisen rationaalisena preerian ansaintakeinona ja - varsinkin Gilsonin tapauksessa - harrastuksena ja fetissinä.

Robert Taylor tekee elämänsä roolin kylmäverisenä, itseriittoisena, rasistisena ja naisia esineellistävänä biisoninmetsästäjänä. Hän tuntuu halveksuvan kaikkea elollista, kaksijalkaisista tovereista lähtien. Kaukana ovat siis miehen sankariroolit naisten naurattajana. Muut hahmot suhtautuvat varauksellisemmin kaatamiseen, tuoden jopa keskustelussa esiin biisonien kannan supistumisen.

Elokuvan biisoninkaatokohtaukset ovat ainakin osin aitoja, kuvattiinhan filmiä hallituksen biisonireservaatissa. Kyseessä oli tässä tapauksessa normaalikäytäntöihin liittyvä kannan harventaminen.



3½ / 5

IMDb

LISTAUS: Kymmenen mieleenpainuvinta ilmailuelokuvaa

Edmund Goulding: Lentoeskaaderin hyökkäys (1938)

Ilmailu on mielenkiintoinen aihe ja lajityyppi elokuvamaailmassa, kehittyihän moderni ilmakehän sisällä liikkuminen hyvin pitkälti samaan aikaan itse "seitsemännen taiteen" kanssa. Sekä elokuvaan että ilmailuun liittyy keskeisesti unelmointi ja elämän normaalien lainalaisuuksien voittaminen, arjen yläpuolelle pääseminen. 

Väljästi määriteltynä ilmailuelokuvia ovat kaikki lentomatkustamiseen tai ilma-aseen käyttöön väljästi liittyvät filmit, oli niiden painopiste sitten itse aiheessa tai vaikkapa ihmissuhteissa ja romantiikassa. Lajityypin ytimessä ovat kuitenkin lopulta elokuvat, jotka keskittyvät lentäjäsankareihin, tekniikan kehittäjiin tai sotilasilmailun osalta puolustushaaran toimintaan haastavissa olosuhteissa.

Siviili-ilmailun osalta on suurten mittakaavojen filmejä syntynyt ehkä lopulta määrällisesti vähemmän. Elokuvat ovat keskittyneet sotapätkien tavoin yksilön ja painovoiman voittavan ilma-aluksen suhteeseen yhtenä ajallisena hetkenä, ehkä lukumääräisesti suurenkin ihmisjoukon turvallisuuden ylläpitäjänä.

Seuraavassa olen listannut kymmenen omaa suosikkiani ilmailuun keskittyvistä elokuvista. Blogia seuraavaa lukijaa ei ehkä suuremmin yllätä, että ajallinen painopiste elokuvissa on studioaikakaudella tai toisen maailmansodan aikalaiselokuvissa. Filmit syntyivät autenttisissa olosuhteissa, sisältäen ajan ytimekästä henkeä, ollen tosin monelta osin propagandatarkoituksiin tehtyjä.

1. Richard Fleischer: Tora! Tora! Tora! (1970)

Elokuvaa pidetään monen arvioijan toimesta yhä lähes-dokumentaarisena kuvauksena Japanin hyökkäyksen vaikuttimista, synnystä ja jenkkien silloisesta tilanteesta Hawaijilla, olihan elokuvan synnyssä mukana koko joukko aikalaisia, mm. hyökkäyksen pitkälti suunnitellut Minoru Genda. Elokuva on rakennettu hyvän trillerin tavoin, otteeltaan tasapuolisesti ja analyyttisesti. Kaluston realistisuudesta ja teknillisistä yksityiskohdistahan voidaan aina keskustella, etenkin amiraali Yamamoton (Sô Yamamura) lentotukialusten ja Zerojen (oikeammin Jämilläkin tänä kesänä nähtyjä Harvardeja) suhteen.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2014/07/tora-tora-tora-1970.html

2. Henry King: Ilmojen kotkat (1949)

Gregory Peckin esittämä kenraali piiskaa moraaliongelmien parissa painiskelevaa pommikoneyksikköä tekemään päiväpommituksia Saksan alueelle toisessa maailmansodassa. Elokuva keskittyy tiukasti käskynjaon ja toteutuksen vuorovaikutukseen sekä suurten tappioiden olemassaoloon kyseisen kaltaisissa operaatioissa.

3. Howard Hawks: Vain enkeleillä on siivet (1939)

Mestariohjaajan Etelä-Amerikan vuoristoalueille sijoittuva filmi on paitsi ilmailuelokuva, myös kuolematon filmi monella muulla tavalla. Postilentofirman pomo on pakotettu altistamaan lentäjänsä jatkuvalle kuolemanvaaralle saadakseen tavoittelemansa sopimuksen. Hawksin lentäjätausta näkyy hienosti toteutetuissa toimintakohtauksissa ja näyttelijäkaarti - Grant, Arthur, Hayworth - unohtumattomina valkokangashetkinä.

4. Sam Wood: Tuhoa tai kuole (1948)

Sam Woodin ohjaamassa elokuvassa amerikkalaiset kenraalit yrittävät pysäyttää Saksassa kehitetyn suihkuhävittäjä Lantze-Wolf 1:n tuotannon. MGM:n elokuva on aihepiiriltään (ilma-aseen tutkailu tukikohdasta käsin) melko samantyyppinen Foxin vuotta myöhemmin tuottaman Ilmojen kotkien kanssa. Molemmat ovat mielenkiintoisia elokuvia ja täydentävät loistavasti hävittäjälaivueiden operatiivisesta toiminnasta ja ässistä tehtyjä filmejä.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2015/06/tuhoa-tai-kuole-1948.html

5. Edmund Goulding: Lentoeskaaderin hyökkäys (1938)

Hermoheikon, paineessa työskentelevän majuri Brandin (Basil Rathbone) komentamassa RAF:n 39. laivueessa vaihtuvuus on suurta, keltanokka-täydennysmiesten paikatessa uhkarohkeilla tehtävillä pudonneita lentäjiä. Lentoeskaaderin hyökkäys on valloittava elokuva: kepoisa ja pateettinen, viihdyttävää seikkailua mutta suuria merkityksiä kätkevä. Toisen suursodan aattona syntyi studioelokuva, jossa ritarilliset ohjaajat ja heidän komentajansa tekivät kaikkensa, inhimillisyyden rajamailla mutta kuitenkin lopulta ihmisyyden ehdoilla. Maailmansodan lihamyllyssä uskollisuus asetoverille on viimeisiä jäänteitä rauhan ajan ihmissuhteiden maailmasta.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2014/01/lentoeskaaderin-hyokkays-1938.html

6. Martin Scorsese: Lentäjä (2004)

Toinen listan biografiaelokuvista Spitfiren (1942) ohella on legendaarisen Howard Hughesin elämää ilmailun parissa analysoiva filmi. DiCaprion tinkimättömästi tulkitsema suurten unelmien mies viis veisaa neuvoista, tulivat ne sitten yhteistyökumppaneilta tai ystäviltä. Hieno elokuva ilmailualaan liittyvästä, ilman rajoja tapahtuvasta ideoinnista ja ideoiden toteuttamisesta.

7. Anthony Asquith: Tie tähtiin (1945)

Brittiläinen aikalaisdraama RAF:n pommikonetukikohdan ja ympäröivän kylän arjesta, jännityksestä ja romansseista toisen maailmansodan aikaan on onnistunut tallentamaan tarkkanäköisesti sota-ajan ihmisen mielenmaisemaa. Anthony Asquithin filmi onkin valittu myöhemmin äänestyksissä yhdeksi sotavuosien suosikkielokuvaksi.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2013/11/tie-tahtiin-1945.html

8. Jack Gold: Ilmojen ässät (1976)

Ilmojen ässät on elokuvan Kunnian kotkat (1966) ohella varteenotettavampia uudempia elokuvia ensimmäisen maailmansodan hävittäjälentäjistä ja koneista. Filmi kertoo hävittälentäjäkierron tarinan mitä pysäyttävimmällä tavalla: vihreät lentäjät ovat kulutustavaraa sodan todellisuudessa.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2015/02/ilmojen-assat-1976.html

Howard Hawks: Ilma on kohtalomme (1943)

9. Howard Hawks: Ilma on kohtalomme (1943)

Sodanaikainen Ilma on kohtalomme kuvattiin kymmenen B-17 –koneen voimin pääosin sodan aikaisessa Floridassa ja Texasissa. Vastaavia, koneen miehistön dynamiikkaan ja henkilösuhteisiin realistisista lähtökohdista syventyviä aikalaiselokuvia ei ole valtavasti tarjolla, mistä syystä Hawksin elokuvaa on pidettävä vähintäänkin tervetulleena tapauksena Hollywoodin yhteistyössä armeijan kanssa tekemien epookkien parissa.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2014/03/ilma-on-kohtalomme-1943.html

10. Leslie Howard: Spitfire (1942)

Biskajanlahdella vuotta myöhemmin menehtynyt englantilaisnäyttelijä Leslie Howard ehti vuonna 1942 tuottaa, ohjata ja pääosatähdittää ”Spitin” suunnittelijasta R.J. Mitchellista kertovan biografiaelokuvan. Ilmailun vinkkelistä kiitosta saa erityisesti elokuvan dokumentaarinen osuus: aitojen RAF-pilottien tallentaminen filmille sekä tietysti koneet ja intensiiviset koelento- ja taistelukohtaukset, ilmavoimien toimitettua elokuvakäyttöön aitoja Spittejä. Ja onhan Howardin elokuvassa sitä lentämisen viatonta unelmaa ja hyväntuulisuutta, vaikka työn tuloksena surmanlintu syntyikin.
http://projektorihuone.blogspot.fi/2014/07/spitfire-1942.html

Tuhoa tai kuole (1948)

Toisen maailmansodan loppupuolella käyttivät Britannia ja Yhdysvallat ilma-aseitaan Saksan sotateollisuuden ja ennen pitkää myös siviilikohteiden tuhoamiseen. Ensin mainitussa tapauksessa oli tarkoituksena halvaannuttaa Hitlerin voimakas aseteollisuus ja välttää näin myös uusien Saksassa kehitettyjen aseiden laajamittainen tuotanto.

Sam Woodin ohjaamassa elokuvassa amerikkalaiset kenraalit yrittävät pysäyttää Saksassa kehitetyn suihkuhävittäjä Lantze-Wolf 1:n tuotannon. William Wister Hainesin samannimiseen novelliin pohjautuvan elokuvan mukaan tsekkoslovakialainen koelentäjä on lentänyt koneen länteen ja se on osoittautunut Mustangia ja muista liittoutuneiden hävittäjiä huomattavasti toimintakykyisemmäksi.

Oikeammin elokuvassa viitataan Messerschmitt ME-262:n tuotantoon, hävittäjä kun koki taistelukosketuksen aivan oikeastikin vuonna 1944. Erinäisistä syistä johtuen siitä ei kuitenkaan koskaan tullut uhkaa Yhdysvaltain tai Britannian ilma-aseille.

Armeijan ilmavoimia Englannissa komentava kenraali Dennis (Clark Gable) joutuu tappelemaan sekä armeijan komentoketjua että kongressimiehiä vastaan ajaessaan kolmen merkittävän hävittäjäteollisuustukikohdan hävittämistä syvällä kansallissosialistisessa Saksassa. Lentoja tekevä joukko-osasto on kestokyvyn rajoilla, Denniksen yrittäessä käyttää säitten suomaa aikaikkunaa operaatioon, toisaalta lehtimiesten ja poliitikkojen murehtiessa valtaisia hankkeen tuomia miehistömenetyksiä.

Elokuva on karskien miesten filmi, alkukrediteissä ei laskelmieni mukaan mainittu ainoatakaan naisen nimeä näyttelijöissä eikä tuotantoryhmän kohdalla. Gablen noustessa suoraselkäisesti kohtaamaan vastustajansa tukikohdassa on tämän merkittävin opponentti hänen esimiehensä kenraali Kane (Walter Pidgeon), joka on toisaalta halukas rationaaliseen dialogiin asian tiimoilta. Pidgeonin roolisuoritus ja etenkin pitkä dialogit osoittavat miehen olleen lahjakas pitkän linjan näyttelijä. Mutta loistavaa on muukin näyttelijäkaarti, ovathan mukana Van Johnson, Brian Donlevy ja Charles Bickford!


MGM:n elokuva on aihepiiriltään (ilma-aseen tutkailu tukikohdasta käsin) melko samantyyppinen Foxin vuotta myöhemmin tuottaman Ilmojen kotkien kanssa. Molemmat ovat mielenkiintoisia elokuvia ja täydentävät loistavasti hävittäjälaivueiden operatiivisesta toiminnasta ja ässistä tehtyjä filmejä. Elokuvassa Tuhoa tai kuole ei taistelukohtauksia käytännössä näytetä muutoin kuin tukikohdan karttahuoneeseen tulevina etäisinä kaikuina sodan näyttämöltä.

Elokuvassa kenraalia näyttelevä Gable oli oman aihepiirinsä parissa, palvelihan hän aivan oikeastikin armeijan ilmavoimissa puolisonsa Carole Lombardin tapaturmaisen kuoleman jälkeen. Tähti osallistui koneen ampujana tiettävästi viidelle Englannista Saksaan suunnatulle pommituslennolle. Luotettavan tiedon mukaan itse Adolf Hitler tarjosi palkintoa Gablen koneen pudotuksesta, olihan karismaattinen tähti merkittävä propaganda-ase Yhdysvaltojen sodankäynnille.

Elokuvaa ei olla nähty kertaakaan Suomen televisiossa. Ensi-iltansa se sai Alohassa 10. helmikuuta 1950.

4 / 5

IMDb