Pikkusisko (1969)

Sain hiljattain luettua viimein Raymond Chandlerin klassikkodekkarin Syvä Uni. Philip Marlowe on kovaksi keitetty yksityisetsivä ja tullut tutuksi niin Humphrey Bogartin kuin myös Dick Powellin tulkitsemana useissa elokuvissa aina 1940-luvulta lähtien.

Elokuva Pikkusisko pohjautuu Chandlerin samannimiseen novelliin, jonka hän kirjoitti siirryttyään käsikirjoittajaksi Paramount Picturesille Hollywoodiin. Karismaattinen mutta ennemminkin hauskuuttajarooleissa kunnostautunut James Garner turkitsee Marlowe'ta joka tällä kertaa joutuu jälleen kerran tähtitieteellisen ison sotkun äärelle, ruumisröykkiöiden kasaantuessa tuntemattomien viikatemiesten toimesta.

Kansasilainen nuori tyttö Orfamay Quest (Sharon Farrell) pyytää yksityisetsivää etsimään kadonneen veljensä. Pian hänen tielleen ilmestyy kaksi ruumista, molemmilla jääpiikit selässä. Ennen pitkää johtolangat vievät hänet kiristystapauksen pariin kun tuntematon henkilö vaatii TV-tähti Mavis Waldilta (Gayle Hunnicutt) rahaa tämän kutemiskuvista rikollisjohtajan kanssa.

"If that were a .45, I wouldn't argue. But a .32, I can get in a couple of words." -Marlowe

Paul Bogartin elokuva on sellainen kuin Marlowe-mysteerin kuuluu ollakin: täynnä yllättäviä käänteitä, tiukkoja dialogeja, nyrkkien heilutteluita, aseita ja kohtalokkaita naisia. Elokuvan suomenkielisen nimen alkuperä tulee ilmi elokuvan kuluessa yllättävästä sisarusasetelmasta.

Garner ei lopulta osaa päättää, tekeekö hän komediaa vai kovapintaista etsivää. Chandlerin huumori varsinkin Bogartin tekeminä tulkintoina ilmenee paljon rutikuivempana sanailuna. Kuten elokuvan julisteestakin ilmenee, valkokankaalla tapahtuneen seksuaalisen vapautumisen myötä ovat flirtit naisilta suoraotteiselle etsivälle paljon suorempia kuin studioaikakauden filmatisoinneissa. Tämä seikka korostaa Marlowen itsevarmaa karismaa ohi varsinaisen jutun tutkinnan.

Elokuva on tunnettu myös yhdestä Bruce Leen ensimmäisistä amerikkalaisista valkokangasvisiiteistä. Taituri näyttelee palkkasoturi Winslow Wongia, joka pistää Marlowen toimiston kappaleiksi alta aikayksikön painostaessaan tätä jättämään Questin tutkinnan. Wongin rooli ei ole Brucelle lopulta suureksi kunniaksi, kokeehan hän varsin nolon lopun pudotessaan talon parvekkeelta

3 / 5

IMDb

Suuri paraati (1925)

Mykkäelokuvan suurten klassikoiden parissa on tullut varsinkin tämän kevään kuluessa vietettyä tovi jos toinenkin. Mukaan on mahtunut niin F.W. Murnaun yksinkertaisen kaunista tuotantoa kuin Chaplinin klassikoitakin.

Mykkäaikakauden suurin taloudellinen menestys oli King Vidorin vuonna ohjaama Suuri paraati. Kyseessä oli itsekin sotaan laivastossa osallistuneen Laurence Stallingsin mittatilaustyönä tehty käsikirjoitus MGM:lle ja legendaariselle tuotantopäällikkö Irving Thalbergille. Antimilitaristisesta elokuvasta tuli aikansa suurin tuotanto 3000 sotilaan, 200 kuorma-auton ja 100 lentokoneen voimin - tämä merkittävä apu saatiin sota-laitokselta.

Itse juoni on pääpiirteissään melko tavanomainen ja ennalta-arvattava, kun alkuun vain päästään. Rikkaan bisnesmiehen loikoileva poika James Apperson (John Gilbert) joutuu puoleksi vahingossa värväytyneeksi sotaan vuonna 1917. Kotiin jäävät odottamaan ylpeä isä, huolissaan oleva äiti ja kaipaileva kihlattu. Kaukana linjoista Ranskassa jalkaväki tappaa aikaa odottaessaan etulinjaan pääsyä, Gilbertin rakastuessa maalaistyttö Melisandeen (Renée Adorée).

Elokuvan toinen puolisko käsittää amerikkalaisten matkan rintamalle, tulikasteen ja taistelun juoksuhaudoissa. Apperson huomaa pian sodan julmuuden ja mielettömyyden, lähimpien kahden toverinsa saatua surmansa. Häntä itseäänkin kohtaa haavoittuminen.

Elokuva oli sittemmin Greta Garbon vastanäyttelijänä kunnostautuneen John Gilbertin kuuluisuuteen nostanut filmi ja hienostihan voimakaspiirteinenGilbert (lemmen)tuskaista sotamiestä näytteleekin. Rakastettunsa Renée Adorée on söötti, miehensä rintamalle ehkä ainaiseksi menettävä maalaistyttö.

Filmissä on mukana ehkä yksi elokuvahistorian kauneimmista hyvästelykohtauksista. Elokuvan puolivälissä amerikkalaisten kuorma-autokolonna on lähdössä eturintamaan, tytön etsiessä Gilbertiä tuhansien sotilaiden joukosta. Tässä järjestelmällisen sotaan lähdön ja toisaalta sekasorron keskellä, kahden pienen ihmisen tavoitellessa toisiaan, tavoitellaan tunnerekisterin ääripäätä lähes Frank Borzagen malliin. Loppukohtaus on toki sekin hieno - onko se uskottava, onkin sitten toinen juttu! Ja onko lopulta edes olennainen asia.

"Waiting! Orders! Mud! Blood! Stinking stiffs! What the hell do we get out of this war anyway!" (väliteksti)

Filmi, kuten sanottua, on kerronnaltaan sodanvastainen, esitellen vuosikymmenen takaiset uudet julmuuden välineet: taistelukaasun, konekiväärit ja tankit. Apperson kohtaa kuolevan vihollisen silmästä silmään pommikuopassa, havaitakseen saksalaisen sotilaan inhimillisyyden. Tämähän asetelma on tullut suurelle yleisölle hieman varioituna tutuksi Remarquen vuonna 1929 ilmestyneestä romaanista.

Vidorin rintamakuvat ovat graafisia ja - yhdessä Carl Davisin vuonna 1988 säveltämän musiikin kanssa - aikalaiselokuvaksi filmi onkin hämmästyttävän totaalinen sodan modernia koneistoa kuvatessaan. Elokuva on hienosti restauroitu 1990-luvulla MGM:n ja Thames Silentsin yhteisprojektina.

Suomen TV:ssä elokuva on nähty viimeksi vuonna 1976.


4 / 5


IMDb

Viimeinen uhkaus (1952)

Filmihistoria on täynnä loistavia lehtimieselokuvia: Ei mikään pyhää... (1937), Meidän vastaeronneitten kesken (1940), Citizen Kane (1941), Presidentin miehet (1976). Uudemmista elokuvista tulevat mieleen ainakin poliittinen draama Good Night, and Good Luck. (2005) ja mysteereistä ruotsalainen Miehet jotka vihaavat naisia (2009).

Sanomalehti ja päätoimittaja alaisuudessaan välillä liiankin kunnianhimoiset reportterit ovat olleet aikansa ilmiöiden peili niin rikoselokuvissa kuin muissakin hurvitteluissa.

Richard Brooksin Foxille ohjaama elokuva Viimeinen uhkaus pyörii newyorkilaisen fiktiivisen "Day" -lehden ympärillä. Lehden omistajasuku on aikeissa - rahanahneuksissaan - kaupata lehden sen pahimmalle kilpailijalle ja kuopata näin viimeisen kriittisen journalismin tahon kaupungissa.

Tätä aietta vastaan hangoittelee päätoimittaja Ed Hutcheson (Humphrey Bogart) joka kiinnostuu manhattanilaisen rikossyndikaatin ja sen johtaja Tomas Rienzin (Martin Gabel) touhuista. Vain Hutchesonilla ja hänen alaisillaan on - pakkotilanteen ajamana tosin - munaa lähteä purkamaan likaista vyyhtiä ja jäljittämään murhien ja sotkujen silminnäkijöitä. Painetta Bogielle lisää vielä hajoamaisillaan oleva avioliitto Noran (Kim Hunter) kanssa.

Aitouden tuntua elokuvaan tuo, että kuvauspaikkana käytettiin New York Daily Newsin lehtitaloa. Viihdyttävä elokuva on läpeensä amerikkalainen sananvapauden ylistyksessään ja periaatteellisuudessaan.
Lehden eettiset periaatteet kuulostaisivat päälleliimatuilta ja korneilta kenen tahansa muun suusta, mutta Humphrey Bogartin rutikuiva karisma saa ne maistumaan mustalle kahville ja hyvälle tupakalle korruption ja markkinoiden keskittymisen maailmassa. Taas kerran Bogart on se viimeinen uskottava idealisti rappion aikakaudella.

"This paper will fight for progress and reform. We'll never be satisfied merely with printing the news. We're never be afraid to attack wrong, whether by predatory wealth or predatory poverty." -Hutchison

PS. Bogien faneille mukana on nopea viittaus rakkauden pääkaupunkiin Pariisiin. Hänen alaisensa sadattelee, lehden ollessa vaakalaudalla, ettei ole uraansa panostaessaan koskaan ehtinyt käydä kaupungissa. Bogart toteaa, että ei sinne ole ehtinyt hänkään.

3½ / 5

IMDb

Hätävara (1939)

Hilja Valtosen novelliin perustuva, Orvo Saarikiven Suomi-Filmille ohjaama hätävara on kohtuullinen yritys rakentaa uskottavaa ja aikuismaista kotimaista avioliittodraamaa valkokankaalle. Valtosen alkuperäisteoksia filmattiin kaikkiaan yhdeksän kappaletta 1930-luvun puolivälistä alkaen, tietysti tutuimpina kevyet avioliittokomediat. Hätävarakin on nimellisesti komedia.

Filmin alku sijoittuu koulumaailmaan. Kuudesluokkalainen äikkäpää papin tytär Vappu (Helena Kara) ja naapurin ompelijatar-lesken poika Jali (Kullervo Kalske) käyvät samaa yhteislyseota, Vapun joutuessa pojan "hätävaraksi" tanssiaisiin. Jo tässä vaiheessa itsevarma Jali pyrkii "eteen päin elämässä".

Vuosia myöhemmin pankkivirkailija Vappu ja metsänhoitaja Jali tapaavat sattumalta uudelleen. He pääsevät selvyyteen tunteistaan, menevät naimisiin ja saavat tytön. Avioliiton arki alkaa kuitenkin pian maistua puulta, työn ja kotielämän mennessä vastakkaisiin suuntiin ja mustasukkaisuuden tullessa kuvioihin. Kehitystä seurataan useiden vuosien saatossa ja komediallisena elementtinä toimivat - kuinkas muuten - väärät identiteetit.

Elokuva on kiinnostava kertomus yhteiskunnallisesta noususta talvisotaa edeltävällä ajalla: kehitys näkyy niin yhteisön suhteissa ja tavoissa kuin muuttuvien kotien sisustuksissakin. Ajalla nainen pystyi tekemään jo omia valintoja ja jopa omistamaankin: Vappu hankkii omistusosuuden paikallisesta tiilialan yrityksestä Jalin tietämättä. Omistuksen säilymisen takaa avioehto. Historiallisesti on mielenkiintoista Lohjan kirkonkylän kuvaus, takana kuvissa siintää Pyhän Laurin kirkko.

Roolisuorituksissa loistavat säpsäkkä Kara sekä ilmiömäisen hauskan roolin kalakauppiaana ja tiilivalmistusalan yrittäjänä toimiva Reino Valkama. Ei ole vaikeaa huomata, mistä Ritva on komediannen kykynsä perinyt!

Hätävara on tähän asti näkemistäni Suomi-Filmi -tuotannoista uskottavinta draamaa avioliiton, työn ja arjen vaikutuksesta ihmisiin vuosien saatossa. Loppuratkaisukin vaikuttaa kaikesta huolimatta elämänmakuiselta, tosin hektisen nykyihmisen näkökulmasta epäuskottavalta vaihtoehdolta.

3½ / 5

IMDb

Pahan naamio (1987)

Elokuvissa maahan saapuvilla ulkoavaruuden öttiäisillä on yleensä pahoja aikeita maapalloa ja sen asukkeja kohtaan. Se tavallisin muukalaisten pyrkimys leffoissa lienee organisoidusti vallata maapallo ja vähintäänkin alistaa, jos ei jopa tuhota, hallitseva eliölaji eli ihmiset.

Jack Sholderin elokuvan alien on kuitenkin toista sorttia: impulsiivinen, narsistinen ja maallisista heteromiehen nautinnoista (autot, aseet, tissit) voimansa saava. Maapallo - tai Los Angeles - on hänelle oma pieni temmellyskenttä.

Enkelten kaupungin poliisilaitos, mm. tutkija Tom Beck (Michael Nouri), on kinkkisen tapauksen edessä: kaupungissa mellastaa pankkeja ryöstelevä, ihmisiä tappava ja Ferrareita kuluttava rikollinen. Elokuva alkaa säpäkästi huimalla, keikan jälkeisellä takaa-ajolla: peltiä menee ruttuun ja ohikulkijoita kuolee.

Tutkintaa avustamaan ja Beckin pariksi tulee FBI-tutkija Lloyd Gallagher (Kyle MacLachlan), jolla on kaverista tai hänen useista maallisista identiteeteistään näitä enemmän tietoa. Pian myös Beck saa huomata, että ulkoa tulevalla muukalaisella on paha tapa lainata maan asukkien ruumiita vaihtaakseen olomuotoaan. Jokaisesta ihmisestä imetään elinvoima, kului se sitten lopulta poliisien tulituksessa tai muussa "kaupunkiurheilussa".

"He sees something he wants, he steals it. If something gets in his way, he kills it. And right now, he's hiding out in your city. " -Gallagher

Pahan naamio menee ilman muuta viihdyttävimpien 1980-luvun toimintaelokuvien joukkoon. Poliisi on jälleen kerran - kuten normaalia - puulla päähän lyöty ja ulkopuolinen tutkija tietää asiasta enemmän (syykin paljastuu ennen pitkää). Mutta kun nämä kliseet unohtaa, on luvassa reikäpäistä toimintakauhua joka menee poliisilaitoksen ylimmälle tasolle ja huipentuu kaupungin politiikan parissa.

MacLachlan alustaa omintakeista roolisuoritustaan Twin Peaksissa hieman samantyylisellä normien ulkopuolisella hahmolla.

3½ / 5

IMDb

Pähkähullujen paratiisi (1976)

1970-luvun amerikkalainen elokuvakulttuuri oli astunut suuren harppauksen eteenpäin (tai taakse päin?) 1910- ja 1920-luvun mykkäelokuvavuosista. Klassisen äänettömän filmin saavutuksia ei osattu vielä tässä vaiheessa arvostaa, elokuvakoneiston tultua yhä rationaalisemmaksi suuren yleisön elokuvan tuottajaksi.

Kumma kyllä, vuosikymmenellä syntyi valkokankaalle joukko tarinoita studiojärjestelmän kultaisista vuosista. Aihetta kommentoi myös komedian mestari Mel Brooks tekemällä mykkäelokuvan mykkäelokuvan tekemisestä, herättäen henkiin vanhan gagi-kulttuurin.

Big Picture Studios on suurissa taloudellisissa vaikeuksissa ja vaarassa joutua suuren monialakonsernin syömäksi. Elokuvantekijät Mel Funn (Brooks), Marty Eggs (Marty Feldman) ja Dom Bell (Dom DeLuise) tarjoavat studiopomolle tehtäväksi epätodennäköistä vaihtoehtoa, mykkäelokuvaa. Lopulta se suostutaan toteuttamaan jos mukaan saadaan Hollywoodin suurimmat tähdet. Kohta pääsemmekin seuraamaan mykkäelokuvan elekielellä tehtyjä jallituksia, kun mukaan yritetään saada James Caan, Burt Reynolds, Liza Minnelli, Anne Bancroft, Marcel Marceau ja Paul Newman.

Brooks vetää ohjauksensa (ja näyttelemisensä) jälleen sata lasissa, äänettömän elokuvan metodeja, näyttelemistä ja dramatiikkaa välillä suurestikin liioitellen. Kaikki tehdään kuitenkin ilmiselvällä rakkaudella vanhaa elokuvaa kohtaan, on kyse sitten hemaisevista leideistä (Bancroft) tai eeppisistä takaa-ajoista (Newman mallia invalidi).

Filmillä on myös tosipohja aikakauteen suhteutettuna: elokuvassa kuvattu demoninen monialayritys on spooffi, esikuvanaan Gulf & Western, joka nielaisi 1960-luvulla mm. Paramount-yhtiön.

3½ / 5

IMDb

Jäniksen vuosi (1977)

Juhannusaattoilta eteni tällä kertaa kotioloissa, tulipa käytyä sentään saunassa. Keskikesän juhlan tunnelmiin löytyi elokuva omasta hyllystä. Risto Jarvan klassikkoteoksen näkemisestä oli lähes kymmenen vuotta, olinhan katsonut Jäniksen vuoden viimeksi helmikuussa 2006. Filmin pariin oli mukavaa palata, muistan siitä jääneen mukavat muistot.

Jarva kertoo viimeiseksi jääneessä elokuvassaan jälleen koneiston ulkopuolelle jättäytyneestä ihmisestä ja hänen suhteestaan järjestelmään. Ohjaaja osasi humaanin ja lämpimän kerronnan ilman tyypillistä 60-lukulaista saarnaavaa vouhotusta.

Mainosmies Kaarlo Vatanen (Antti Litja) päättää hypätä oravanpyörästä kesken työreissun Jyväskylään. Matka etenee heinolalaisen jäniksen kanssa aina pohjoisimpaan Lappiin saakka. Virkavaltakaan ei hänelle mitään mahda, onhan hänellä todistus joka oikeuttaa hänet jäniksen omistamiseen. Matkalla hän kohtaa kansanmiehen jos toisenkin. Pontikankeittäjä (Sipilä) pelastetaan joesta ja toisen korpijätkän kanssa mietitään Kekkosen kallonmittoja.

Jarvan valitsema kuvakieli on selkeä: välillä tarina leikkaa toimistorakennuksiin, Kaarlon lähtiessä matkaan tai palatessa käymään Helsingissä. Seesteisimmissä kohtauksissa olemme taas järvellä ja tuijotamme tasaista rantaviivaa tai Lapin erämaata.

Osin Vatasen maaseutukuva on illuusiota: oravanpyörän ulkopuolellakin vallitsevat omat säännönmukaisuudet ja maalla jäniskin on lähinnä riistaa ilman sen suurempaa, hänelle tärkeää symbolista merkitystä. Lopulta tie vie Vittumaisenojan kämpälle jossa, kuten hän tuumaa, ”saadaan olla rauhassa”. Mutta annapas olla, kohta tulevat kansainväliset turistit tuijottamaan ”aitoa Lapin miestä”.

1970-luvulle mennessä suomalaiset oli jo saatettu esitotalitäärisen hyvinvointijärjestelmän piiriin sossutunnuksineen ja kaikkineen. Vatanen sanoo tälle kaikelle ”vitut” ja pakenee maisemaan. Mutta, kuten elokuva osoittaa, rekistereistä ei pääse eroon ja laskuja ei voi katkaista. Oikeusistuimen elokuva lopussa Vataselle lukemat syytekohdat ovat lopulta vapaan ihmisen ansioita ja tunnusmerkkejä.

Jarvan elokuva on aiheessaan provokatiivinen mutta päällimmäiseksi nousee yhteiskunnan rattaista hetkeksi eroon haluavan miehen terve halu päästä pois sinne jonnekin. Kolmessa Jarvan elokuvassa esiintyneelle Litjalle Vatasen rooli on jollain tavalla vakiintunut sittemmin valkokankaalla. Mielensäpahoittajasta Vatanen eroaa ulospäin suuntautuneisuudellaan, vaikka molemmat ovatkin syrjäänvetäytyviä suomalaisia uroita, erämaan karpaaseja.

4 / 5

IMDb