lauantai 18. tammikuuta 2014

Verinen veitsi (1973)


VAROITUS: SPOILEREITA!

Nuori musta mies Phillip (Lisle Wilson) viettää romanttisen yön kanadanranskalaisen mallin Daniellen (Margot Kidder) asunnossa Staten Islandilla, missä hänet aamulla verisellä tavalla murhataan Daniellen vinksahtaneen siskon Dominiquen toimesta. Phillip onnistuu kirjoittamaan omalla verellään ”Help” ikkunaan, josta naapurin urasuuntautunut, pikkulehteen juuttunut toimittaja Grace (Jennifer Salt) pääsee jutun jäljille. Poliisit eivät Daniellen asunnon tutkittuaan miehen ruumista löydä ja Grace alkaa tutkia juttua omin päin. Merkittävässä osassa jutussa tuntuu olevan Daniellen ex-mies Emil (William Finley), joka peittelee murhan jälkiä. Gracen löytää lopulta tarinan punaisen langan, siamilaisten ja leikkauksella erotettujen siskosten lääkkeidenhuuruisen ja likaisen tarinan, itsekin joutuen mielipuolen lääkärin käsiin.
"I saw a murder, and I'm going to prove it!" -elokuvissa merkittävän usein kuultu huudahdus
Graafinen, katsojan verkkokalvoille kummittelemaan jäävä ”Verinen veitsi” oli Brian De Palman ensimmäinen pitkä menestyselokuva useiden independent-tuotantojen jälkeen. Elokuva oli kirjoitettu ystävyksiä Margot Kidderiä ja Jennifer Saltia silmällä pitäen ja varsinkin Kidder tekee elokuvassa skitsofreenisen hienon roolin mieleltään jakautuneena Daniellena. De Palma oli saanut inspiraation elokuvaan luettuaan artikkelin Neuvostoliitossa erotetuista kaksosista, joista toinen näytti kuvassa terveeltä ja hyvinvoivalta, toisen oltua jopa demonisia piirteitä omaava. Lopulta erotusleikkausten jälkeisten jälkioireiden totuusarvo on toissijaista, kauhuelokuvalle tutun jakaantuneen persoonallisuuden saadessa pääosan elokuvassa.

Kerrostaloasunnon avaruutta ja tilaa käytetään elokuvassa hienosti hyväksi (pienenä yksityiskohtana tuore veri puukotuksen jäljiltä on vain hieman liian hyytyneen oloista!) ja ohjaajan ”Takaikkuna” (1954) –vaikutteet ovat selvästi nähtävissä juonikuviossa ja myös linssin käytössä. Mustavalkoisena 16-millisellä kuvattu unijakso Gracen jouduttua Emilin käsiin on hieno lisä muuten melko perinteiset normit täyttävässä kauhutrillerissä. Elokuvan loppu jää kiehtovalla tavalla avoimeksi, poliisin päästyä lopulta murhan jäljille.

Bernard Herrmanin musiikki viiltää kuin keittiöveitsi häiriintyneen naisen käsissä. De Palman perinne käyttää jaettua ruutua jännityksen lisäämiseen ja tapahtumien havainnollistamiseen periytyy jo näiltä ajoilta: hän näyttää jättävän katsojalle valinnan vapauden tilanteen seuraamisessa.

Ohjaajan tuotannossa shokeeraava varhaisohjaus sijoittuu ilman muuta elokuvien kärkikastiin, De Palman siirryttyä sittemmin vähemmän veristen, mutta yhtä lailla visuaalisesti näyttävien trillereiden pariin.

4 / 5

IMDb

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti