tiistai 31. joulukuuta 2013

Viimeinen mies (1924)


Friedrich Wilhelm Murnau oli keskeinen saksalaisen mykkäelokuvan ensimmäisen maailmansodan jälkeinen ohjaajanimi ja merkittävästi elokuvan kuvakieleen vaikuttanut elokuvanero. Jälkimaailma tuntenee parhaiten hänen Weimarin Saksassa valmistuneista elokuvistaan ”Nosferatun” (1922), mutta ”Viimeistä miestä” pidetään kriitikoiden keskuudessa yhtä lailla merkittävänä maan elokuvan virstanpylväänä. Muutama päivä takaperin katsottu "City Girl" (1930) toimi viimeisimpänä motivaattorina elokuvan katsomiselle.

Emil Jannings näyttelee kokenutta, ammatistaan ylpeää Atlantic-luksushotellin ovimiestä, joka saa arvostusta paitsi asiakkailta, myös oman asuintalonsa naapureilta. Esimiehen siirtäessä hänet – tämän nähtyä sattumalta, ettei ovimies jaksa nostaa raskasta laukkua - yllättäen toisiin tehtäviin hotellin miestenhuoneen palvelijaksi häneltä tuntuu menevän kaikki: ammatti, itsetunto – ja mikä tärkeintä – asema perheessä ja yhteisössä.

Jannings näyttelee roolinsa puhtain mykkäelokuvan keinoin ja ylinäyttelemisen rajoilla, ilmentäen kuitenkin loistavasti ovimiehen maailman romahdusta muutoksen seurauksena. Hänen ryhtinsä painuu kumaraan, asiakkaiden sättiessä häntä palvelijan tehtävien huonosta hoidosta.

Ovimiehen tarina täytyy sijoittaa paikalliseen kulttuuriin. Protestanttinen Saksa on arvostanut ihmisiä juuri työn perusteella ja asema ympäristössä on määritelty ammattinimikkeen kautta. Vastaavasti tarina on sovellettavissa 2010-luvun Suomeen: yt-neuvottelut ja niitä seuranneet irtisanomiset aiheuttavat, jos ei yhtä dramaattisia, niin ainakin verrattavissa olevia ihmiskohtaloita päivittäin. Ihminen on monesti pieni koneiston osa, mutta hänelle itselleen tuo totuttu rooli voi olla sitäkin keskeisempi.

Kameran liikkuminen kesken kohtauksen ei ollut 1920-luvun elokuvassa itsestäänselvyys ja tämän takia ”Viimeistä miestä” on pidettävä rajoja rikkovana. Elokuva avautuu vallankumouksellisella kohtauksella, kun kamera laskeutuu hissillä hotellin aulaan ja esittelee tilan, päätyen pyöröovelle, jonka takana sateessa Jannings palvelee asiakkaita. Lavasteet piirtävät kaupungin anonyymina, hotellin ympärille avautuvana metropolina: tapahtumat voisivat sijoittua mihin vain kaupunkimaiseen yhteisöön.
Kuvakompositio: ovimies on menettänyt paikkansa ja naapurit ilkkuvat
Merkittävässä osassa on hotellin ohella ovimiehen asuintalo, tyttären lähestyvät häät ja naapurin ahkerat, mutta suulaat naisihmiset. Murnaun elokuva on paikoittain tehty hyvinkin lyhyin leikkauksin juuri kerrostaloyhteisön elämää esiteltäessä. Ansiokkaasti kuvakomposition keinoin kuvataan etenkin naapureiden halveksunta ovimiehen uutta statusta kohtaan.

Kuvan rooli tarinan kertojana on totaalinen. Väliteksteinä ovat vain häitä ennakoiva teksti kakun päällä, ovimiehen työnkuvan muutokseen liittyvä esimiehen selostus ja lopussa epilogia pohjustava selostus katsojalle. Dialogia ilmentäviä välitekstejä ei siis elokuvassa ole.

”Viimeinen mies” on ilman muuta ”Nosferatun” rinnalle nostettavissa oleva elokuva ja edellä mainituista syistä johtuen myös elokuvakerrontaa puhtaimmassa muodossaan. Onnistuneeseen, koskettavaan elokuvaan ei välttämättä tarvita kuin pieni tarina, ote haavoittuvan ihmisen elämästä.

[SPOILEREITA]

Murnaun ja käsikirjoittaja Carl Mayerin oli UFA-studion kaupallisiin tarkoitusperiin liittyvästä painostuksesta muutettava elokuvan loppua. Heidän alkuperäinen tarkoituksensa oli lopettaa elokuva entisen ovimiehen kuolemaan miestenhuoneessa. Lopulta he joutuivat laatimaan elokuvaan täysin erilaisen lopun, jossa Janningsin esittämä hahmo saa sattumalta ison perinnön, nauttien tämän jälkeen antaumuksella ravintolan antimista ja jakaen hyvinvointia vanhoille työtovereilleen. Hollywood-tyylinen (olkoonkin ironinen ja tekijöiden puolelta ylivedetty) loppu valitettavasti syö muuten täydellisen tragedian jälkimakua

4½ / 5

IMDb

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti