Tässäpä oiva, leikikäs, hävytönkin elokuva kylmään tammikuiseen arki-iltaan!
Romanttisen ja kepeän komedian mestari Ernst Lubitsch on ohjannut vuosisadan vaihteeseen sijoittuvan musikaalisen tarinan Itävallan keisarin kaartin luutnantti Nikistä (Maurice Chevalier) joka tekee heti selväksi katsojalle, että sotilaan elämän suola on ra-ta-ta-ta-taa eli naiset, naiset, naiset, nuo ihanaiset. Hänen uusin tyttöystävänsä on kiertävän jousiorkesterin viulisti Franzi (Claudette Colbert), johon hän törmää erään illanvieton yhteydessä, kaapaten eläväisen bruneten toverinsa nenän edestä.
Mutta kohtalo puuttuu peliin: viereisen Flausenthurmin kuningaskunnan valtiovierailun aikana rakastuneen Nikin tytölleen suuntaama silmänisku sattuukin tavoittamaan piskuisen kuningaskunnan tyttären, prinsessa Annan (Miriam Hopkins) – ja siitäkös riemu syntyy, pahaisen luutnantin tekosista.
”When we like someone, we smile. But when we want to do something about it, we wink.” –Niki Annalle.
Anna on tiukanpuoleinen mutta lopulta lempeä ja pelastajaansa kaipaava vanhapiika. Lopulta, itse Itävallan keisarinkin astuessa peliin, joutuu Niki kunniansa kautta menemään naimisiin prinsessan kanssa, muuttaakseen sitä myöten pois Wienistä pahaiseen Flausenthurmiin, pois nyt murheessa rypevän morsionsa luota. Hääyö ei olekaan aivan ra-ta-ta-ta, onhan Niki korviaan myöten rakastunut Franziin.
Elokuva oli Paramountille eniten rahaa vuonna 1931 tuonut filmi ja varhaista äänikautta, musikaalin ensimmäistä kulta-aikaa. Itsessään musiikki – joka ei sisällä mieleen painuvia kappaleita – ei tätä filmiä nosta ylös tasaisesta massasta vaan pääkolmikon karisma ja keskinäinen leikittely.
Chevalierin Niki on miekkaansa enemmän makuuhuoneessa kuin sodassa heiluttava sotilaan tapainen, näyttelijän tuodessa flirttimaneerinsa jälleen parhaansa mukaan valkokankaalle.
”Girls who start with breakfast don’t usually stay for supper” – Franzi.
Jälkikäteen on pakko ihmetellä miten vapautunutta amerikkalainen filmi, erityisesti viihde-elokuva olisi ollut ilman pari vuotta myöhemmin voimaan tullutta tuotantokoodia. ”Hymyilevä luutnantti” on harvinaisen flirtti elokuva jopa lama-ajan alkukauden musikaaliksi sänkyviittauksineen, aamiaiselle jäänteineen ja paljaine säärineen makuuhuoneessa.
Ja puitteetkin ovat kohdillaan, joutuuhan luutnantti pukiksi kerrassaan prinsessan makuuhuoneeseen. Mutta se ei poista sitä piirrettä, että kyseessä on nykynäkökulmasta lopulta viaton ja aiheeseen – hekumalliseen rakkauteen ja sen puutteeseen – välittömästi ja ihastuttavasti pureutuva kepeä Chevalier-elokuva.
4 / 5
