sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Maan suola (1954)

Hollywoodin mustalistalaisten elokuva kertoo meksikolaisten työläisten lakosta newmexicolaisella sinkkikaivoksella.

Kyseessä on amerikkalaisten aikalaiselokuvien sarjassa harvinainen työläisfilmi, riippumattomien elokuvantekijöiden kriitiikki rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden olosuhteista työläisyhteisöissä.

Elokuvan tekninen laatu ja ulkonaiset puitteet (niin kuin maisemakin) ovat karuja. Näyttelijöistä 90% on oikean työn kuluttamia amatöörejä ja olivat muutamaa vuotta aiemmin mukana esikuvana olleessa oikeassa lakossa.

Katselmus ihmisiin on humaani, kyseessä ei ole Eisensteinin vallankumouseepos. Työläiset ovat hekin virheellisiä ja etenkin sukupuolinäkökohtien (kotitöiden jakaantuminen, naisten ja miesten yleiset normit) rasittamia, tulevaisuuden ja elannon ollessa epävarmaa.

Lastenhoidosta lakkovahdeiksi etenevien naisten ajettua miehet kotinurkkiin ja vauvanruokkijoiksi kääntyi tämän arvostelijan sydän lopullisesti elokuvan puolelle (huom. elokuvan kertojakin on nainen).

Maan suola on, sodan jälkeistä amerikkalaista elokuvaa arvioitaessa, ilman muuta nostettava arvostettavien joukkoon.

4 / 5

IMDb

torstai 14. tammikuuta 2016

Kuuma aurinko (1960)

Patricia Highsmithin novelli Taitava Herra Ripley on filmattu ainakin kahteen kertaan.

Näistä ensimmäinen on Rene Clementin ohjaus vuodelta 1960, tähtenään kukas muu kuin poikamainen Alain Delon, jonka esittämä Tom Ripley – huijari henkeen ja vereen – ottaa tappamansa varakkaan miehen Philippe Greenleafin (Maurice Ronet) identiteetin. Ripleytä voi hyvinkin kuvata psykopaatiksi, sen verran pedanttia ja syvällistä on hänen eläytymisensä rooliin.

Elokuvan alkupuoli on aurinkoista veneilyä komeiden ja kauniiden ihmisten eli Ripleyn, Greenleafin ja tämän naisystävän kanssa. Elämä aurinkoisella Välimerellä on keveää.

Kujeilun ja pelailun päättää äkkinäinen väkivalta, puukko rinnassa. Enää katsoja ei pysty suhtautumaan ulkonaisesti viattoman oloiseen Ripleyyn samalla tavalla. Clementin elokuva on yksityiskohtien ja rikoksen suunnittelemattomuuden juhlaa: piilottelun tieltä raivataan ihmiset sumeilematta, porraskäytävässä ruumis painaa silminnähden.

Kaikkiaan kyseessä on ulkonaisesti aurinkoinen rikoselokuva, kuitenkin tumman sysitummalla ytimellä ja sielulla varustettuna.

4 / 5

IMDb


[SPOILERI]

Elokuvan loppu on makaaberi, ruumiin raahautuessa Greenleafin veneen perässä rantaan.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Hymyilevä luutnantti (1931)


Tässäpä oiva, leikikäs, hävytönkin elokuva kylmään tammikuiseen arki-iltaan!

Romanttisen ja kepeän komedian mestari Ernst Lubitsch on ohjannut vuosisadan vaihteeseen sijoittuvan musikaalisen tarinan Itävallan keisarin kaartin luutnantti Nikistä (Maurice Chevalier) joka tekee heti selväksi katsojalle, että sotilaan elämän suola on ra-ta-ta-ta-taa eli naiset, naiset, naiset, nuo ihanaiset. Hänen uusin tyttöystävänsä on kiertävän jousiorkesterin viulisti Franzi (Claudette Colbert), johon hän törmää erään illanvieton yhteydessä, kaapaten eläväisen bruneten toverinsa nenän edestä. 

Mutta kohtalo puuttuu peliin: viereisen Flausenthurmin kuningaskunnan valtiovierailun aikana rakastuneen Nikin tytölleen suuntaama silmänisku sattuukin tavoittamaan piskuisen kuningaskunnan tyttären, prinsessa Annan (Miriam Hopkins) – ja siitäkös riemu syntyy, pahaisen luutnantin tekosista. 
”When we like someone, we smile. But when we want to do something about it, we wink.” –Niki Annalle.
Anna on tiukanpuoleinen mutta lopulta lempeä ja pelastajaansa kaipaava vanhapiika. Lopulta, itse Itävallan keisarinkin astuessa peliin, joutuu Niki kunniansa kautta menemään naimisiin prinsessan kanssa, muuttaakseen sitä myöten pois Wienistä pahaiseen Flausenthurmiin, pois nyt murheessa rypevän morsionsa luota. Hääyö ei olekaan aivan ra-ta-ta-ta, onhan Niki korviaan myöten rakastunut Franziin.

Elokuva oli Paramountille eniten rahaa vuonna 1931 tuonut filmi ja varhaista äänikautta, musikaalin ensimmäistä kulta-aikaa. Itsessään musiikki – joka ei sisällä mieleen painuvia kappaleita – ei tätä filmiä nosta ylös tasaisesta massasta vaan pääkolmikon karisma ja keskinäinen leikittely.

Chevalierin Niki on miekkaansa enemmän makuuhuoneessa kuin sodassa heiluttava sotilaan tapainen, näyttelijän tuodessa flirttimaneerinsa jälleen parhaansa mukaan valkokankaalle.
”Girls who start with breakfast don’t usually stay for supper” – Franzi.
Jälkikäteen on pakko ihmetellä miten vapautunutta amerikkalainen filmi, erityisesti viihde-elokuva olisi ollut ilman pari vuotta myöhemmin voimaan tullutta tuotantokoodia. ”Hymyilevä luutnantti” on harvinaisen flirtti elokuva jopa lama-ajan alkukauden musikaaliksi sänkyviittauksineen, aamiaiselle jäänteineen ja paljaine säärineen makuuhuoneessa.

Ja puitteetkin ovat kohdillaan, joutuuhan luutnantti pukiksi kerrassaan prinsessan makuuhuoneeseen. Mutta se ei poista sitä piirrettä, että kyseessä on nykynäkökulmasta lopulta viaton ja aiheeseen – hekumalliseen rakkauteen ja sen puutteeseen – välittömästi ja ihastuttavasti pureutuva kepeä Chevalier-elokuva.

4 / 5

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Naisreportteri rakastuu (1945)


Jouluajan viimeisen vapaaillan ohjelmanumerona oli vielä yksi jouluelokuva. Peter Godfreyn toisen maailmansodan loppuaikoina valmistunut romanttinen sekoilu tapahtuu hienoissa kulisseissa ja on konstailematonta viihdettä.

Filmi alku on varsinainen vyyhti ja katsoja saa olla tarkkaavaisena päästäkseen kyytiin filmiin. Joka tapauksessa elokuva alkaa sairaalassa makaavan sotasankari Jefferson Jonesin (Dennis Morgan) riutumisella laitosruuan ääressä. Häneen ihastunut hoitaja päättää hurmata miehen ja saa tälle kiitollisuudenvelassa olevan lehtimogulin (Sydney Greenstreet) järjestämään Jeffersonille ikimuistoisen joulun maankuulun ruokatoimittaja Elizabethin Lanen (Barbara Stanwyck) kartanossa. 

Muuten hieno suunnitelma, mutta oikeassa elämässä keittiössä täysin kädettömän Lanen kirjoittamat makoiset, veden kielelle tuovat ruoka-aiheiset artikkelit on keksitty tekijätiimin toimesta. Lopulta kartanoa vierailun aikana saa esittää kosija, arkkitehti John Sloanin (Reginald Gardiner) Connecticutin kartano. Jotta asiat eivät menisi aivan yksinkertaisiksi, mukaan änkäytyy myös Sydney Greenstreetin esittämä lehtikeisari.

Elokuvan muistettavimman roolisuorituksen tekee – totta kai uuden rakkaan joulunpyhinä löytävän tähtisilmäisen Stanwyckin ohella – S.Z. Zakall Lanen ruuanlaittajana, keittiöinspiraattorina ja suorasuuna, Felixin roolissa. Tonavan aksentilla puhuva mies on suorasuuna tapojen ja normien ulottumattomissa mutta romantikkoakin hänessä on.

Päähuomiota elokuvassa eivät, kuten arvata saattaa, lopulta saa Lanen tekemät herkut vaan kypsyyttä näyttävän paistomittarin lailla rakkautta indikoiva tunnetila naisen ja sotasankarin välillä (lempi näyttää syttyvän heti sillä ensimmäisella ovenavauksella). Siinä samalla täytyy opetella tunnistamaan vauvan sukupuoli, opetella pitämään huolta kartanon eläimistä – ja tapahtuupa lopussa kidnappauskin!

Kaikkiaan elokuva tekee hyvin sen mihin ryhtyy – harmittomana amerikkalaisena loma-ajan elokuvana: viihdyttämään katsojaa kulissien ja kommervenkkien avulla. Ajoittain filmi toi – kulissien ylläpidon vaikeudessa – mieleen Frank Capran ikiklassikon Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (1944).

4 / 5

tiistai 29. joulukuuta 2015

Muistojen yö (1940)

Tämä elokuva on tämän joulun löytö. Bongasin hömppäelokuviin erikoistuneen Mitchell Leisenin elokuvan amerikkalaiselta parhaiden jouluelokuvien listalta – oppiakseni pian että Suomessa filmiä ei ole TV:ssä nähty. Kotimaan ensi-illan tämä road-movien ja perhe-elokuvan elementtejä sisältävä lämminhenkinen filmi sai 18.4.1947 Bio-Biossa.

Newyorkilaisella Lee Leanderilla (ihana, jokaisella piirteellään elossa oleva Barbara Stanwyck!) on ongelma: pian on joulu ja hän on vaarassa joutua istumaan pyhät tutkintavankeudessa, jäätyään kiinni kolmannen kerran näpistyksestä. Mutta hän yllättyy: hänen syyttäjänsä John Sargent (jo kömpelömpi Fred MacMurray) – joka on juuri pyytänyt oikeudelta lykkäystä oikeudenkäyntiin joulun yli – katuu ärhäkkyyttään ja maksaa Leen lunnaat.

Alkuperäinen tavoite – tytön vienti äidilleen Indianaan – ei toteudu, tyttären ja äidin välien ollessa kylmät vuosien takaa. John pyytääkin Leetä samassa osavaltiossa asuvan oman perheensä (äitinä Beulah Bondi) luo jouluksi. Keskellä lämmintä, tunnelmallista ilmapiiriä Lee ja John rakastuvat, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Mutta kuinka he hoitavat tulevan, joulun jälkeen koittavan oikeudenkäynnin?

Vahvojen, karismaattisten pääosasuoritusten vauhdittama elokuva on täynnä epäloogisuuksia: miksi juuri kroonista varastelijaa oikeudessa kurittanut syyttäjä pyytäisi tätä jo pienen hetken päästä pitkälle autoajelulle länteen? Entä miten oikukas ja itsetietoisen oloinen Lee muuttuu pienessä hetkessä syyttäjäänsä pihkassa olevaksi kiltiksi, jopa Johnin äidin sympatiseeraamaksi naapurintytöksi? 

Huolimatta mm. rikollisen uran varsin vähäiseksi jääneestä analyysista, naiivin ja hyväntahtoisen maailmankuvan läpitunkema elokuva kuitenkin vetosi tähän katsojaan. Tämä ehkä jo pelkästään siitä syystä että eksän ja nykyisen vaimoni kauas maalle perheeni luo vieminen on tuttua puuhaa, myös jouluna. Kontrastit ovat vahvoja, etenkin kaupunkilaistytöille!

Muistojen yö voisi hyvin vakiintua yhdeksi perinteisistä jouluelokuvista tässä taloudessa. Se on sopivan höpsö ja toisaalta elämän ristiriitaisuuksia ja epäsuunnitelmallisuutta edustava filmi.

4 / 5

torstai 24. joulukuuta 2015

Susanin kääntymys (1947)

Näin Yhdysvalloissa joka jouluiseksi klassikoksi vakiintuneen George Seatonin joulupukkielokuvan viimeksi joulun alla 2008. Täksi jouluksi tilasin sen nettikaupasta dvd:nä, huomatakseni lopulta että samainen, Suomessa pitkään TV:ssä sivuutettu filmi tulikin viime viikonloppuna Yle Teemalta.

No, ”34. kadun ihme” toimi aattona anopilla varsin tunnelmallisena sesonkielokuvana kinkun ja laatikoiden kanssa, jälleen kerran.

Luonnenäyttelijä Edmund Gwenn on habitukseltaan kuin luotu näyttelemään Macy’s –tavaratalon joulupukkia Kris Kringleä joka ei suinkaan ole tavallinen hohottelija ja kapitalisti-Santa. Mies väittää olevansa aivan oikea partasuu Napapiiriltä (sieltähän amerikkalaiset uskovat pukin olevan). Hänen esimiehensä tavaratalossa, Doris Walker (Maureen O’Hara) ei pukkiin ja taruolentoihin usko ja hän on opettanut myös tyttärensä Susanin (Natalie Wood) suhtautumaan hahmoon kriittisesti.

You see, Mrs. Walker, this is quite an opportunity for me. For the past 50 years or so I've been getting more and more worried about Christmas. Seems we're all so busy trying to beat the other fellow in making things go faster and look shinier and cost less that Christmas and I are sort of getting lost in the shuffle. (Kringle)

Juristi Fred (John Payne) taas käyttää Susanin kiinnostuksen lopulta voittavaa Kringleä välikappaleena saadakseen Doriksen omakseen. Elokuvan absurdein mutta samalla rakastettavin kamppailu totisten hapannaamojen ja joulun hengen välillä käydään lopulta oikeussalissa jossa pukin asianajajaksi ryhtynyt Fred todistelee a) joulupukin olemassaolon puolesta b) että Kringle on oikea Santa Claus.

Kieli poskessa käsikirjoitettujen argumenttien ollessa samoja kuin mitä jumalan olemassa olosta on käytetty on kohtaukseen vaikea suhtautua vakavasti. Mutta tulemmekin tässä kysymykseen: onko olennaista uskoa itseä hahmoon vaan antaa itselle vapaus ajatella ylipäätään vapaasti ilman rajoituksia, mielikuvitukselle ja lapsenomaisuudelle ajoittain sijaa antaen?

4½ / 5

maanantai 21. joulukuuta 2015

Paluutie katkaistu (1951)


Tämä ilmailuelokuva ei sisällä ässiä, pommikoneita – eikä pääosissa edes lentokapteeneita.

James Stewart esittää brittiläisen lentokonetehtaan hajamielistä, nössöä mutta periksiantamatonta metallurgia joka tutkii uuden Reindeer-suihkuliikennekoneen pyrstön haurastumista koetiloissa – joutuakseen sattuman kautta matkalle yli Atlantin pian matkansa päähän tulevassa vastaavassa koneessa.

Hänen tutkimuksiinsa uskovat ovat harvassa, liiketaloudellisten periaatteiden painaessa lentokonetehtaassa enenemmän.

Filmi sisältää sekä jännityksen (Stewart, lentoemännät ja naismatkustaja Marlene Dietrich jännittävät murtumaa) että romantiikan elementtejä, kokonaisuuden painuessa plussan puolelle.

Elokuva oli kuin ennusmerkki: metallin heikentymisestä johtui myöhemmin vuonna 1954 tapahtunut de Havilland Cometin putoaminen.

3½ / 5