Suuria toiveita (1988)

Yksi Sodankylän elokuvajuhlien tämän vuoden kunniavieraista oli brittiläinen pitkän linjan ohjaaja Mike Leigh, joka on kunnostautunut ennen muuta saarivaltakunnan työväen- ja alemman keskiluokan arjen kuvaajana.

Aamukeskustelussa miehestä välittyi empaattinen ja humaani kuva. Hänen elokuvansa näyttävät elämän sellaisenaan, ilman ylidramatisointia, meikkiä tai siloteltuja juonenkäänteitä. Kevyemmästä päästä tuotantoa oleva lämminhenkinen Happy-go-lucky (2008) oli ehdottomasti hauskin Sodankylässä katsomani elokuva.

Suuria toiveita sijoittuu Thatcherin ajan Englantiin, maahan jossa oli ajettu laajalti alas terveydenhuoltopalveluita ja ammattiyhdistysliikekin oli ajettu ahtaalle. Jälkimmäisten tiukkaa tilannetta harmittelee keski-iän kynnyksellä oleva marxisti Shirley (), joka yhdessä vaimonsa Cyrilin kanssa elää vaatimattomasti, keskustellen toki tulevaisuudesta ja mm. lasten hankinnasta.

Toisaalta empaattinen pariskunta elää hetkessä ja on valmis majoittamaan ventovieraita kulkijoita ylimääräiseen huoneeseensa. Arkeen tuovat jännitystä Cyrilin dementoituvan äidin asuinongelmat, tämän keskiluokkaiset nousukasnaapurit sekä Cyrilin itsekeskeisen siskon Valerien yllätysbileet pian 70 vuotta täyttävälle äidilleen.

Elokuvan harmaassa Lontoossa tarkastellaan työväenluokan ja keskiluokan asuinolojen eroja sekä todellisuuden ja idealismin vuoropuhelua, käydäänpä välillä Marxin haudallakin. Elokuvan sielu ovat kuitenkin ihmiset omine ominaislaatuisuuksineen ja yhteen sovittamattomine luonteenpiirteineen.

Hiljaa elämälle hymähtelevän filmin komediallinen kliimaksi on ilman muuta Cyrilin traumatisoituneen siskon Valerien pakkomielteinen sähläys äitinsä synttäreillä, vain tyydyttääkseen omaa huomionnälkäänsä.

Mike Leigh aamukeskustelussa Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuussa 2015

Jos Aki Kaurismäki näkee työväenluokan idealistisessa valossa elokuvissaan, kuvaa Mike Leigh heitä arkipäiväisesti mutta vähintään yhtä suurella rakkaudella.

4 / 5

IMDb

Senkka nenästä, pojat (1978)

Kesäkuun säillä on fiksua viettää juhannusta varmuuden vuoksi pari päivää etukäteen. Hämeenlinnan reissulla anoppilassa tulikin ajettua ruohot, grillattua sekä – tietysti – katseltua yksi kauniiseen kesäpäivään sutjakkaasti sopiva kevyt elokuvarymistely.

Sergio Corbucci on allekirjoittaneelle ja monelle muullekin tuttu vauhdikkaista ja toimintapainotteisista spagettiwesterneistä. 1970-luvun kuluessa ja genren huippuvuosien oltua ohi hän kääntyi ohjaamaan komediaelokuvia, mm. Bud Spenceriä ja Terence Hilliä. ”Senkka nenästä, pojat” oli taistelupari Terence Hillin ja Bud Spencerin kahdestoista yhteiselokuva. Tuotanto noin viisikymmenhenkisine kuvausryhmineen teki elokuvan kokonaisuudessaan Yhdysvalloissa.

Tällä kertaa seikkailut sijoittuvat aurinkoiseen Miamiin ja sen alamaailmaan. Koska paikallisen poliisin resurssit eivät riitä vedonlyöjien ja huijareiden kuriin saattamiseen, värvätään veljekset, laivastonupseeri Johnny (Hill) ja rekkakuski Charlie Filippo (Spencer) hoitamaan lurjuksille hampaat sisään. Totta kai kumpikaan ei ole Laupias Samarialainen vaan kummallakin on tähtäimessä omat edut.

Elokuva oli takuuvarma ja viihdyttävä kaksituntinen pakkaus turpaanvetoa, nenärustojen ja luiden kalinaa, höynäytystä ja erityyppisillä kulkuneuvoilla ajelua. Pituus ei lopulta tuntunut elokuvaa haittaavan koska toimintahan on tässä kuin lenkkimakkara juhannusiltana – aina sitä joku kysyy lisää. Edellämainittujen ja juonentapaista enempää ei kannata tekijöiden elokuvilta odottaakaan ja hyvä niin, nämä toimivat joissain tilanteissa loistavina ajanvietteinä!

3½ / 5

IMDb

Kesytön (1970)

Ranskalaisen uuden aallon ohjaajan Truffaut’n ”Kesytön” on ollut jo noin kymmenen vuotta katsomislistallani. Sodankylän kesäisessä yöttömässä yössä filmin näkemiseen tarjoutui lopulta mahdollisuus. Klassikko selvästi kiinnosti uudemman tarjonnankin kustannuksella: pikkuteltta oli näytökseen loppuun myyty.

Todellisiin tapahtumiin perustuva elokuva ei sijoitu 1960-luvun Pariisiin vaan ranskalaiseen metsään vuonna 1798. Puiden kätköistä saadaan kiinni poissa ihmisten kosketuksesta kasvanut villi lapsi (Jean-Pierre Cargol) joka ei osaa kävellä, puhua, lukea tai kirjoittaa. Primitiivisellä tasolla kognitiivisesti oleva olento otetaan tohtori Itardin (Francois Truffaut) hoiviin. Huolimatta ihmisten epäluuloisuudesta lapseen onnistuu päättäväinen mies pienin askelin kouluttamaan pojasta yhteiskuntakelpoista henkilöä.

Filmi on tehty puolidokumentaariseen tyyliin, toteavasti, perustuuhan se ajalla Aveyronissa sisäministerille villilapsesta tehtyihin muistiinpanoihin. Muistiinpanoja käytetään narratiivissa oletettavasti suoraan. Lapsi saa nimen Victor, reagoituaan tähän nimeen muita nimiä enemmän. Opetusmenetelmät käydään läpi pedantisti, olivat sitten kyseessä tarkkaavaisuusharjoitukset (työkalujen sijoitus annetun ohjeen mukaisesti pöydälle) tai kielelliset treenit, lapset opetellessa ranskan alkeita.

Filmi ei suoraan tuomitse aikalaisyhteisön raakaa näkemystä normien ulottumattomissa kasvaneesta lapsesta vaikka tämän päivän katsojan näkökulmasta oman tehtävän oikeutus, kasvattaminen yhteiskuntaan, näyttäytyy turhankin yksiselitteisenä ratkaisuna. Mutta ehkä ohjaajan on täytynyt mennä kauas, 200 vuoden taakse, analysoidakseen 1900-luvun järjestäytyneen ja näennäisesti tasa-arvoisen yhteiskunnan indoktrinaatiota.

Sodankylässä nähty Kesytön menee kiistatta omiin Truffaut-suosikeihin. Elokuva on yksinkertainen mutta silti tinkimättömästi tehty ja jollain tavalla otteellaan yhä vertaistaan vailla.

4½ / 5

IMDb

Päivänsäde (1929)

Sodankylän elokuvajuhlien toinen mykkäfilmi oli jo etukäteen arvioituna pienempi spektaakkeli. Kyseessä kun ei ollut kamarikokoonpanosäestys vaan Antonio Coppolan taidonnäyte flyygelillä. Hän pohjusti elokuvan hienosti lukemalla sen henkilökohtaisesti yhdeksi kauneimmista elokuvista. Odotukset olivat siis korkealla, varsinkin kun Borzagea oli vastikään tullut kotioloissa katseltua. Isoon telttaan ahtautui lähes teltan kapasiteetin verran ihmisiä, jälleen kerran. Itse tuijotimme elokuvaa hyvistä asemista etukatsomosta.

Filmin juoni on päämuodossaan kolmiodraama. Köyhä 17-vuotias maalaistyttö Mary (Janet Gaynor) kohtaa Timin (Charles Farrell) ensimmäisen maailmansodan aattona, kirjoittaakseen tälle juoksuhautoihin kirjeitä toisensa perään, ”koska hän tykkäsi soltuista”. Tim vammautuu sodassa ja joutuu pyörätuoliin. Rintamalta palaa kotiseudulle myös kersantti Martin Wrenn (Guinn Williams), naisissa juokseva häirikkö, joka kiinnittää silmänsä tyttöön. Timin ja Maryn rakkaus on kuitenkin puhdasta – tätä ei tajua myöskään tyttären tulevaisuudesta huolissaan oleva Maryn äiti.

Pääosissa on jälleen kerran Borzagen vakiopari mykkäkaudelta, Gaynor ja Farrell. Eritoten Farrellin roolisuoritus halvautumistaan surevana mutta tyttöään rakastavana entisenä solttuna lähentelee loistavaa. Lopussa hän kerää kaiken tarmonsa taistellakseen tyttönsä sydämestä lumimyrskyn keskellä.

Elokuva on viime vuosien löytö Hollannin elokuva-arkistoista ja elokuvaan on lisätty englanninkieliset välitekstit ilmeisestikin alkuperäisen käsikirjoituksen mukaisesti. Tämä kaikki on upeaa, koska kyseessä on Coppolan sanoin yksi puhtaasti kauneimmista rakkaustarinoista valkokankaalla. Kuten hän kommentoi, parisuhdeterapian sijasta riutuvan avioparin kannattaa katsoa tämä Borzagen elokuva nähdäkseen asiat jälleen kirkkaammin! Elokuvan katsoakseen kannattaa tyhjentää itsensä äänielokuvan painolastista jotta näkee kaiken puhtaammin: pienet eleet, katseet ja loistava tarinankuljetus antavat katsojalle paljon.

Elokuva sai Suomen ensi-iltansa Capitolissa jo syyskuussa 1930, mutta TV:ssä sitä ei olla nähty.

4 ½ / 5

IMDb

Les nouveaux messieurs (1929)

Sodankylän elokuvajuhlien päänäytös oli tänä vuonna omistettu syksyllä kuolleelle monivuotiselle taiteelliselle johtajalle Peter von Baghille. Tällä kertaa mykkäfilmiksi oli valittu ranskalainen elokuvaklassikko, jonka ohjaaja Jacques Feyder oli ainakin itselle aiemmin tuntematon nimi. Filmiä ahtautui katsomaan uskomaton määrä ihmisiä, arviolta n. 1000-1500 henkeä. Uusi festivaaliteltta venyi kuin venyikin ihmispaljouden edessä. Mukana elokuvaa katsomassa olivat kunniavieraiden ohella mm. Aki ja Mika Kaurismäki.

Kyseessä on satiirinen komedia ihastuttavasta balettitanssijasta Suzanne Verrierista (Gaby Morlay) ja tämän kosijoista. Vaikutusvaltaisempi ja varakkaampi heistä on ilman muuta aristokraatti ja konservatiivipoliitikko kreivi Comte de Montoire-Grandpre (Henry Roussell). Salaa tyttöön on rakastunut vasemmistolainen sähkömies Jacques Gaillac (Albert Prejean), joka viekkaana käyttää liikennealan lakkoa saadakseen tytön pauloihinsa. Jacques’n tultua valittua parlamenttiin ja lopulta ministeriksi joutuu ajanpuutteen takia kriisiin suhde Suzanneen. Vasemmistopuolueen alamäen johdosta. hallituksen kaaduttua, Gaillac valitsee Jacquen’n myös uuden hallituksen ministeriksi.

Elokuvan julkaisu Ranskassa myöhästyi useita kuukausia, koska elokuva antaa varsin maukkaan satiirisen kuvan kotimaansa politiikasta, parlamentin toimintatavoista sekä ministerien ajankäytöstä. Jos ministerin ensimmäinen kiinnostuksen kohde on varmistaa erään balettitanssijan työpaikka, ollaan ehkä moraalisesti vikauralla työtehtävistä, joskin tämä on hauskaa elokuvallisesti.

Feyderin kaksituntinen elokuva olisi mielestäni kaivannut tiivistämistä ja yksinkertaistamista juonenkäänteissään, nyt elokuva on sekä poliittinen satiiri että rakkauselokuva. Loppu oli minun ja vierustoverini mielestä romanttisen elokuvan antikliimaksi, joskin ehkä realistinen. Mutta kaunis filmi on: erityisesti jäi mieleeni konservatiivipoliitikon haavekuva tanssivista balettitanssijoista parlamentista, kuvakompositio vertaansa vailla mykkäfilmissä.

Elokuvan säesti loistavasti Avanti johtajanaan Antonio Coppola. Tovereiden kanssa seurasimme elokuvaa hyviltä paikoilta, neljänneltä riviltä.

3½ / 5

IMDb