Tappajat (1964)

Kuvittele pääosiin armottomin ja viilein palkkatappajapari, piinaava väkivallan tunnelma, Ernest Hemingwayn teksti, kirkas ja näyttävä väripaletti, klassikkoautot sekä Don Siegelin ohjaus 1960-lukulaisella pulp-otteella. Tappajat on kaikkea tätä.

"You see, the only man that's not afraid to die is the man that's dead already."

Charlie Strom (Lee Marvin) ja Lee (Clu Gulager) ovat osaavia tekijöitä alallaan, ja viimeisimmän kohteensa Johnny Northin (John Cassavetes) alistuttua kuolemaansa erityisen helposti veteraani Strom jää miettimään tarinan taustaa, varsinkin kun tappamisesta he saivat poikkeuksellisen sievoisen summan. Jäljet johtavat kilpa-autoilumaailmaan ja miljoonan dollarin raha-autoryöstön saaliin perään.

"Sylvester, unless you want to renew your partnership with the late Johnny North, I suggest you tell us everything and anything we want to know."

Tarina käydään läpi takaumina, useamman kuin yhden Northin tutun joutuessa kaksikon ruuvipenkkiin. Alkujaan TV-elokuvaksi tarkoitetun filmin juoni on tosiaankin kuin kioskikirjallisuudesta ja elokuva ottaa vapauksia alkuperäisteokseen nähden, mutta parhaiten mieleen jää Siegelin elokuvan svengaava ote. Pääroistona ollut Ronnie Reagan teki elokuvassa uransa ainoan pahisroolin, kokien suorituksen vaivalloiseksi koska ajautui elokuvan jälkeen poliittiselle uralle. Angie Dickinson on tämän elokuvan seksikäs, kiero narttu Sheila Farr, Cassavetesin taas ollessa oma liukas itsensä.

Legendaarisin elokuvaa koskeva triviatieto on elokuvan ensimmäisenä kuvattua loppukohtausta koskeva: Lee Marvin tuli myöhässä ja tuiskeessa kuvauksiin, Siegelin laittaessa hänet kameran eteen. Yksi lukemattomista otoista tallentui lopulta valkokankaalle. Ja kyllähän Lee aika tukossa on, sekä draamallisista että ruumiillisista syistä

Robert Siodmakin vuonna 1946 ohjaama versio on objektiivisesti ajateltuna ansiokkaampi versio Hemingwayn tarinasta, mutta pakko antaa pisteitä myöhäisen ”tumman elokuvan” mutkattomuudelle ja munakkuudelle. Nämä olivat molemmat Don Siegelin tavaramerkkejä ja hyvä niin.

4 / 5

IMDb

Ilma on kohtalomme (1943)

Postilentäjistä hienon elokuvan (Vain enkeleillä on siivet, 1939) tehnyt Howard Hawks palveli ensimmäisen maailmansodan aikaan amerikkalaisissa lentojoukoissa Ranskassa ja toimi sodan jälkeenkin ilmailun parissa ennen siirtymistään menestyksekkäästi kameran taakse. Sodanaikainen Ilma on kohtalomme kuvattiin kymmenen B-17 –koneen poimin pääosin sodan aikaisessa Floridassa ja Texasissa. Vastaavia, koneen miehistön dynamiikkaan ja henkilösuhteisiin realistisista lähtökohdista syventyviä aikalaiselokuvia ei ole valtavasti tarjolla, mistä syystä Hawksin elokuvaa on pidettävä vähintäänkin tervetulleena tapauksena Hollywoodin yhteistyössä armeijan kanssa tekemien epookkien parissa.

Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien nelimoottoriset B-17 –pommikoneet, ”Lentävät linnoitukset”, ovat pääosissa tässä Howard Hawksin Warnerille ohjaamassa filmatisoinnissa. Huomio keskittyy ”Mary Ann” –nimisen koneen yhdeksänhenkiseen miehistöön, joka sodan kynnyksellä joulukuussa 1941 lentää Kaliforniasta Hawaijille, matkan suuntautuessa Pearl Harborin pommituksen jälkeen vaiherikkaalla tavalla kohti Filippiinejä ja Korallimeren taistelua toukokuussa 1942. Pommikoneen komentajana toimii 'Irish' Quincannon (John Ridgely). Muista hahmoista mainittakoon temperamenttinen, aiemmin lentäjänä traumaattisesti epäonnistunut ampuja (John Garfield), joka saavuttaa lopulta koneen hätätilanteessa alas tuotuaan miehistön suosion (eli sotaelokuvien tyyppitapaus).

"Fried Jap going down!"

Miehistön – pienillä henkilövaihdoksilla – ja koneen yhteen hitsautuminen äärettömän lojaalilla tavalla voi vaikuttaa katsojasta kaukaa haetulta kuvaukselta, mutta aidossa sotatilanteessa on voinut olla hyvinkin luultavaa. ”Mary Ann” tulee lopulta yhdeksi miehistön jäseneksi, miehistön kunnostaessa sitä terveyden uhalla lentokuntoon japanilaisten lentohyökkäyksen aikana. Valtaisaa B-17 –konetta tilana käytetään elokuvassa loistavasti hyväksi ja katsoja tuntee olevansa vähintäänkin se ylimääräinen konekiväärimies Zerojen (oikeammin Lancerien!) hyökätessä takavasemmalta.

Lopussa laajamittaisesti käytetty Korallimeren taistelun dokumenttimateriaali yhdessä paatoksen kanssa lopulta vievät tästä pommaridraamasta pois sen parhaan jälkimaun erikoislaatuisena elokuvana. Nelimoottorisista kiinnostuneille kuitenkin pakollinen katsottava!

3½ / 5

IMDb

Caramba! (1976)

Caramba! (Keoma) on viimeisiä klassisen italolänkkärin mestariteoksia ja tummimmasta päästä lajityyppiä. Tässä elokuvassa ei huumorilla revitellä vaan tutkain on sisällissodan jälkeisen lännen epäkohdissa.

Puoliverinen Keoma (Franco Nero) palaa sodasta, osallistuttuaan taisteluun pohjoisen puolella. Lainatakseni häntä itseään, nopeampaa vetäjää kuin hän ei ole vastaan tullut. Rajaseudun kotikaupunkiin tullessaan hän löytää sen kieron ex-etelävaltiolaisen Caldwellin (Donald O'Brien ) kourista. Mikä pahinta, Keoman velipuolet ovat liittyneet miehen porukoihin. Keoman paluu kotiin onkin kaikkea muuta kuin toivottua. Ainoat paluusta ilahtuneet ovat poikien isä William Shannon (Wiliam Berger), joka tuntuu olevan Caldwellia vastaan, sekä vanha toveri, juopoksi ryhtynyt ex-orja George (Woody Strode).

Kaupunkia vaivaa puute ja ruton uhka. Tautiset on eristetty vanhalle kaivokselle, jossa Keoma tapaa Lisan (Olga Karlatos). Alkaa taistelu oikeudenmukaisuuden ja kohtuuden puolesta.

Toiminta-, kauhu- ja westernohjaaja Enzo G. Castellaria on sanottu köyhän miehen peckinpahiksi. Toimintakohtausten huippuunsa tyylittelyä ja karuutta on myös Carambassa yllin kyllin, ehkä Peckinpahiin viittaavana yksityiskohtana nimenomaan käytetyt hidastukset hevosten selästä ammuttujen miesten tapauksessa.

"Mies joka on vapaa, ei koskaan kuole!" -Keoma

Carambassa! on paljon viittauksia Messias-kulttiin. Neron ulkomuoto muistuttaa hyvin läheisesti Jeesus Kristusta, kuten käyttäytyminen myös syrjittyjä ja hyljeksittyjä kohtaan. Lopullisesti tarina yhdentyy ”ristiinnaulintakohtauksessa”, kun Keoma köytetään kärrynpyörään ihmisten katseltavaksi. Juonenkehittely sosiaalipoliittisella otteella ja Keoman sanoma ovat paikka paikoin lähellä lyödä yli sisällissodan jälkeisessä vapaus-retoriikassaan, mutta Castellarin tyylitellylle westernille piirteet on helppo antaa anteeksi.

Nero eli "Django" (ensimmäisen western-roolinsa mukaisesti) on tarpeeksi suurisaappainen näyttelijä kantamaan roolin uskottavasti. Näyttävyydessä (tarkkaan rajatut kuvasommittelut) ollaan hyvin lähellä Sergio Leonen westernejä.

4 / 5

IMDb

Sormi liipasimella (1967)

Revolverisankarin roolia ja urakiertoa on puitu lännenelokuvan historian varrella usean kerran hyvinkin ansiokkaasti. Henry Kingin ”Ase kädessä” (1950) pohdiskeli kuuluisan aseenheiluttajan maineen taakkaa ja kukapa unohtaisi Armotonta (1992) ja Bill Munnya? Tonino Valerii ohjasi vuonna 1973 spagettiwesternin Nimeni on Nobody (1973), jossa hän käsittelee vanhan ja tuoreen revolverisankarin vuoropuhelua. Kuutta vuotta aikaisemmin tehty Sormi liipaisimella (I giorni dell'ira) porautuu, jos mahdollista, aiheeseen vielä syvemmälle - ainakin yhden Coltin piipun verran!

Elokuva saa tuoksahtavan alun, kun päähahmo, nuori Scott Mary (Giuliano Gemma) kuskaa jäteämpäreitä ympäri Cliftonin pikkukaupungin katuja. Huoran isätön poika on kahdenkymmenen ikävuotensa aikana ollut jatkuvalla syötöllä päähän potkittu ja syljeksitty hahmo katukuvassa, isähahmona vain vanha revolverisankarin hommat ajat sitten jättänyt tallin pitäjä Murph (Walter Rilla). Murph on opettanut pojalle aseenkäsittelyn alkeiskurssi ykkösen ja taidoista päätellen kakkosenkin.

Tuntemattoman ratsastajan, kuuluisan Frank Talbyn (Lee van Cleef) ilmestyttyä kaupunkiin muukalainen kiinnostuu pojasta. Scott lähtee lopulta, ilmapiiriin kyllästyttyään, Talbyn perään ja sinnikkäänä sissinä vakuuttaa veteraanin omasta potentiaalistaan. Scottista tuleekin ennen pitkää tämän vasen käsi, eräänlainen kalmalta haiseva, selustan turvaava adoptiolapsi. Talby opettaa hänelle legendaariselta kuulostavan kuuden kohdan ohjeistuksensa aloittelevalle kovanaamalle.

"Fourth lesson: punches are like bullets. If you don't make the first ones count, Scotty, you might just be finished." - Talbyn neuvo kuonoonsa ottaneelle noviisille

Cliftonin asukkaat eivät varsinaisesti kuse hunajaa kaksikon palatessa kaupunkiin perimään Talbyn vanhoja saatavia kaupungin vaikutusvaltaisilta herroilta, joilla selvästikään ei ole puhtaat jauhot pusseissaan.

Spagettilänkkäri etenee hieman erilaisen alun jälkeen tuttuun tyyliin pääsankareiden tutustuessa toisiinsa ja yhteistyön lopulta syntyessä. Ennen pitkää Scottin vanha isähahmo Murph puuttuu tämän toimintaan, antaen vinkin, että Talbylla voi olla omat intressinsä pojan suhteen - kaksikko tuntee toisensa menneisyydestä. Uransa ehtoopuolella olevan tappokoneen Talbyn ottaessa kaupunkia pala palalta haltuunsa (saluunansa nimeksi tulee osuvasti ”.45”) Scott joutuukin vanhojen orjuuttajiensa sekä Murphin ja Talbyn väliin. Punnitaan kirjaimellisesti pyssynheiluttajan ammattitaito, tilanteen lopulta ratketessa lähes kirjaimellisesti Coltin piipun pituuteen!

"Fifth lesson: if you wound a man, you better kill him. Because sooner or later he's gonna kill you."  -Talby

Reppanan oloinen Giuliano Gemma kasvattaa itselleen pallit huomattavan nopeasti kunnon aseen käteensä saatuaan. Lee van Cleef taas soveltuu moniulotteiseen, kyyniseen rooliinsa vanhaan tyyliinsä eli loistavasti. Naishahmot jäävät statistin rooliin tässä maskuliinisen karheassa yhteenottoelokuvassa.

Sormi liipaisimella meni omalla listalla kirkkaasti italolänkkäreiden kärkikymmenikköön tällä erää. Korruptoitunut, pieniä ihmisiä jalkoihinsa polkeva järjestäytynyt kaupunki ja oikeudenmukaisuuden hakeminen oli spagettiwesterneissä totta kai klisee, mutta elokuva onnistuu löytämään aiheeseen liittyen vielä uuden vaihteen.

PS. Elokuvaa ei ole nähty kotimaan tv-kanavilla lähes 50 vuoden aikana kertaakaan - milloin olisi aika?

4 / 5

IMDb

Suuri keikka Madonna-kadulla (1958)

Italialaisen rikoskomedian klassikon ohjaaja Mario Monicelli on sanonut:

”Ihmisiä huvittavat teemat ovat köyhyys, nälkä, kurjuus, korkea ikä, sairaudet ja kuolema. No, ainakin italialaiset nauravat näille asioille.”

Näistä inhimillisen elämän karikoista ja piirteistä ammentaa myös Suuri keikka Madonna-kadulla (I soliti ignoti). Elokuva on tähän asti esitetty vain kerran Suomen TV:ssä, maaliskuussa 2005. Tällöin filmi jäi välistä, ja allekirjoittaneen ollessa rikos- ja ryöstöelokuvien ystävä on Monicellin elokuva ollut katselulistallani siis jo yhdeksan vuotta.

Kuten usein ryöstöelokuvissa, olennaisessa osassa on tälläkin kertaa porukan yhteen saattaminen. Tapahtumat sijoittuvat tunnelmallisille Rooman esikaupunkialueen kaduille ja takapihoille. Monen yhteensattuman jälkeen tutkintavankeudessa istuva epäonnistunut nyrkkeilijä Peppe (Vittorio Gassman) saa kalterien takana kuulla hienosta mahdollisuudesta ryöstää paikallinen panttilainaamo helpolla tavalla tunkeutumalla sinne seinän läpi naapuriasunnosta. Hän kerää mukaansa muun muassa työttömän, tohelon valokuvaajan (Marcello Mastroianni), vanhan kääkän Capannellen (Carlo Pisacane) ja sisilialaisen Michelen (Tiberio Murgia), jonka sisko Carmelina (nuori Claudia Cardinale) valikoituu yhden rosmon rakkauden kohteeksi. Kassakaappiniksit porukalle opettaa pitkän kokemuksen työstä kerännyt alan taiteilija, hommaansa pedantilla tarmolla suhtautuva Dante (Totò), joka ei kuitenkaan lähde itse keikalle mukaan suuren työkaluvarantonsa kanssa. Peppe itse pehmittää panttilainaamon naapuriasunnossa asuvaa tyttöä, johon hän työtapaturmana rakastuu.

[MIETOJA SPOILEREITA]

Kuulostaa siis tutulta tarinalta: epäsuhta porukka pahanteossa. Todella mainiosti rakennetut, herkulliset henkilöhahmot ja pikku gagit matkan varrella samoin kuin elämänmakuinen musta huumori (kohteen naapuriasuntoon lopulta päästyään porukka räjäyttää väärän seinän, aiheuttaen samalla sekä vesivahingon että kaasuräjähdyksen!) ja rikoselokuvan kliseisiin tarttuvat sisäpiirin vitsit pitävät tilanteen maukkaana koko puolentoista tunnin ajan.

Vaikutteita hersyvästä luuserikomediasta otti mm. Woody Allen rikoskomediaansa Keksejä ja konnia (2000) ja epäilemättä kyseessä on yksi lajityypin kirkkaimmista (ainakin hauskimmista!) helmistä. Mutta kuka nyt voisi italialaisilta temperamenttisilta keskitason rosvoilta odottaakaan tämän enempää?

4 / 5

IMDb