Sabata, salaperäinen ratsastaja (1969)

Muukalainen tuo jälleen oikeudenmukaisuutta kaupunkiin, joskin suureksi osaksi itsekkäin tarkoitusperin. Salaperäinen ratsastaja Sabata (aina karhean karismaattinen Lee Van Cleef) saapuu lännen kaupunkiin todistamaan mestarillisesti suoritettua kaupungin pankin ja armeijan rahavarojen ryöstöä. Takana ovat suuria rahoja havittelevat kaupungin herrat, jotka ovat halukkaita investoimaan maahan junaradan levitessä alueelle ja maan hinnan täten noustessa. Sabata alkaa saaliin takaisin pankkiin palautettuaan kiristää herroja, kiristyssummien noustessa sitä mukaa, kun nämä yrittävät eliminoida muukalaista lukuisilla eri tavoilla. Röyhkeimpänä ”kaupungin isistä” keikaroi Stengel (Franco Ressel).

Menneisyydestä Sabatan tuntee mystinen muusikko Banjo (William Berger) ja kaupungissa hänen seuraansa lyöttäytyy rehevästi käyttäytyvä sisällissodan veteraani Carrincha (Ignazio Spalla).

Sabata on ultraviihdyttävä, taukoamatonta toimintaa ja nyrjähtänyttä huumoria tarjoava länkkäri, pääjuonen keskittyessä palkkatappajien ja päähahmon yhteenottoihin. Elokuva sisältää useita hulvattomia spagettilännen insinööritaidonnäytteitä. Alussa pankki ryöstetään liukuhihnatyönä: vartijoiden eliminoinnin jälkeen kassakaappi vedetään rattaille pankkiin vietyjä irtokiskoja pitkin. Stengelin kotiin on rakennettu urheaa taistelijaa esittävälle, mutta pohjimmiltaan pelkurille isännälle välineistö vieraiden teloittamiseen. Elokuvan näkyvimmästä soittopelistä taas paljastuu kaksipiippuinen kriittisimmällä hetkellä. Tämän kaltaiset helmet ovat italowesternin suola!

Takaa-ajot ja aavikkotaipaleet (sekä Stengelin miesten ajaminen umpikujaan kalliosolaan) ovat kuitenkin kunnianosoituksia perinteiselle westernille. Huolimatta antisankaruudestaan Sabatan takana on katsojan helppo seistä ottamassa luoteja vastaan, onhan hän rahan perässä juoksevana muukalaisena lopulta rehellinen toimessaan, toisin kuin rahapussiensa päällä istuvat paikalliset kaksinaamaiset kapitalistit. Myös buddy-elokuvana filmi toimii hyvin ja varsinkin pidättäytyneen pääsankarin rinnalla möykkäävä Carrincha tuo elokuvaan niitä vaadittavia komediallisia vivahteita.

Elokuva poiki Gianfranco Parolinin ohjaamana seuraavina vuosina myös kaksi jatko-osaa, Adios Sabata (1970) ja Sabatan paluu (1971), joista ehkä myöhemmin lisää!

4 / 5

IMDb

Musta kissa (1934)

Vapaa, seesteinen lauantai-aamu Riihimäellä kääntyi klassisen kauhun suuntaan. Studioajan kauhuelokuvan kaksi suurta nimeä Boris Karloff ja Bela Lugosi tekivät useamman yhteisen elokuvan, joista tämä oli ensimmäinen. Vastoin Ed Wood –filmin antaman kuvan (kateus) kahden eurooppalaistaustaisen näyttelijän välit olivat vähintäänkin kohtuulliset.

Alhaisen budjetin elokuvien mestarin Edgar G. Ulmerin ohjaustöistä tämä Universalille tehty, Edgar Allan Poen novellista (ei juurikaan juonellista yhteyttä!) nimensä saanut elokuva on ilmeisesti tunnetuin Ulmer-elokuva film-noir Detourin (1945) ohella.

Amerikkainen Allisonin rakastunut pariskunta (David Manners & Julie Bishop) tutustuvat Unkarissa junaillessaan dramaattiseen tohtori Vitus Werdegastiin (Lugosi), joka on matkalla tuttavansa luo verestämään muistoja vietettyään pahamaineisessa vankilassa viisitoista vuotta.

"Have you ever heard of Kurgaal? It is a prison below Omsk. Many men have gone there. Few have returned. I have returned. After fifteen years... I have returned"

Naisen loukkaannuttua tieliikenneonnettomuudessa kaatosateisella ja synkällä maalaistiellä he päätyvät lopulta tohtorin auttamana arkkitehti Hjalmar Poelzigin (Karloff) ultramoderniin taloon – taloon, joka on tohtorin mukaan rakennettu kymmenien tuhansien sotilaiden kalmiston päälle.

Tohtorin ja saatanallisia riittejä harrastavan Poelzigin välit ovat tummanpuhuvat, liittyen sodan aikaisiin tapahtumiin ja Werdegastin ex-vaimoon, joka päätyi Poelzigin rakastajaksi. Myös tohtorin sodan jälkeen kadonnut tytär kuumottelee heidän suhteitaan. Totta kai olennaisesti mukana on mustan kissan – isännän lemmikin - symboliikka.

Aistillisuutta 1930-luvun kauhuelokuvan tyyliin: Poelzig ja nuorikko. Pian sensuuri oli poistava nämäkin kohtaukset useaksi kymmeneksi vuodeksi

Tarinan mukaan Poelzigin demoninen hahmo perustuu Fritz Langin ohjaajapersoonaan – olihan hän Ulmerin tuttuja menneiltä vuosilta ja tunnettu lähes sadistisiksi yltäneistä otteistaan elokuvatöissään. Suuri rooli elokuvassa on talolla, jonka rakenne (nukkuma- ja kellaritilat) ja asujaimiston vaellus tiloissa pitkälti määrittävät elokuvan draamallista rakennetta. Kellarissa Werdegast säilyttää menneiden rakastajiensa ruumiita säilöttyinä – myös sodan jälkeen kuolleen Werdegastin vaimon.

Ulmerin elokuvassa leimallista on b-elokuvatyyliin eleiden ja suurten persoonien ylidramaattisuus kameran edessä – vierailevan pariskunnan (nainen on vaarassa joutua riittien uhriksi täysikuun aikaan) kohtalon määrittää tuttavusten välinen shakkipeli elämästä ja kuolemasta. Maailmansodan tragedia taustatarinana on kiintoisa ja luo puitteet eurooppalaiselle tragedialle – ei niin epäuskottavaa, kun katsoo ohjaajan ja esittäjien taustoja. Eurooppalainen maaseutu on elokuvassa pelottava alue, jonka pikkukaupungit kätkevät sisäänsä asioita, joista matkailijoilla ei ole aavistustakaan.

Lugosin huonoa englantia oli paikoin vaikeaa seurata, varsinkin kun katsomani kopio loisti tekstitysten puutteella. Kaikessa töksähtelevyydessäänkin Musta kissa on kiehtovan viatonta klassikkokauhua äänielokuvan alkuajoilta elävien legendojen mieleen jäävillä roolisuorituksilla, mykkäelokuvan perinnön (saksalainen 1920-luku?) ilmentyessä vielä hyvin paljon välillä hyvinkin näyttävässä kuvakerronnassa.

4 / 5

IMDb

Keskiyö (1939)

Mitchell Leisenin screwball-komedian Keskiyön (Midnight, 1939) nimi on epäilemättä saanut nimensä Tuhkimon tarinasta: pennitön tyttö saa kohtalon iskusta mahdollisuuden osallistua upeisiin rikkaan väen juhliin, mutta salaisuus uhkaa paljastua ja taika murtua.

Charles Brackettin ja Billy Wilderin käsikirjoitus sisältää kaikkea romanttiselle komedialle tarpeellista: kulkuriromantiikkaa (Claudette Colbert astumassa tyhjätaskuna Eve-tyttönä junasta sateiseen Pariisiin), kohtaamisia (amerikkalaistytön poimii kyytiin taksinkuljettaja Tibor Czerny eli näyttelijä Don Ameche), upeita puitteita, nopeita käänteitä ja sukkelaa sanailua (päällimmäisenä mieleen jää mainio ranskalainen avioero-oikeuskohtaus!).

Naisen ja miehen välinen verbaliikka ei tiheydessään kenties yllä aivan Hawksin His Girl Fridayn (1940) tasolle, mutta luodut Eve ja Tibor ovat toisilleen alusta lähtien, sen genren ahkera katsoja toki erottaa toiminnan kiihkeydestä. Paria eivät erota edes uudet juonenkäänteet: Kun juhliin kuokkimaan mennyt Eve saa tämän äkänneeltä Georges Flammarionilta (John Barrymore) tehtävän pelastaa avioliittonsa ryhtymällä vaimonsa mielitietyn (Pandoran lippaasta tuttu Francis Lederer) huomiomagneetiksi, vie tie Ritz-hotellin kautta palatsiin kuplivien juomien ja juhlien keskelle. Epäilemättä jokaisen lama-ajan tytön unelma!

"From the moment you looked at me, I had an idea you had an idea." -Even tokaisu Flammarionille

Jännitys tulee totta kai elokuvan asetelmasta: hento viritys, Even tekeytyminen paronitar Czernyksi, uhkaa rikkoontua koska vain. Elokuvan epäilemättä herkullisinta antia pääparin ovien paiskomisen ja elämöinnin lisäksi ovat John Barrymoren (miehen alkoholiongelma teetti kuvauksissa kuuleman mukaan suuria vaikeuksia) yritykset pelastaa Even ja ”paronin” valehenkilöllisyys mm. eläytymällä kolmevuotiaan tyttären rooliin palatsin puhelimessa.

Ei kenties se hauskin aikakauden kohelluskomedia, mutta epäilemättä yksi charmanteimmista ja tyylikkäimmistä!

PS. Elokuva sisältää tarkoituksettomia välähdyksiä kohtalokkaasta ajasta, puolalaisen Chopinin Vallankumousetydin soidessa antaumuksella juhlissa. Elokuva sai Suomen ensi-iltansa seuraavana päivänä siitä, kun Blitzkrieg iski Puolaan syyskuussa 1939.

4 / 5

IMDb

Kadettiheila (1942)

Billy Wilderin ensimmäinen varsinainen ohjaustyö Yhdysvalloissa – useiden käsikirjoitusten, mm. Ninotchka, jälkeen – sattui Yhdysvaltain sodan liittymisen saumaan. Myös Kadettiheila henkii toisaalla menossa olevan sodan henkeä, päähenkilönä olevan majuri Kirbyn (Ray Milland) pyrkiessä kohti aktiivipalvelusta, pois johtamastaan sotilaskoulusta. Toisaalla on 25 erilaista pätkätyötä New Yorkissa kokeillut vauhtiblondi Susan Applegate (Ginger Rogers), joka jouduttuaan lähentelyn uhriksi viimeisessä tehtävässään lähtee junamatkalle kohti kotiaan Iowassa. Rahat eivät kuitenkaan riitä aikuisten lippuun, vaan Susanin on tekeydyttävä 12-vuotiaaksi ”Su-Su”:ksi päästäkseen matkaan lasten lipulla.

"You should be very glad I'm not 12. I was a very straightforward child. I used to spit."

Konduktööriä pakoon juostuaan, Kirbyn makuuvaunussa kohdattuaan päättää majuri erinäisten sattumien jälkeen ottaa tämän mukaansa sotilaskouluun. Käy, kuten arvata saattaa, ja kuvioon olennaisesti liittyy myös Kirbyn kihlattu Pamela (Rita Johnson).

Kyseessä on aihe, jota ei varmasti 2010-luvun eettisen filminormiston valossa valkokankaalle saatettaisi, romanttisen rakkauden kehittyessä majurin ja Su-Sun (vaikkakin kyseessä on kolmekymppinen Ginger) välille, lähtien makuuvaunuhytistä. Mutta 1940-luvun viattomana kohelluskomediana kuvio ei pahennusta herättäne nykyajan moraalipoliiseissakaan, ehdolla että aikakauden normikonteksti otetaan huomioon.

Leikkisä ja sujuvasti eteenpäin puksuttava elokuva on ohjaajan tuntien laatutyötä ja lajityyppihän muuntautumisleikkeineen on myöhempää klassista Wilderia (mieleen tulevat naisiksi myöhemmin pukeutuneet Lemmon ja Curtis). Lapseksi tekeytyminen tuo kuitenkin liikaa mieleen 1950-luvun Puupää-elokuvat, vitsien aiheen ollessa nykynäkökulmasta liian yksinkertaisen. Etenkin nuoret sotilaskoulun kadetit pikkuvanhuudessaan ovat lähinnä rasittavia (näin on ehkä ollut tarkoituskin?).

Ginger Rogers ei sinällään ollut persoonansa puolesta huono valinta varhaisteiniksi vallattoman habituksensa ansiosta ja ottaapa hän tuttuun tapaan elokuvassa pari tanssiaskeltakin erästä kadettia kiusatessaan.

3½ / 5

IMDb

Peukalokyydillä vihille (1967)

Audrey Hepburn tunnetaan eleganteista, hienostuneista ja toisaalta tyttömäistä viattomuutta sisältäneistä rooleistaan. 1960-luvun lopulla elokuvien muuttunut tuotantosuunta ja alaa ympäröivä pop-kulttuuri alkovat myös Yhdysvalloissa vaatia uudenlaisia filmejä ja myös henkilökohtaisista ongelmistaan ajalla kärsineelle Hepburnille alkoi tulvia uudenkaltaisia käsikirjoituksia. Näyttelijätähden ura oli katkolla: jatkaako ja uudistuako, vai lopettaako suosiolla studiojärjestelmän kaatumiseen? Hepburn valitsi ainakin tämän elokuvan perusteella ansiokkaasti ensimmäisen vaihtoehdon. Avioliitto näyttelijä Mel Ferrerin kanssa alkoi olla loppusuoralla ja Stanley Donenin elokuvassa Peukalokyydillä vihille (Two for the Road) Hepburnin voidaankin jälkiviisaasti nähdä käyvän suhteensa evoluution eri vaiheet läpi suurella kankaalla.

Kyseessä on nopeiden leikkausten erottamiin kolmeen tai neljään aikaulottuvuuteen eteläisen Ranskan teillä sijoittuva avioliittodraamakomedia ja roadmovie, jossa Joannan (Hepburn) ja arkkitehti Markin (Albert Finney) kymmenvuotinen avioliitto käydään välähdyksittäin takautumina ja nykyhetkenä läpi. Nuori pariskunta liftaa, nukkuu siltarummussa ja ottaa aurinkoa Välimeren rannalla. Muutamaa myöhemmin he taittavat samoja teitä Markin avoautolla avioparina ja odottavat lapsen syntymää. Lopulta kuvioihin tulevat jälkikasvun vaikutukset avioliittoon, kyllästyminen, epävarmuus ja rakastajat.

Mitkä ovat lopulta syyt pysyä yhdessä? Lopulta, avioliiton patologian seasta, elokuvasta erottuvat syyt pariskunnan yhteiselle tielle. Lopulta nämä ovat pieniä juttuja: Mark hävittää passinsa kerta kerran jälkeen jokaisella raja-asemalla, Joannan kaivaessa sen esiin milloin mistäkin. Ajoittaisesta kyllästymisestä ja katkeruudesta huolimatta yhteen kasvaminen näyttää sitoneen päähenkilöt yhteen erottamattomalla tavalla.

Hepburnin elämäkerran mukaan hän koki kuvausten aikana muutaman kuukauden mittaisen kiihkeän romanssin Finleyn kanssa (joku voisi pikajuttua laastarisuhteeksikin sanoa). Joka tapauksessa elokuvassa näkyy kahden näyttelijän kemioiden kohdanneen lyömättömällä tavalla, on sitten kysymys hulluttelukohtauksesta tai kriisistä autossa tai tanssilattialla.

Hepburn tekee yhden monitasoisimmista rooleistaan urallaan, käyden koko aikuisen, rakastavan naisen tunneskaalan läpi, karistaen lopullisesti Sabrinan pölyt korkokengistään. Elokuvalla hän todisti olevansa muutakin kuin mittatilauspukuihin pukeutunut, tupakkaa hienostuneesti kädessään pidellyt säihkysilmä. Harmi, että elokuva ei Yhdysvalloissa kerännyt mainittavasti katsojia, maa kun ei Euroopasta poiketen ollut vielä tottunut pariskunnan arjen harmaiden sävyjen kuvaukseen.

Kyseessä on joka tapauksessa sekä viihdyttävä (Henry Mancinin musiikit!), vauhdikas, tyylikäs että ajatuksia herättävä 1960-luvun draamafilmi.

4 / 5

IMDb