Muistojen yö (1940)

Tämä elokuva on tämän joulun löytö. Bongasin hömppäelokuviin erikoistuneen Mitchell Leisenin elokuvan amerikkalaiselta parhaiden jouluelokuvien listalta – oppiakseni pian että Suomessa filmiä ei ole TV:ssä nähty. Kotimaan ensi-illan tämä road-movien ja perhe-elokuvan elementtejä sisältävä lämminhenkinen filmi sai 18.4.1947 Bio-Biossa.

Newyorkilaisella Lee Leanderilla (ihana, jokaisella piirteellään elossa oleva Barbara Stanwyck!) on ongelma: pian on joulu ja hän on vaarassa joutua istumaan pyhät tutkintavankeudessa, jäätyään kiinni kolmannen kerran näpistyksestä. Mutta hän yllättyy: hänen syyttäjänsä John Sargent (jo kömpelömpi Fred MacMurray) – joka on juuri pyytänyt oikeudelta lykkäystä oikeudenkäyntiin joulun yli – katuu ärhäkkyyttään ja maksaa Leen lunnaat.

Alkuperäinen tavoite – tytön vienti äidilleen Indianaan – ei toteudu, tyttären ja äidin välien ollessa kylmät vuosien takaa. John pyytääkin Leetä samassa osavaltiossa asuvan oman perheensä (äitinä Beulah Bondi) luo jouluksi. Keskellä lämmintä, tunnelmallista ilmapiiriä Lee ja John rakastuvat, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Mutta kuinka he hoitavat tulevan, joulun jälkeen koittavan oikeudenkäynnin?

Vahvojen, karismaattisten pääosasuoritusten vauhdittama elokuva on täynnä epäloogisuuksia: miksi juuri kroonista varastelijaa oikeudessa kurittanut syyttäjä pyytäisi tätä jo pienen hetken päästä pitkälle autoajelulle länteen? Entä miten oikukas ja itsetietoisen oloinen Lee muuttuu pienessä hetkessä syyttäjäänsä pihkassa olevaksi kiltiksi, jopa Johnin äidin sympatiseeraamaksi naapurintytöksi? 

Huolimatta mm. rikollisen uran varsin vähäiseksi jääneestä analyysista, naiivin ja hyväntahtoisen maailmankuvan läpitunkema elokuva kuitenkin vetosi tähän katsojaan. Tämä ehkä jo pelkästään siitä syystä että eksän ja nykyisen vaimoni kauas maalle perheeni luo vieminen on tuttua puuhaa, myös jouluna. Kontrastit ovat vahvoja, etenkin kaupunkilaistytöille!

Muistojen yö voisi hyvin vakiintua yhdeksi perinteisistä jouluelokuvista tässä taloudessa. Se on sopivan höpsö ja toisaalta elämän ristiriitaisuuksia ja epäsuunnitelmallisuutta edustava filmi.

4 / 5

IMDb

Susanin kääntymys (1947)

Näin Yhdysvalloissa joka jouluiseksi klassikoksi vakiintuneen George Seatonin joulupukkielokuvan viimeksi joulun alla 2008. Täksi jouluksi tilasin sen nettikaupasta dvd:nä, huomatakseni lopulta että samainen, Suomessa pitkään TV:ssä sivuutettu filmi tulikin viime viikonloppuna Yle Teemalta.

No, ”34. kadun ihme” toimi aattona anopilla varsin tunnelmallisena sesonkielokuvana kinkun ja laatikoiden kanssa, jälleen kerran.

Luonnenäyttelijä Edmund Gwenn on habitukseltaan kuin luotu näyttelemään Macy’s –tavaratalon joulupukkia Kris Kringleä joka ei suinkaan ole tavallinen hohottelija ja kapitalisti-Santa. Mies väittää olevansa aivan oikea partasuu Napapiiriltä (sieltähän amerikkalaiset uskovat pukin olevan). Hänen esimiehensä tavaratalossa, Doris Walker (Maureen O’Hara) ei pukkiin ja taruolentoihin usko ja hän on opettanut myös tyttärensä Susanin (Natalie Wood) suhtautumaan hahmoon kriittisesti.

You see, Mrs. Walker, this is quite an opportunity for me. For the past 50 years or so I've been getting more and more worried about Christmas. Seems we're all so busy trying to beat the other fellow in making things go faster and look shinier and cost less that Christmas and I are sort of getting lost in the shuffle. (Kringle)

Juristi Fred (John Payne) taas käyttää Susanin kiinnostuksen lopulta voittavaa Kringleä välikappaleena saadakseen Doriksen omakseen. Elokuvan absurdein mutta samalla rakastettavin kamppailu totisten hapannaamojen ja joulun hengen välillä käydään lopulta oikeussalissa jossa pukin asianajajaksi ryhtynyt Fred todistelee a) joulupukin olemassaolon puolesta b) että Kringle on oikea Santa Claus.

Kieli poskessa käsikirjoitettujen argumenttien ollessa samoja kuin mitä jumalan olemassa olosta on käytetty on kohtaukseen vaikea suhtautua vakavasti. Mutta tulemmekin tässä kysymykseen: onko olennaista uskoa itseä hahmoon vaan antaa itselle vapaus ajatella ylipäätään vapaasti ilman rajoituksia, mielikuvitukselle ja lapsenomaisuudelle ajoittain sijaa antaen?

4½ / 5

IMDb

Paluutie katkaistu (1951)

Tämä ilmailuelokuva ei sisällä ässiä, pommikoneita – eikä pääosissa edes lentokapteeneita.

James Stewart esittää brittiläisen lentokonetehtaan hajamielistä, nössöä mutta periksiantamatonta metallurgia joka tutkii uuden Reindeer-suihkuliikennekoneen pyrstön haurastumista koetiloissa – joutuakseen sattuman kautta matkalle yli Atlantin pian matkansa päähän tulevassa vastaavassa koneessa.

Hänen tutkimuksiinsa uskovat ovat harvassa, liiketaloudellisten periaatteiden painaessa lentokonetehtaassa enenemmän.

Filmi sisältää sekä jännityksen (Stewart, lentoemännät ja naismatkustaja Marlene Dietrich jännittävät murtumaa) että romantiikan elementtejä, kokonaisuuden painuessa plussan puolelle.

Elokuva oli kuin ennusmerkki: metallin heikentymisestä johtui myöhemmin vuonna 1954 tapahtunut de Havilland Cometin putoaminen.

3½ / 5

IMDb

Minä tunnustan (1953)

Vuonna 1953 valmistunut Minä tunnustan on viimeisiä Hitchcockin ohjaamia äänielokuvia joita allekirjoittaneelta oli vielä näkemättä. Pahnanpohjimmainen ei filmi muutoin kuitenkaan ole vaan soljuvasti etenevä, tunnelmaltaan kohtalokas draamatrilleri.

Ohjaajan suhde katolisuuteen oli monitahoinen, kotikasvatuksen jäljiltä, ja murhasta syytetyksi joutuva pappi ja hänen kilvoittelunsa uskon etiketin, inhimillisyyden ja rakkauden suossa oli hänen tapansa lähestyä aihetta. Vala velvoittaa mutta rakkaus on motiivi elämän haluun – oikean murhaajan ollessa koko ajan hänen silmissään, onhan tämä hänen kodinhoitajansa.

Alussa oikealta murhaajalta tunnustuksen saava pappi (Montgomery Clift) ja hänen – miehen oltua aiemmin Euroopassa sodassa – vanha mielitiettynsä (Anne Baxter) joutuivat murhatun kiristyksen kohteeksi, mikä näyttää elokuvan poliisin silmissä motiivilta. 

Elokuvan parhaan roolisuorituksen metodinäyttelijä-Cliftin (Hitcockin inhokki!) ohella tekee herkkä, kaunis ja sentimentaalinen Baxter. Teologiset, syvemmät kysymykset jäävät elokuvassa käsittelemättä, filmin jännityksen syntyessä uskollisuuden ja inhimillisyyden kaksintaistelusta.

Lopun kohtaus oikeussalin ulkopuolella näyttää kansan typeryyden ja lynkkausmielialan poikkeuksellisen vahvana Hitchcockin elokuvaksi.

Elokuva on kuvattu historiallisessa Quebecin ympäristössä.

4 / 5

IMDb

Viimeinen määräys (1928)

Emil Jannings oli yksi mieleenpainuvimmista mykkäajan eurooppalaisista elokuvatähdistä: muuntautumiskykyinen, sekä haavoittuneiden että kolossaalisten hahmojen näyttelemiseen pystynyt mies. Kuten Marlene Dietrichin tapauksessa, oli ilmailukykyisellä ohjaaja Josef von Sternbergillä suuri rooli myös hänen suurimmissa elokuvasaavutuksissaan.

Vuonna 1928 valmistuneessa Viimeisessä määräyksessä Jannings esittää Yhdysvaltoihin ja Hollywoodiin maanpakolaisena päätynyttä entistä tsaarin kenraalia ja serkkua Sergius Alexanderia joka on itärintaman taistelussa saksalaisia vastaan vuonna 1917 valmis kaikkeen, keisarillisen Venäjän nimeen. Lopulta hän on kuitenkin humanisti eikä suostu, rintamatilanteen yhä kiristyttyä, uhraamaan joukkojaan näytösluonteisesti serkkunsa vuoksi.

Kurittomuutta ja kapinaa joukkojen ja kansan keskuudessa kylvävät punaiset – johtajanaan Lev Andrejev (William Powell) – ovat hunnien ohella hänen pahin uhkansa, yhdessä kauniin, hieman garbomaisen Natalie Dabrovan (Evelyn Brent) kanssa. Sergius Alexander rakastuu viehkeään mutta petolliseen Natalieen mutta onko tyttö sittenkin rakastumassa häneen? Lopulta menneisyys palaa maanpakolaisen eteen, hänen pyrkiessään avustajana näyttelemään Hollywoodin sotaelokuvaan.

Von Sternbergin loihtima luhistumaisillaan oleva ja vallankumouksen alla pyristelevä Venäjä on täynnä elegantteja interiöörejä ja vellovia, kostoa huutavia väkijoukkoja. Ohjaajan kyky luoda tämän kaltaisia kontrasteja oli ilmiömäinen, lavastuksen ollessa tinkimättömään tyyliin tehtyä. Työväenluokkaa ei kuvata Eisensteinin tyyliin vallankumoukseen historiallisen oikeudenmukaisuuden perässä pyrkivänä rintamana vaan primitiivisenä ja välillä raukkamaisestikin entisiä päällysmiehiään päähän potkivana joukkiona.

Mutta elokuvan suurin ansio on Emil Janningsin pääosa-Oscarinkin saanut roolisuoritus eleganttina ylempisukuisena, uskollisena sodanjohtajana, toisaalta Hollywoodissa haperona mutta lopulta ylväänä nobodyna. Lämpöäkään hänestä ei puutu, sen todistaa viimeistään rakkaus Natalieen. Mykkäelokuva-aika loi edellytykset sujuvalle kansainväliselle näyttelijävaihdolle vanhan ja uuden maailman välillä, luojan kiitos.

4 / 5

IMDb

Milanon ihme (1951)

Tänä syksynä on koittanut selkeästi uusi vaihe blogistin elämässä. Uudet harrastukset ja intohimot ovat astuneet arkipävääni syksyn tullen ja elokuvien katselu on jäänyt vähemmälle. Kuitenkin aikaa löytyy yhä silloin tällöin sekä uusille että vanhoille klassikoille.

Vittorio de Sican tuottama ja ohjaama ”yhteiskuntarealistinen fantasia” Milanon ihme pohjautuu Cesare Zavattinin käsikirjoitukseen. Se tuo monella tapaa mieleen myöhemmät Aki Kaurismäen yhtä lailla humaanit, yhteiskunnan alakerroksiin huomionsa laittavat myöhemmät kansankuvaukset (juonensa puolesta erityisesti Mies vailla menneisyyttä). Toisaalta pohjoismainen vähäpuheisuus ja apaattisuus ei ole kuitenkaan lähellä tämän filmin mielenmaisemaa.

Elokuvan päähenkilönä on Totò (Francesco Golisano), vanhan naisen kasvattama orpo, joka naisen kuoltua ajautuu milanolaiseen slummiin. Mies on hyväntahtoisen mutta maailmasta vieraantuneen kasvatuksen jäljiltä naivii ja suhtautuu kanssaihmisiin ilman varauksia, saaden toistuvasti nenälleen. Hänen ja muiden toimestaan hökkelikylään syntyy oma päivänpaisteinen yhdyskunta joka alkaa kunnostaa asumuksia ja opettaa ihmisille kertotaulua.

Köyhät ovat aineellisista puutteistaan huolimatta omanarvontuntoisia. De Sican slummi on karu mutta romanttisen kaunis, auringon paistaessa lumessa kahlaaville ”kodittomille”. Pian paikalle kuitenkin saapuu silinteripäisiä herroja autoissaan tinkimään alueen hinnasta. Toisten koti on näille rahan valtijoille vain sijoitus muiden joukossa. Lopullinen uhka sympaattisille asukkaille on öljyn löytyminen alueelta.

Kaiken epätoivon keskellä tapahtuu ihme: Totòn kuollut kasvattiäiti ilmestyy taivaasta ja antaa tälle taikavoimat taistella omistajan, Mobbin, kätyreiden tekosia ja häätöyrityksiä vastaan. Totòn toivomukset asukkaille osoittavat ettei hän ole kadottanut alkuperäistä viattomuuttaan ja auttamishalua toveriasukkaita kohtaan. 

Milanon ihme ei ole kyynikon elokuva. Avoimin mielin siihen suhtautuvalle se on kuitenkin ihmisarvoa ylistävä, hellyttävä ja hauska kuvaus ihmisistä joilla ei ole juuri muuta menetettävää kuin toisensa – ja kunniansa. Sata hökkelikylän asukasta osallistumassa kana-arvontaan sekä vanhan herran toteuttama kanan syönti sai ainakin tälle katsojalle aikaan pari ylimääräistä nielaisua.

Elokuva kantaa itsessään eikä kaipaa vertauksia mutta rinnastattekoon se tässä yhteydessä Charles Chaplinin parhaisiin köyhälistökuvauksiin.
4½ / 5

IMDb

Vieras mies (1957)

Hannu Leminen on yksi eniten arvostamistani studioaikakauden suomalaisohjaajista. Suomi-Filmin elokuva on uudelleenfilmatisointi Mika Waltarin kirjoittamasta novellista.

Metsäkulman emäntä Kaarina Jönsson (Rauni Ikäheimo) on pulassa, onhan hänen miehensä Alfred (Kaarlo Halttunen) viinaanmenevä vaimonhakkaaja ja työnkiertäjä. Kun vanha isäntä Hermanni (Aku Korhonen) ei pysty talosta huolehtimaan haetaan lehti-ilmoituksella taloon renkiä. Pian paikalle ilmestyykin Aaltoseksi itsensä esittelevä mies (Esko Vettenranta) jonka Kaarina palkkaa, miehensä rivakoista estelyistä huolimatta.

”Vieläkö se rengin paikka on avoinna?”

Kaarinan ja Aaltosen välillä syttyy rakkaus, talon töiden ohessa. Tätä ei estä edes miehen myöntämä taustansa: hänellä on vaimo ja lapsi toisaalla. Alfredin juopottelu ja mustasukkaisuus ajavat tämän lopulta radikaaleihin aikeisiin työmaalta varastamansa kiväärin kanssa.

Leminen taitoi ilmailuvälineensä elokuvan: tragedia on hyvin rakennettu, sijoittuen ”kansalliseen maisemaan” maaseudulle. Avautuva maailma on Kaarinalle ahdistava mutta silti avara, pilvet tuntuvat olevan korkealla Aaltosen saavuttua. Kaarlo Halttunen tekee mainion työn saamattomana, pahojaan suunnittelevana juoppona. Muuten mainion filmatisoinnin pilaa kuitenkin mielestäni liian paatoksellinen loppu.

Triviatietona mainittakoon että elokuva oli jo sairaan Aku Korhosen viimeinen elokuvatyö. Elokuvalegenda kuoli vuonna 1960.
3½ / 5

IMDb