Pirulliset (1955)

Henri-Georges Clouzot’n Pirulliset on mestariteos, joka teki vaikutuksen jo ensimmäisellä katsomiskerralla noin kymmenen vuotta sitten. Se on lähes täydellinen rikosfilmi, sisältäen pieteetillä tehdyn kuvauksen rikoksen motiivista ja sen toteutuksesta sekä ihmisen epävarmuudesta kaiken tämän jälkeen.

Hahmojensa puolesta filmi on nimensä mukainen, onhan sen ihmiskuva lohduton, kolmen päähenkilön ollessa toisiaan kohtaan melko lailla säälimättömiä. Humaanein henkilöhahmo elokuvassa onkin lopulta juttua selvittävä komisario. Lähes täydellisen elokuvan pilaa lopulta filmin lopun liian tekninen käänne.

Poikien sisäoppilaitoksen sadistinen rehtori Michel (Paul Meurisse) kohtelee tyrannin ottein sekä näennäisesti tottelevaista, uskonnollista aviovaimoaan Christinaa (Véra Clouzot) että rakastajatartaan Nicolea (Simone Signoret). Molemmat ovat koulun opettajia. Naiset saavat lopulta tarpeekseen ja päättävät yhdessä ottaa miehen hengiltä, suorasukaisen Nicolen toimiessa projektin aivoina. Hänen asunnossaan toteutettu myrkytyssurma saa pian kuitenkin uusia piirteitä kun verkko alkaa kiristyä tekijöiden ympärillä.

Clouzot on erinomainen jännityksen rakentaja. Huolimatta siitä että naiset rakentavat itselleen muka-kestävän alibin ja suunnittelevat pakotien, ovat he vähällä paljastua jo välittömästi surman jäkleen Nicolen naapurille. Suurin jännite sisältyy ruumiin kätköpaikkaan, oppilaitoksen altaaseen ja sen lopulta tapahtuvaa tyhjentämiseen. Sitten alkavat epäillyt siitä, kuka heidän tekosistaan tietää. Rehtorin katoamista tutkimaan änkäytyy paikallinen komisario (Charles Vanel). Lopulta oppilaitoksen ryhmäkuvassa taustalla näkyy hahmo, joka yleisesti tunnistetaan murhatuksi Micheliksi!

Kuten ilmeisen usein ryhmätyönä tehdyissä rikoksissa, heikoin lenkki on lopulta tekijöiden välinen suhde joka muodostuu mutkikkaaksi, katolisen Christinan rypiessä tunnontuskissaan heidän juttunsa alkaessa vuotaa.

Lopuksi Roger Ebertin tekemästä elokuvan arvostelusta napattu tarina ohjaaja Alfred Hitchcockille tulleesta kirjeestä. Perheenisä kirjoitti hänelle ja valitti, että hänen tyttärensä ole uskaltanut käydä kylvyssä, elokuvan ”Pirulliset” nähtyään, onhan filmissä nimenomaan kylpyammeella dramaattinen merkitys. ”Psykon” nähtyään ei tytär uskalla enää ottaa suihkuakaan. Mitä teen, mies tiedusteli. Hitchcock vastasi hänelle: ”Lähetä hänet kuivapesuun.”

4½ / 5

IMDb

[SPOILERI]

Elokuva olisi täydellinen filmi lajissaan ilman lopun twistiä joka jättää elokuvasta lopulta hieman valjun maun. Surmatun miehen nouseminen kylpyammeesta poistaa toki mahdollisuuden yliluonnollisilta tekijöiltä (edellä mainittu näkyminen valokuvassa), mutta asettaa samalla myös elokuvan logiikan kyseenalaiseksi. Miksi ihmeessä nähdä kaikki tämä vaiva aviovaimon tappamisessa sydänkohtaukseen jos olisi voitu vain vaihtaa paikkoja aviomiehen ja –vaimon välillä alunperinkin?

Lopun ironisuutta lisää toki Véra Clouzot’n kuoleminen sydänkohtaukseen viisi vuotta myöhemmin.

Lemmenleikkiä (1933)

Saksalaissyntyinen ohjaaja Max Ophüls (1902-1957) oli oikea kosmopoliitti jos tarkastellaan hänen tuotantoaan kaikkiaan viidessä elokuvamaassa. 1930-luvun vaihteessa uransa aloittanut melodraaman mestari siirtyi Hitlerin valtaantulon jälkeen ensin Ranskaan ja sitten, vuonna 1941 Yhdysvaltoihin työskennelläkseen siellä vuosikymmenen loppuun saakka.

Max Ophüls tunnetaan hienostuneen, moni-ilmeisen draaman mestarina, kuten seuraava sitaattinsakin antaa odottaa:

Mitättömimmät ja huomaamattomimmat yksityiskohdat ovat usein puhuvimpia, luonteenomaisimpia ja jopa ratkaisevimpia. Revitty nenäliina, viiksien leikkaus tai käden ele saattaa kertoa enemmän kuin kokonainen sivu tekstiä. Kaukainen torvensoitto voi korvata jalkaväkirykmentin ohimarssin, kameran odottamaton liike voi ilmaista draaman kiihkeämmin kuin pitkä vuoropuhelu..

Juutalaissyntyisen ohjaajan perusteemoja elokuvissa ovat ystävyys ja rakkaus ja näiden ihmissuhteiden kamppailu normatiivisten, ihmisten luomien poliittisten ja sovinnaisten rajojen kanssa. Tässäkin ilmenee Ophülsin juurettomuus, syntyihän hän Saksan ja Ranskan rajalla, tavallaan ”ei-kenenkään maalla”.

Elite-Tonfilmin tuottama samannimiseen Arthur Schnitzlerin näytelmään perustuva Lemmenleikkiä (Liebelei) sijoittuu 1900-luvun alun Wieniin, musiikin ja komeiden luutnanttien kaupunkiin. Tarina alkaa oopperatalosta, jossa luutnantit Theo Kaiser (Carl Esmond) ja Fritz Lobheimer (Wolfgang Liebeneiner) seuraavat esitystä. Parvella istuu Oppenheimerin rakastajatar, paronitar Eggerdorff (Olga Tschechowa ) miehensä kanssa. Ollaan suhteen loppuvaiheessa, Fritzin aikeena kun on päättää vaikeaksi ja vaaralliseksikin mennyt salasuhde. Tämä vaatii kuitenkin vielä ”viimeistä tapaamista”, jonka yhteydessä luutnantti on vaarassa jäädä kiinni.

Samana iltana oopperassa Fritz tapaa nuoren ihastuttavan Christinen (Magda Schneider) joka ei ole jaloa syntyperää mutta jonka kanssa hän pian kokee vilpittömän rakkauden tunteen. Paroni Eggerdorffin menetetty kunnia – juorujen levittyä ympäri kaupunkia – uhmaa kuitenkin nuoren parin onnea. Eräänä aamuna Fritz huomaakin seisovansa lumisessa metsässä pistoolin kanssa, ottaakseen miehestä mittaa loppumaisillaan olevan aikakauden kunniaetiketin mukaisesti.

Ophüls näyttää neljä nuorta – Kaiserin ja Lobheimerin sekä heidän tyttönsä – ajattomina, rakkaudesta ja juhlista nauttivina kaksikymppisinä, joiden ainoat rajoitteet hauskanpidolle ja toisaalta tulevaisuuden suunnittelulle näyttävät olevan aikakauden normit ja luutnanttien tapauksessa erityisesti sotilaskunnia.

Fritzin ja Christinen rakkaus on jollain tavoin puhtaampaa sorttia kuin Kaiserin ja hänen tyttöystävänsä: he todellakin näyttävät löytäneen vertaisensa. Metsäajelu hevosreellä kahdestaan lumisessa maisemassa on hypnoottinen ja kuin enteellinen mutta murtuva haavekuva ikuisesta, rajat voittavasti rakkaudesta.

Kuulostaa pateettiselta, mutta Ophüls onnistuu elokuvassaan taitavin, hienovaraisin liikkein välttämään kliseisyyden sudenkuopat pitäessään henkilökuvauksen keveänä.

Uusi, loppumaisillaan oleva aikakausi kiteytyy kohtaukseen, jossa kolme mainituista henkilöistä ovat valmistelemassa juhlia kuoroon pääsemäisillään olevalle Christinelle. Paroni Eggerdorffin (Gustaf Gründgens) vierailu ja lopulta hänen haasteensa Fritzille on synkkä muistutus onnen rajallisuudesta kunniakoodin säätelemässä maailmassa.

Fritzin ajatukset kohtalokkaasta, järjettömästä kaksintaisteluperinteestä huutaa ilmaan (tai esimiehelleen) hänen paras ystävänsä Kaiser joka lopulta päättää luopua sotilasurastaan mielettömyyden takia. Lopulta kaksintaistelu on pikemminkin monokkelipäisen, katkeran vanhan miehen ja hänen edustamansa yhteiskunnan suorittama nuoren miehen teloitus ja samalla kohtalon sanelema loppu pariskunnan onnelle.

Elokuvan loppu on traaginen mutta unenomaiset leikkaukset Christinen huoneeseen ja takauma metsään muistuttavat universaalista, ajattomasta, kaiken kattavasta tunteesta.

Ophülsin elokuva on täydellinen klassikko siinä mielessä, että se toteuttaa kaikki romanttisen melodraaman parhaimmat tunnuspiirteet. Filmin tunnerekisteri on valtava ja, viitaten yllä olevaan ohjaajan lausuntoon, yksityiskohdilla ja kamera-ajoilla on osattu loihtia aikakauden tapakulttuuri ja nuoren rakkauden tunnusmerkit ikuisiksi ajoiksi valkokankaalle.

Kuin kruunuksi elokuva sai Saksan ensi-iltansa maaliskuussa 1933, juuri Hitlerin valtaantulon kynnyksellä. Elokuvan kritiikki sotilaallisia auktoriteetteja ja vanhaa saksalaista kunniakulttuuria kohtaan (Kaiser irtisanoutuu myös suvun perinteistä) on varmasti ollut vaikea pala nieltäväksi natsipuolueen kulttuurivastaaville, vaikkakin kyseessä on 1910-luvun vaihteen Wieniin ja ”vanhaan aikakauteen” sijoittuva elokuva. Toisaalta aikalaisyleisön lienee pitänyt rakkauden kokemaa ylhäältä päin tulevaa uhmaa normaalina yhteiskunnallisena tilana.

Liebelei jäi joka tapauksessa Max Ophülsin viimeiseksi elokuvaksi Saksassa ennen toista maailmansotaa.

Melodraama on yksi Peter von Baghin ”Elämää suuremmista elokuvista”. Elokuva sai Suomen teatteriensi-illan 18.11.1934 Maximissa. TV:ssä on elokuva nähty viimeksi 24.06.2001 TV2:lla.

5 / 5

IMDb

Huoleton härkätaistelija (1956)

Vuonna 1956 oli kulunut kymmenen vuotta Dean Martinin ja Jerry Lewisin kohtaamisesta ja lyöttäytymisestä yhteen. Duo oli tehnyt yhdessä 16 elokuvaa ja herrat olivat viihteen saralla monella tavalla tulleet riippuvaisiksi toisistaan, myönsivät he sitä tai eivät. Kuten niin monta kertaa ”suureksi kasvamisen” myötä, myös heidän oli oleva välirikko ja oli vuoro viimeisen yhteisen elokuvan.

Frank Tashlinin ohjaaman komediamusikaalin Huolettoman härkätaistelijan aikoihin Lewis Ja Martin eivät enää puhuneet toisilleen kameran ulkopuolella. Menipä jännite kuvauksissa jopa niin pitkälle, että Tashlin kertaalleen jo antoi Lewisille lähdöt filmistä, kuitenkin peruen sanansa tähden tultua katumapäälle.

Ammattilaisia he kuitenkin olivat eikä itse filmistä välirikkoa huomaa. Kyseessä on kaikkea muuta kuin onneton joutsenlaulu yhteiselle uralle.

Jerry Lewis esittää Malcolm Smithiä, vaaleaan näyttelijään Anita Ekbergiin hullaantunutta hömelöä elokuvafriikkiä, joka yrittää voittaa arpajaisissa auton päästäkseen naisen luo Hollywoodiin. Dean Martinin tulkitsema, pahasti veloissa oleva ja perijöitä pakoon yrittävä hämäräheikki Steve Wiley (Martin) on niin ikään päättänyt saada auton, vaikka väärennetyillä arvontakupongeilla. Lopputuloksena Wiley ja Smith päätyvät matkaamaan samalla vuoden 1956 punaisella Chrysler New Yorkerilla kohti Hollywoodia.

Mukaan maantieltä tarttuu hajoamaisillaan olevan auton ratista maalaistyttö Terry (Pat Crowley), josta Wiley pian löytääkin piirityksen kohteen. Elokuvan nimikkokohtaus taas tapahtuu myöhemmin ennen Kalifornian kultamaille pääsyä kun Lewis yrittää lypsää ”tyttölehmän” sijasta isoa, vihaista sonnia.

Frank Tashlin maalaa heti elokuvan aluksi riemastuttavan kuvan eri kansallisuuksia (Yhdysvallat, Englanti, Japani, Ranska, Neuvostoliitto) edustavista elokuvafaneista. Siinä missä ranskalainen elokuvankatsoja on syventynyt tyttöönsä, katsotaan idän aroilla filmejä kahleet käsissä. Huoleton härkätaistelija on elokuvanörtin näköinen elokuva: täynnä hullaannusta vaaleaan, jumalaiseen Ekbergiin mutta myös viittauksia Gregory Peckiin, Rudolf Valentinoon ja muihin sankareihin. Itse määränpäässä päästään juoksemaan läpi Paramountin studiot.

Kultakurkku Martinin ohella Jerry Lewisin aisapari ja yksi elokuvan riemastuttavimmista olioista on kuolaava ja nälkäinen herra Bascomb, jumalattoman iso tanskandoggi, joka kunnostautuu elokuvassa sekä laulajana (nimikkobiisi ”Hollywood or Bust”), autokuskina että romanttisena sankarina, tavatessaan unelmiensa nartun lasvegasilaisella uima-altaalla.

Tashlinin elokuva piirtää automatkan aikana esiin studiokulissien kaltaisen, kanonisoidun 1950-luvun Amerikan lehmineen, maalaistyttöineen, intiaaneineen (!) ja maisemineen. Chicago, Missouri, Oklahoma, Teksas ja Uusi Meksiko vilahtavat ohi kliseineen kaikkineen, kuin kansanlaulussa. Mutta tämä kaikki, selvästi kieli poskessa tehtynä, on pelkästään katsojaa ravitsevaa.

Huoleton härkätaistelija on valkokankaan viattomuuden ajan sokerikarkkia, tekijöidensä (Tahslin, Lewis, Dean) näköinen matka läpi Yhdysvaltojen kohti Hollywoodia ja vaalean ruotsalaisblondin suloja. Viihdyttävän kuorrutuksen ja koirankuolan alta paljastuu myös kritiikin pinta aikakauden elokuvahössötystä ja tähtikulttuuria kohtaan, kuitenkin tehtynä kaikella rakkaudella.

4 / 5

IMDb

Vaarattomia vakoilijoita (1955)

Frank Tashlinin ansiokkaan komedian suomenkielinen nimi hivenen hämää, toiminnan keskiön ollessa kylmän sodan salatun puolen sijasta päämiesparin keskinäisessä dynamiikassa ja – kuinka ollakaan – naisissa ihanaisissa. Populaarikulttuurin vaikutusta yhteiskuntaan ajalla tutkaillut Tashlin paneutuu tällä kertaa sarjakuvien ja science fictionin merkitykseen kasvaville nuorille.

Taidemaalarin menestyksekkäästä urasta haaveileva Rick (Dean Martin) ja lastenkirjailijan ammatista unelmoiva Eugene (Jerry Lewis) ovat köyhyydestä kärsivät kämppikset joita menestys on karttanut, syystä jos toisestakin. Nälkätaiteilijoille papu lautasella on kokonainen ateria – fakta joka haittaa enemmän Rickiä kuin mielikuvitusrikasta Eugenea.

Naiivi sarjakuvafriikki Eugene löytää suurta iloa ja lohtua päiväunista joissa seikkailee hänen kuvittelemansa ”Vincent the Vulture”. Mutta hänen suurin faniutensa kohde valveilla ollessa on sarjakuva Lepakkotyttö. Kuin sattumalta heidän kanssaan samassa talossa asustavat naiskämppikset, Lepakkotyttöä piirtävä Abigail (Dorothy Malone) ja hänen ystävänsä Bessie (Shirley MacLaine), joka toimii hahmon mallina.

Samaan aikaan kuin ystävystyminen alkaa ja lopulta kaikkiin suuntiin toimiva Amor aloittaa työskentelynsä, saa Rick idean käyttää Eugenen ”Vincent the Vulturea” hyväksi omassa sarjakuvassaan, jonka kanssa hän aloittaa työskentelyn. Lopulta jännitteen elokuvaan luo Eugenen unessa esiintyvä salainen rakettipolttoaineen koodi, josta kiinnostuvat niin CIA kuin neuvostoliittolaisetkin.

Huh, juonta on vaikea tiivistää vain pariin kappaleeseen, sen verran vaiherikkaasta Lewis & Martin –keppostelusta on kyse. Pääpiirteissään Martin viettelee naiset ja Lewis keskittyy ryntäilemään, esittelemään keskenkasvuisia maneereita sekä selittelemään sarjakuvien degeneroivaa vaikutusta tv-ohjelmassa. Mukana on myös hahmoaan hyvin kannattelevia naisia, erityisesti Shirley MacLaine näyttää omanneen komediannen kykyjä jo kaksikymppisenä.

Eräässä kohdassa tuli deja vu, liittyen kotimaiseen Uuno Turhapuro-komediaklassikkoon. Eräässä 1970-luvun sketsissä nuhruinen Turhapuro toimii rautakaupan hitaasti askeltavana ja asiakkaita laiskasti palvelevana myyjänä. Vaarattomissa vakoilijoissa Jerry Lewis saa puhelun talon alakertaan koskien Dean Martinin treffejä, jälkimmäisen maatessa porealtaassa yläkerrassa. Lienee jo aiemmin käytetty komediallinen elementti mutta Jerryn ryntäily portaissa ees taas välittämässä viestiä puhelimen ja poreammeen välillä lienee jonkinlainen Uuno-sketsin(kin) esileikki.

3½ / 5

IMDb

Koskenlaskijan morsian (1937)

Kuten Kansallisfilmografia meille kertoo, Valentin Vaalan ohjaama draama Koskenlaskijan morsian (1937) on toinen Väinö Katajan samannimisen romaaniin filmatisoinneista (aiempi tehtiin jo vuonna 1923).

Tarina sijoittuu 1800-luvun lopun Tornionjokilaaksoon. Paloniemen viekas isäntä Heikki (Eino Jurkka) yrittää selvitä rahavaikeuksistaan poikansa Juhanin (Tauno Palo) ja Nuottaniemen ainoan tyttären Hannan (Ansa Ikonen) naimakaupan avulla.

Heikki ei kaihda koviakaan keinoja saadakseen haluamansa ja on vähintäänkin välillisesti syypää Hannan veljen hukkumiseen koskeen edellisenä kesänä. Myös Hannan mielitiettyä Koskenalustan Anttia (Kaarlo Kytö) uhkaa vuolas ja tukinuittajille vaarallinen Korpikoski.

Koskenlaskijan morsian oli vasta 27-vuotiaan Valentin Vaalan kymmenes ohjaustyö. Ulkokuvaukset (Theodor Lutsin komeat otokset luonnon armottomuudesta) tehtiin Iitin Mankalassa, Rovaniemen maalaiskunnan Meltauksessa sekä Kittilän Sirkassa.

Kaupunkilaisohjaaja Vaala osasi pureutua myös maalaisaiheisiin ja välttää tukkilaisdraamassaan aiheeseen monesti kuuluneen raskassoutuisuuden. Tosin sitäkin (ja paatosta) on hiven mukana, saarnamies Kero Pietin (moni-ilmeinen Ossi Elstelä) pauhatessa kadotuksesta ja kosken tuomasta kohtalosta Nuottamiehen tuvassa.

Tauno ei ole Ansan mielitietty, mikä tietysti alkuun häiritsee katsojaa Vaalan muiden elokuvien jälkeen. Varsinaiset koskiosuuden painottuvat elokuvan alkuun ja loppuun, ollen komeita, virran viedessä traagillisesti miehen jos toisenkin.

3½ / 5

IMDb

Maigret ei anna armoa (1959)

Georges Simenonin luoma ranskalainen rikoskomisario Jules Maigret on sankari, jonka seikkailuita en tullut koskaan – dekkarikuumeen ollessa kovimmillaan – lukeneeksi. Siitäkin syystä on hyvä, että YLE Teema on valinnut yhden kolmesta Jean Gabinin tähdittämästä Maigret-filmatisoinnista omaan klassikkosarjaansa. Maigret ei anna armoa (Maigret et l’affaire Saint Fiacre) valmistui vuonna 1959 Jean Delannoyn ohjaamana ja on kolmen elokuvan järjestyksessä keskimmäinen osa.

Rikoskomisario matkustaa lapsuutensa maalaismaisemiin Saint Fiacren kreivittären (Valentine Tessier) pyynnöstä. Nainen on saanut nimettömän kirjeen, jossa ennustetaan hänen kuolemansa ennen perinteistä ”tuhkakeskiviikkoa”. Ei aikaakaan kun Maigret löytää kreivittären hengettömänä, näennäisesti sydänkohtauksen uhrina. Alkaa tutkimus jossa käännetään pikkukylä ylösalaisin ja kaivetaan luurangot linnan- ja kirkkoherrojen kaapeista.

Kauniiseen ranskalaiskylään sijoittuva elokuva on perinteisen oloinen, hidastempoinen mutta hyvällä sydämellä tehty rikoksen selvittely, jossa yksityiskohtiin kiinnitetään mitä suurin huomio Maigret’n taholta. Gabinin tulkinta rikoskomisariosta on ilmeetön ja tällä erää sitä on vaikea verrata muihin hahmon tulkitsijoihin koska elokuva oli tiettävästi ensimmäinen näkemäni Maigret-filmatisointi.

3½ / 5

IMDb

Hilmanpäivät (1954)

Yksi elokuvafaniuteni suurimmista hetkistä oli kun pääsin kättelemään ohjaaja Matti Kassilaa taannoin hänen uralleen omistetun näyttelyn yhteydessä Vantaan kaupunginmuseolla. Oli uskomatonta tavata yksi viimeisistä studioaikakauden legendoista ilmielävänä ja jutella hetki hänen kanssaan herran tuotannosta.

Hilmanpäivät oli järjestyksessä yhdestoista Agapetuksen romaaneihin pohjautunut elokuva ja varmasti niistä taitavimmin tehtyjä. Lajityyppinä se on ilman muuta ohjaajansa komediallisesti ansiokkainta tuotantoa. Filmi sijoittuu, kuten alkuperäisteoskin, pieneen 1930-luvun kirkonkylään ja käytännössä yhden vuorokauden sisälle. Sopiva vanha taajama kuvauksiin löytyi Nurmijärveltä.

Hilman, osuuskaupanhoitajan vaimon, nimipäiväjuhlia vietetään ja pääosan hänen ohellaan saavat vasta saapunut nuori tuomari Heikki (Matti Ranin) sekä osuuskaupanhoitaja Kalervo (Edvin Laine), joka esittelee johtamansa vapaapalokunnan toimintaa. Heikki herättää paikkakunnan vanhoissa piioissa heti huomiota ja lähteekin saattamaan illan päätteeksi postineitiä (Aino Mantsas) ja apteekkineitiä (Vieno Kekkonen), postineidin päätyessä tämän talolle ja jäädessä sinne lopulta ”vangiksi” vanhan taloudenhoitajan kanssa, Heikin rientäessä auttamaan vapaapalokuntalaisia erään talon tulipalon sammuttamisessa.

Yhdessä osuuskaupanhoitajan kanssa he päätyvät aluksi väärään taloon, Vekkulaan, jossa he kuuroa vaaria kuulustellessaan päätyvät lopulta eteenpäin. Illan kuluessa Heikki ja apteekkineiti löytävät toisensa, mutta niin tekevät myös postineiti ja vanha tuomari (Tauno Palo). Itse tulipalon sammutus taas ei ota luonnistuakseen, ei ollenkaan, vaikka Kalervo olikin käynyt ”kallilla kursseilla”. 

Loistavimmat roolisuoritukset öisessä, kevyessä sekoilukomediassa tekevät Laine tuskastuneena ja turhaantuneena palopäällikkönä (”Missä on ruutta?”) sekä Tarmo Manni kyläläisiä palopaikalla hoputtavana piällysmiehenä. Erityisen suuren roolin elokuvassa saa lopulta postineidin kenkä, joka on draaman keskipiste ja eräällä tavalla rakkaudenkin työkalu.

Elokuvan ansioista huolimatta en mahda mitään sille, että dynaamisen vapaapalokuntatoiminnan keskellä tuomarin ja postineidin välinen romanssi tuntuu hieman liian hidastempoiselta väijymisineen ja söpöilyineen.

Draamallisen piirteen elokuvaan tuo mukaan kertoja, joka aika ajoin pysäyttää tarinan ja tarkastelee tapahtumia kokonaisuutena, lintuperspektiivistä.

Nähty viimeksi 20. heinäkuuta 2007.

3½ / 5

IMDb