Shokkikäytävä (1963)

Samuel Fuller oli ohjaajana hurjapää ja rajojen murtaja, oli sitten kyse aiheista kuten sota, seksuaalisuus, sukupuolten väliset rajalinjat tai vaikkapa ihmisen laitostaminen. Viimeiseen aiheeseen tarraa hänen itse kirjoittamansa vuoden 1963 elokuva Shokkikäytävä, joka Fullerin oman kertoman mukaan kuvattiin 10 päivässä (!) valmiiksi.

Johnny Barrett (Peter Breck) on kunnianhimoinen journalisti jolla on haaveena voittaa ammattikunnan ylimmistä ylin, Pulitzer-palkinto. Kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus – lavastetun tilanteen kautta - soluttautua mielisairaalaan etsimään potilas Sloanen puukottanutta tappajaa, hän ei aikaile, stripparityttöystävä Cathyn (Constance Towers, mm. Alaston suudelma, 1964) estelyistä huolimatta.

Johnny haluaa saada selväjärkiset lausunnot kolmelta tapausta todistaneelta vangilta. Mutta hinta jonka hän joutuu jutustaan maksamaan osoittautuu lopulta arvaamattoman kovaksi.

"Who killed Sloan in the kitchen?"

Elokuva on tehty pienellä budjetilla ja b-elokuvan standardeilla, ohjausta, käsikirjoitusta ja kuvausta lukuun ottamatta. Fuller menee suoraan kipupisteeseen eksploitaatiossaan: hän näkee ilmeisen vahvasti – elokuvan esimerkkitapausten kautta - että postmodernin ajan amerikkalainen yhteiskunta ajaa ihmiset seinää vasten.

Seinien sisällä on vallanpitäjiä ja vainottuja. Mukana on ajan rotutaisteluaspekti. Mieleenpainuvimpana tapauksena jää mieleen musta mies jakautuneen persoonallisuutensa kautta: hän saarnaa väliin mustien hirttämisestä KKK-tyyliin ja vaihtaa hetken päästä jälleen pinteessä olevan värillisen asemaan.

Kuvatessaan yhteiskuntaa mikrotasolla seinien sisällä klaustrofobinen Shokkikäytävä on omaleimainen kulttielokuva joka on syytä nähdä ainakin yhden kerran.

3½ / 5

IMDb

Rakasta minua hellästi (1956)

YLE Teemalta tulee parhaillaan sarja rokin legenda Elvis Presleyn elokuvia ja mukana on myös pari lännenelokuvaa, toisena jo aiemmin näkemäni Puoliverinen (1960). Rakasta minua hellästi on ensimmäinen filmi kaikkiaan tähden 33 elokuvasta. Alun peri tuotantovaiheessa nimellä ”The Reno Brothers” kulkenut Robert D. Webbin filmi sai Elviksen mukaan tulon myötä isomman kokoluokan budjetin ja nimikin vaihtui “Love Me Tenderiksi”, vanhaan sotilaslauluun pohjautuvaa hittiä mukaellen.

Elokuva kertoo kolmiodraaman kahden veljeksen ja tytön välillä sisällissodan jälkeisessä Teksasissa 1860-luvulla. Vance Reno (Richard Egan) on, etelävaltioiden jo hävittyä, ehtinyt osallistua näiden joukoissa rahakuljetuksen ryöstöön ja miehet päättävät senhetkisessä tilanteessa lopulta pitää rahat itsellään. Vancen palattua kotitilalle paljastuu, että mielitietty Cathy (Debra Paget) on kolmen vuoden odotuksen jälkeen mennyt naimisiin Vancen veljen Clintin (Presley) kanssa. Ennen pitkää tilanne herättää katkeruutta ja lisäksi ryöstettyjen rahojen perään aletaan kysellä..

Elviksen hahmo Clint sai lopulta elokuvassa aiottua isomman roolin, pitihän nuorison suosikkia saada esille vaikkei Elvis vielä isointa tilipussia filmistä tehnytkään. Filmin musiikkinumerot – nimikappale niiden mukana – ovat ehtaa Elvistä lantionheilutuksineen, ollen tietysti loistavaa viihdettä mutta aika tavalla irti elokuvan aikakauden Teksasista! Voisin kuvitella että Clintin kaltainen arveluttava nuorisomusiikkihemmo ja vartalonravistelija olisi vähintäänkin pyöritetty tervoissa ja höyhenissä, sen verran normatiivinen yhteisö on varmasti ollut tuohon aikaan kyseessä.

Muuten ihan mukiinmenevän romanttisen länkkärin loppu on ylisokerinen ja jätetty asuunsa yksinomaan Elviksen tähtikultin vuoksi. Kuuleman mukaan näytöksissä oli vaikeaa kuulla dialogia hysteeristen teinien huudettua salin täydeltä. Nykypäivän popcornien hypistely ja älypuhelimen räpläys ei siis ole vielä mitään, on sitä osattu jo 60 vuotta sittenkin!

3 / 5

IMDb

Suora toiminta (1973)

Vuonna 1973 oli presidentti John F. Kennedyn salamurhasta kulunut 10 vuotta. Amerikkaa ja maailmaa ravistellutta murhaa tutki Warrenin komissio joka päätyi kannattamaan yhden ampujan teoriaa ja Lee Harvey Oswaldin yksinomaista roolia asiassa.

David Millerin ohjaama elokuva oli ensimmäinen amerikkalainen draamafilmi joka kyseenalaisti yhden salamurhaajan teorian. Aihe oli näihin aikoihin vielä sen verran kuuma peruna Yhdysvalloissa että joulukuun 1973 jälkeen filmi vedettiin monin pakoin levityksestä ja löysi tiensä televisioonkin vasta 1980-luvun lopulla. Elokuvan juoni pohjautuu osin Mark Lanen "Rush to Judgement” -kirjaan, filmikäsikirjoituksen ollessa Dalton Trumbon käsialaa.

Filmi kertoo yhden mahdollisen totuuden salaliitosta JFK:n murhaamiseksi. Mielenkiintoisesti filmi kuvailee murhapäätöksen taustat ja salamurhan kehittelyn ainoastaan salaliittolaisten näkökulmasta, runsailla arkistofilmipätkillä maustettuna. Näinpä filmi ei varsinaisesti kilpaile samassa sarjassa kaksikymmentä vuotta myöhemmin julkaistun Oliver Stonen elokuvan kanssa.

Kennedyn murhaa suunnittelevat pieteetillä tämän arvoliberaaliin sisä- ja ulkopolitiikkaan kyllästyneet oikeistopoliitikot ja liikemiehet jotka lyöttäytyvät yhteen tiedustelupalvelutahojen kanssa. Itse operatiiviseen toimintaan treenataan kolme joukkuetta freelance-tarkka-ampujia, eri sektoreille JFK:n autosta Dallasissa, toimivine ampumalinjoineen.

Uskottavaksi syntipukiksi haetaan sopivaa miestä ja päädytään Neuvostoliitossakin asuneeseen ja passin mukaan Vainikkalan aseman ylittäneeseen Lee Harvey Oswaldiin. Erityisesti Oswaldin lavastukseen miehet käyttävät paljon aikaa, takaahan tämä salaliittolaisten pääsyn pinteestä.

"Yeah, I got his rifle. It's a 6.5 millimeter Italian Carcano. It shoots high and to the left, and the bolt sticks. Christ, the Italians quit makin' these 25 years ago! They called it 'The rifle that never hurt anyone... on purpose!'"

Filmiä tähdittää kova kaarti, Burt Lancasterista Robert Ryaniin, ja nähdäänpä ampujana mukana myös hiljattain menehtynyt Ed Lauter. Elokuva oli viimeinen näyttelijä Robert Ryanin filmi, mies kuoli syöpään muutamaa kuukautta ennen ensi-iltaa. Varsin hauras ja harmaantunut vanha kovanaama tässä elokuvassa onkin.

Kaikkiaan filmi on hyvillä näyttelijöillä varustettu mielenkiintoinen ajatusleikki JFK:n pään menoksi suunnatusta hankkeesta ja katsomisen arvoinen etenkin elokuvahistoriallisena jäänteenä, statuksensa vuoksi. Suomen TV:ssä elokuva on nähty viimeksi vuonna 1988 TV3:lla.

3½ / 5

IMDb

Kuun noustessa (1948)

Olen aiemmin tänä vuonna nähnyt muutamia Frank Borzagen taiturimaisia mykkäkauden klassikoita. Mies osasi tulkita vahvoja tunnetiloja valkokankaalla, samoin kuin taiturimaisen visuaalisen kerronnan.

Kuun noustessa on miehen viimeisiä pitkiä elokuvia. Borzage ohjasi sen Republic Picturesille ja tuotannoltaan se täytti B-elokuvan tunnusmerkit, ollen kuitenkin kengännauhabudjetistaan huolimatta ansiokas ja voimakasväritteinen film-noir. Tunnelmaltaan musta tämä Yhdysvaltain etelävaltioihin sijoittuva elokuva on, siitä ei pääse mihinkään: heti alussa esitellään hirsipuu ja lapsi sen katveessa. Danny Hawkins (Dane Clark) on kokenut lapsuudessaan kovia: hänen äitinsä on kuollut ja isä joutunut kaulakiikkuun henkirikoksesta – fakta josta hän on saanut kuulla kiusaajiltaan koko pienen ikänsä.

Heti filmin alussa näytetään, kuinka nuorella miehellä lyö yli: hän hajottaa tappelun yhteydessä kallon krooniselta vainoojaltaan (Lloyd Bridges) ja kätkee tämän ruumiin. Teko vainoaa häntä hetkellisinä visuaalisina kuvina ja muistoina, varsinkin kun hän päättää ottaa omakseen tappamansa miehen tytön Gillyn (Gail Russell).

Elokuvan rämeiden keskelle sijoittuva pikkukylä on pienisieluinen paikka ja saa varmasti terveenkin miehen mielen hajoamaan, saati henkirikoksen tehneen. Kun Dannyn ympärillä alkaa ympyrä sulkeutua, motiivin ja aihetodisteiden selvitessä myös viranomaisille, alkaa miehen kujanjuoksu Gillyn yrittäessä saada tätä tunnustamaan tekonsa poliisille.

Borzagen elokuva on ylitraaginen, musta ja piinaava ja juuri siksi iskee kuin nyrkki mieheen rämeen pimeydessä. Sisältää se silti pienen toivon rippeenkin, ansaitseehan päähenkilö lopulta ymmärrystä äkkipikaisesta teostaan ja pariskunta mahdollisuuden. Ympäristöltään kyseessä on erilainen film-noir, tapahtumapaikka kun sijaitsee kaukana suurkaupunkien sykkeestä.

Elokuva sai Suomen ensi-iltansa Alohassa 11.11.1949, mutta teeveessä ansiokasta filmiä ei olla kotimaassa kertaakaan nähty.

4 / 5

IMDb

Rakas lurjus (1955)

Kotimaisten elokuvien sarja YLE:llä jatkuu T.J. Särkän elokuvilla. Rakas lurjus on SF:n filmistudioilla kymmenessä päivässä ohjattu sovitus Mika Waltarin aikoinaan Ansa Ikosen, Edvin Laineen ja Joel Rinteen kiertuetta varten kirjoittamasta kolmen hengen samannimisestä komediasta.

Tämä näkyy myös elokuvan interiööreistä: suurin osa tapahtumista keskittyy vanhanpojan ja naisvihaaja, arkistonhoitaja Aapeli Siimeksen (Edvin Laine) ja tämän eronneen veljenpojan, insinööri Jussi Siimeksen (Joel Rinne) asuntoon. He päätyvät ottamaan, asuntopulan kanssa painivan huoneenvuokralautakunnan ahdistellessa, miesvuokralaisen vapaaseen huoneeseensa.

Maisteri Kaino Itkonen (Ansa Ikonen) on eriskummallinen tapaus ja hieman skitsofreeninen kolmijalkainen. Ennen pitkää veljekset huomaavat uivansa tunteiden ristiaallokossa ja epäileepä Aapeli jopa heterouttaan ajauduttuaan suuteloon Kainon kanssa.

Elokuva on taitavien näyttelijöiden ylläpitämä näppärä filmi, joka sisältää nykyisin jo varsin vaivaannuttavaa aikakauden sukupuolikäsitysten läpikäymistä Juoni on ennalta-arvattava: katsoja miettii vain, kumman miehen syliin Kaino lopulta päätyy. Luupäisen, naisiin kypsyneen ukkokaksikon (Laine ja Rinne) hölmöilylle ei silti voi olla hymähtelemättä.

3 / 5

IMDb

Hilja, maitotyttö (1953)

Muistan Anneli Saulin ennen muuta olleen se näyttelijätär, joka oli korkeampi kuin Kuningas itse. Tarinan mukaan kun tangovirtuoosi Olavi Virran tuli pitää lisäkorkoja elokuvassa Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954) vastatakseen Saulia pituudessa. Kaikkea turhaa sitä päähän jää elämäkertoja lukiessa. 

No, 1950-luvun elokuvayleisölle Anneli Sauli oli ennen muuta Hilja, maitotyttö. Elokuvan alussa kesäyön hämärässä vaeltava nuori neito kuuluu elimellisesti kauniiseen ympäröivään luontoon, mutta rauha rikkoutuu kun himokas talon isäntärenki Kalevi (Tauno Palo) sattuu paikalle ja ajaa Hiljan pakoon aittaan. 

Tapahtumat jatkuvat takaumina, aitassaan olevan tytön tuijottaessa kädessään olevaa piirrosta ja muistellessa rakkauttaan, kesävieras Yrjöä (Saulo Haarla) jonka kanssa hän koki puhtaan ja viattoman rakkauden. Kalevi sitä vastoin näkee aistillisen tytön vain lihallisesti ja raiskaa tämän, Hiljan yrittäessä pestä tahrautunutta kunniaansa tämän jälkeen järvessä.

T.J. Särkän ohjaama Hija, maitotyttö on vahvaa Linnankoskea sovitettuna valkokankaalle. Alun kertojanääni jää visuaalisen maalaisyön, luonnon ja ihmisvartaloiden esiinmarssin jalkoihin. Elokuvassa on paikoin hyvin vähän dialogia ja tältä osin – ja kuviensa kaikenkertovuuteen – se on verrattavissa mykkäkauden maalaiselämänmuodosta kertoviin klassikoihin (Auringonnousu, 1927). 

Elokuva sai melko kehnot aikalaisarvostelut: vapauden ottaminen alkuperäisteoksesta sekä Anneli Saulin avujen esittely olivat päällimmäisiä kritiikin aiheita.

Allekirjoittaneeseen blogistiin elokuva jätti kuitenkin vahvan jäljen. Ylidramaattisuudessaankin se on taitava klisee, jonkinlainen aivan liian latautunut kiteymä kaikesta siitä eroottisuudesta ja alkukantaisuudesta jota elokuvien suomalaiseen maalaismaisemaan sisältyy. Ei maalaispoika ja elokuvan ystävä voi olla tähän rakastumatta!

4 / 5

IMDb

Ennen keskiyötä (1983)

Väkivallan vihollinen –sarjan kakkososan jälkeen Bronson esiintyi kovanaamana J. Lee Thompsonin rikostrillerissä, joka keskinkertaisuudestaan huolimatta on on kerran katsottava yhdistetty rikostutkintaelokuva ja sarjamurhaaja-slasher.

Bronson näyttelee Leo Kessleriä, Los Angelesin poliisilaitoksen etsivää, joka pääsee nuoria naisia veitsillä teurastavan sarjamurhaajanilkin jäljille. Paskiainen on myös hänen tyttärensä perässä. Suurin pulma tässä vaiheessa vain on, että syyllisen tietäminen periaatteessa ei riitä ja tämän lukkojen taakse saaminen ei onnistu oikeusjärjestelmän puitteissa. No, bronsoninsa katsonut elokuvafani ehkä tietääkin, kuinka tarina tästä etenee.

Tosimaailman hoitajatapoista alkuideansa saanut filmi seuraa limittäin rikostutkinnan etenemistä ja alusta lähtien myös murhaajan työskentelytapaa. Kaikilta piirteiltään keskinkertainen omankädenoikeuteen luottava vigilante-elokuva (asenteellisella lopulla) muistetaan varmasti parhaiten munasillaan hyppivästä sarjamurhaajasta. Itse asiassa kuvittelin elokuvaa katsoessani tämän nakuilun tappoja suoritettaessa olevan lähinnä itsensäpaljastamisperversio, mutta ilmeisesti murhaaja ei käsikirjoituksen mukaan vain halunnut liata vaatteitaan vereen. Filmi sai ensi-iltansa pari vuotta ennen DNA-tekniikan käyttöönottoa rikostutkinnassa.

3 / 5

IMDb