Shanghain pikajuna (1932)

Josef von Sternbergin ja Hollywoodiin kotoutuneen Marlene Dietrichin yhteistyö jatkui vallankumousajan Kiinaan sijoittuvalla romanttisella seikkailudraamalla.

Shanghain pikajunaan nouseva, syöjättären maineessa oleva Shanghai Lily (Dietrich) saa paheksuntaa kanssamatkustajilta aina kukkahattutädeistä viereisten osastojen herrasmiehiin asti (jälkimmäisten tosin suhtautuessa Lilyyn terveellä mielenkiinnolla). Viiden vuoden takaisen rakkaan, brittiarmeijan kapteeni ’Doc’ Harveyn (Clive Brook) sattuessa samaan junaan alkaa vanha suola ennen pitkää janottaa aiempaa pariskuntaa vaikka molemmat osapuolet tahtovatkin käydä asiat Amorin kanssa vaikeimman kautta. Lopulta Harveyn joutuminen kapinallisten kynsiin saa tunteet valloilleen laskelmoivan oloisen Lilynkin rinnassa.

"It took more than one man to change my name to Shanghai Lily."

Ikimuistoisimmat kohtaukset lopulta melko keskinkertaisessa studioaikakauden seikkailuelokuvassa on rakennettu hienosti, kameran suorastaan rakastellessa saksalaissyntyistä kaunotarta, oli tämä sitten rukoilemassa Harveyn puolesta pimeässä junavaunussa tai polttamassa elegantisti tupakkaa gramofonin soidessa. Suurelta kankaalta tämä elokuva olisi jotakin!

Sivuhuomiona on Dietrichin englanti elokuvassa jo melkoisen sujuvaa esim. pari vuotta aiemmin tehtyyn Marokkoon verrattuna.

Sternberg otti uuden taiteen välineen, äänielokuvan keinot käyttöön tuomalla junan atmosfäärin aidosti elokuvaan: höyryjunan taittama matka, puksutus ja elämä tuntuvat taustalla eikä filmi jää pelkäksi ”salonkiviihteeksi.”

3½ / 5

IMDb

Tähdet kertovat, komisario Palmu. (1962)

Nähty viimeksi 23.10.2011.

Mika Waltari kirjoitti Tähdet kertovat komisario Palmu –kirjan dekkaritrilogian viimeiseksi osaksi. Tämän hän teki ilmeisesti Fennadan tuotantopäällikön Mauno Mäkelän pyynnöstä Kaasua –elokuvan ensi-illassa. Ajallisesti ollaan siirrytty 1960-luvun Helsinkiin. Syksyiseltä Tähtitorninmäeltä löytynyt ”juopon ruumis” paljastuukin antikvariaatin pitäjä Fredrik Nordbergiksi. Median (Pentti Siimes nokkelimpana) osuttua salamana paikalle saa myös rikospoliisi laittaa töppöstä toisen eteen tuomariksi lukenee Virran (Matti Ranin) johdolla. Huomio kiinnittyy lättähatuista lopulta erääseen lujamieliseen, naisiaan kaltoin kohtelevaan natsimieliseen upseerismieheen.

"Helsinki on kaunis kaupunki... mutta liika kiire pilaa senkin!"  -Palmu

Elokuvan temmon ja habituksen ollessa samankaltainen aiempien Palmujen kanssa on keskiössä nyt vastakkainasettelu ”kone vastaan ihminen”. Virran esitellessä oman modernin koneistonsa toimintaa lehdistölle ja kurittomalle nuorisolle, istuu vanhaa koulukuntaa edustava komisario Palmu (Jopi Rinne) sohvalla mietteissään, valmiina äkkäämään jutusta puuttuvat palikat. Leo Jokela taas käyttää suhteitaan, syö sianlihaa ja kiinnostuu lopussa maalaiselämästä.

Vadenblickin (Helge Herala) hahmo voi olla tämän päivän näkökulmasta liiankin stereotyyppinen natsihahmo symboliympäristöineen mutta herkullinen hän tyyppinä ilman muuta on. Fyysinen näyttelijä Herala kuuluu tykänneenkin roolista kuin hullu puurosta.

Viimeisenä hienona Palmuna häviää Tähdet kertovat ehkä yhtenäisyydessään himpun verran kahdelle ensimmäiselle. Toisaalta, huikea sukellus väärien johtolankojen jälkeen erään suvun pimeään salaisuuteen riittää kuitenkin pitämään elokuvan samassa suosikkien rintamassa.

PS. Tähtitorninmäeltä löytyneenä ruumiina - Fredrik Nordbergina - elokuvassa esiintyy nykyisin Keljossa asuva maailman vanhin esiintyvä tenori, 105-vuotias Vilho Kekkonen. Kekkonen on päihittänyt iällään kaikki elokuvan pääosanäyttelijät, Raninin kuoltua viime syksynä.

4½ / 5

IMDb

Minä ja mieheni morsian (1955)

Kepeässä hupailussa on kyse uusintafilmatisoinnista. Valentin Vaalan ohjaamassa Suomi-Filmin musiikkikomediassa oli lähtökohtana yhtiön tuottama ja Vaalan kaksi vuosikymmentä aiemmin ohjaama komedia Mieheke (1936), jota en ole tähän ikään mennessä vielä nähnyt.

Minä ja mieheni morsian on melko menevä väärinkäsityskomedia. Neiti Tuulikki Tenho (suklaasilmäinen Ruth Johansson) hakee sihteerin paikkaa Perttulan tukkuliikkeestä, jossa valintaa käytännössä hoitaa Perttulan vaimo. Tämä taas haluaa työhön naimisissa olevan miehen. Hätätilanteessa miehestä saa käydä viereisestä ravintolasta löytyvä arkkitehti Yrjö Aaltonen (Erkki Viljos). Alkavaan romanssiin sekoittuu miehen entinen morsian, laulaja Virva Liekki (ainoan suomalaisen filmiroolinsa tekevä tumma kaunotar Leila Lampi).

Elokuvan sydäntä lämmittävin piirre on lopulta savonkielen reipas viljeleminen Suomi-Filmin (se kaupunkilaisempi tuotantoyhtiö!) elokuvassa. Firman pomo Antti Perttula (Reino Valkama) ja tämän Savosta tullut veli Eemeli (Aku Korhonen) veistelevät kuin Kuopijon torilla konsanaan eivätkä yllätykset tähän jää!

Vaala tuntuu osanneen tämän kaltaisen kepeän lajityypin vaikka unissa kävellessään ja myöhäistuotannon perinteisin mittarein keskinkertainen ohjaustuotekin sopii juhannuspäivän viihdykkeeksi anoppilassa vallan mainiosti.

3 / 5

IMDb

Kaasua, komisario Palmu! (1961)

Nähty viimeksi 23.10.2011.

Mika Waltarin toinen Palmu-romaani ”Kuka murhasi rouva Skrofin” filmattiin jo Mauno Mäkelän Fennadalle. Ajassa oli siirrytty Erehdyksen 1930-luvun epookista oletettavasti 1950-luvun Helsinkiin. Kärttyinen vanha rouva Skrof (Henny Valjus) löytyy kaasunhajuisesta asunnosta ja hurtalta on väännetty niskat nurin. Rouva Skrofin asunto sijaitsi elokuvassa osoitteessa Merikatu 7: http://goo.gl/maps/Pq5dN. Jopi Rinne, Matti Ranin ja Leo Jokela uusivat roolinsa, elokuvassahan Virta (Ranin) on vielä Palmun alainen.

Itseäni eniten elokuvassa kiehtoo kerta kerran jälkeen sodanjälkeisen helsinkiläisen kivikerrostalomiljöön kuvaus (sama teema on ehkäpä se ainoa syy katsoa Pekkaa ja Pätkää). Sivumennen sanoen tämä on vielä sitä Helsinkiä, johon olisin halunnut tutustua. Ihmiset ovat (talonmiehiä ja postinkantajia lukuun ottamatta) hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa tai sitten vaurautta perinyttä sivistyneistöä, omine taustavaikuttimineen ja tapoineen. Jollakin tavalla kaikki on kuitenkin tuttua ja turvallista. Kärttyinen pseudouskontoon haksahtanut vanha piika (Skrof) on ihan itsensä näköinen hänkin.

Ansio henkilöhahmoista kuuluu totta kai etupäässä Mika Waltarille, mutta hienosti Matti Kassila kumppaneineen on siirtänyt romaanihenkilöt valkokankaalle. Mitään ihmeellisiä niksejähän Palmut eivät esitä, ovatpa vain parhaita komediallisia dekkarielokuvia Suomen maassa ikinä.

Ihan kekseliään juonen ohi menevät nimenomaan hahmot ja heillä leikittely.
Jopi Rinne näyttelee karismallaan. Leo Jokela on Kassilan sanoin ”kakkos- tai kolmostason” näyttelijä eli ei tee nytkään pääroolia, mutta näyttelee vähäpuheisen roolinsa hienolla läsnäololla ja ilmevalikoimalla. Hiljattain edesmennyt Matti Ranin onnistuu hieman ärsyttämään kaikissa rooleissaan ripauksella yliteatraalisuutta, mutta hölmön Virran rooliin hän toisaalta sopii. Pentti Siimes teki Palmuissa kaksi boheemia roolia ennen siirtymistä kieroksi journalistiksi Tähdet-elokuvassa.

Palmut on vaikea sijoittaa suosikkijärjestykseen. Erehdys on jollakin tavalla se klassisin, eiralaisen sotaa edeltävän arjesta vieraantuneen eliitin – ja ajan - kuvauksena mutta Kaasua ja Tähdet tulevat rinnakkain sen kantapäillä.

4½ / 5

IMDb