Piirtäjän sopimus (1982)

Peter Greenaway on tälle blogistille melkoisen tuntematon brittinimi saarivaltakunnan elokuvataivaalla. Olen aiemmin nähnyt draamakomedian Kohtalokkaat numerot (1988), jossa nainen hukutti temppuilevan miehensä. Manipuloivat ja juonittelevat naiset tuntuvat olevan Greenawayn tavaramerkki, sen osoittaa myös kirjastosta lainaamani Piirtäjän sopimus vuodelta 1982.

Greenawayn toinen ura elokuvan ohella on maalaustaiteen puolella. Elokuvan kuvamaailma, 1600-luvun englantilainen kartanomiljöö, on lopulta rauhanomainen sarja still-kuvia harmoniaa ja suunnitelmallisuutta uhkuvista puutarhoista sekä aikakauden ruokasaleista ja makuuhuoneista. Poissaolevaan miehensä kyllästynyt rouva Herbert (Janet Suzman) palkkaa nuoren nousevan artistin herra Nevillen (Anthony Higgins) piirtämään Herbertin kartanon lukuisista eri kuvakulmista. Sopimukseen kuuluu myös lihallinen osuus, Nevillen nauttiessa rouvan sekä ennen pitkää myös tyttären (Anne-Louise Lambert) suloista.

Herkkyys on kuitenkin tapahtumista kaukana, päivien soljuessa eteenpäin kylmän ironian ja veemäisen (joskin aikakauden tapakulttuuriin verhotun) sanailun merkeissä. Nevillen piirtämät kuvat pienine detaljeineen tuntuvat sisältävän pieniä hienovaraisia vihjeitä talon salatuista tapahtumista ja isännän salaperäisestä katoamisesta.

Greenaway sai idean elokuvaan yritettyään maalata majapaikkaansa eri kuvakulmista ja huomattuaan valon ja varjon muuttumisen tekevän työn ennen pitkää vaikeaksi. Nevillen tinkimättömyys ja palveluskunnan hätistely maisemasta onkin varmasti pitkälti Greenawayta itseään, hänen itse piirrettyään elokuvassa esiintyvät Nevillen työt.

Visuaalisesti näyttävä, sopivan vinksahtanut pukudraama ei edusta eeppistä historiallista elokuvaa vaan näyttää toimivan täysin omin ehdoin. Historiallisen kartano-Englannin ihmiset – mitään tekemätön luokka varsinkin - ovat osanneet olla sangen pitkästyttäviä ja itserakkaita henkilöitä.

3½ / 5

IMDb

Vihan hedelmät (1940)

Nähty edellisen kerran 24.8.2005, nyt vilkaistu YLE Teemalta.

Väite: 2010-luvun Suomessa ei ole työvoimapulaa. On vain pula halvasta työvoimasta. Huolimatta siitä, että John Fordin elokuva sijoittuu modernistuvaan, 80 vuoden takaiseen maatalousympäristöön, kahden ja puolen sentin palkkaa nauttivat hedelmänkerääjät tuovat nykypäivän kysymyksetkin katsojan tajuntaan. Tuoko pakkotilanteessa liian halvalla myyty työpanos ja menetetty vapaus kaivattua kunniantuntoa vaikka rehkiminen toisikin juuri ja juuri ruuan pöytään?

Oklahomassa asuvan Joadin perheen tarina on ollut varmasti melko tyypillinen 1930-luvun alun Keskilännessä: perhe joutuu tien päälle vuokraisännän ja pankin ajamina, luonnon saatettua pellot viljelykelvottomiksi. Huhupuheiden ja lentolehtisten mukaan kaukana lännessä siintävät Kalifornian hedelmäfarmit ja tulevaisuuden ansaintamahdollisuudet. Tämä perhe ei lopulta pyydä paljon: he tuntuvat olevan työtä paljon tekeviä, vaatimattomia protestantteja. Almuja ei oteta helpolla. Poika Tom (Henry Fonda) on neljä vuotta linnassa taposta istuttuaan perheen kapinallinen, muun äpinän ohella tiedostaen kuitenkin aikakauden epäkohdat muita paremmin.

John Fordia on pidetty katsantokannassaan konservatiivina ja hallitsevien olojen puolestapuhujana. John Steinbeckin romaanin filmatisoinnilla hän todisti olevansa myös työtätekevän köyhälistön puolella, elokuvan saavuttaessa dramatiikkansa ohella lähes dokumentin arvon yhdestä kadonneesta aikakaudesta Yhdysvaltain kehityshistoriassa. Aiheeseen kyynisesti suhtautuva ohjaaja ei saisi esimerkiksi aikaan kohtausta, jossa kamera luo pitkän katsauksen rähjäiseen siirtolaisleiriin Joadin perheen autosta käsin. Elokuva hengittää aihettaan syvästi, esitellen pölyävät tiet, täyteen lastatut autot, kuolevat papparaiset, tankkausasemat, nälkäiset lapset, epätoivon sekä kaiken kulminaationa riistäjäisäntien pamppua käyttävät juoksupojat ja vartijat. Elettiin aikaa ennen – edes amerikkalaistyylistä – hyvinvointivaltiota ja kriisin sattuessa ihmiset olivat omillaan.

Ford oli otteeltaan jollakin tapaa Amerikan Edvin Laine: kansallista elokuvaa tuli tuutista ulos, oli sitten kysymys lännen asuttamisesta tai 1900-luvun kriisiajoista. Ford ja Steinbeck joutuivat toisen maailmansodan jälkeen vastaamaan Kongressin tutkijoille elokuvassa esiintyneestä ilmeisestä ay-myönteisyydestä.

Kaiken sonnan, nälän ja kilometrien jälkeen elokuvassa jää jäljelle optimismi. Joadin perheen ajopelin liittyessä taas tien päälle karavaaniin, äiti muotoilee tilanteen syväluotaavalla tavalla:

“Rich fellas come up an' they die, an' their kids ain't no good an' they die out. But we keep a'comin'. We're the people that live. They can't wipe us out; they can't lick us. We'll go on forever, Pa, 'cause we're the people.”

 4½ / 5

IMDb

Punainen ympyrä (1970)

Harmaa Pariisi ympäristöineen, jenkkiraudat, vähäpuheiset ja asetta herkästi käyttävät miehet. Jäätävän coolin varkaan Coreyn (Alain Delon) ja vartijaltaan paenneen murhaajan Vogelin (Gian Maria Volonté) tiet yhtyvät suurta timanttiryöstöä varten, ensin mainitun ensin ryöstettyä entisen pomonsa. Mukaan otetaan myös entinen poliisi ja tarkka-ampuja Hansen (Yves Montand), ammattimies henkeen ja vereen: hän kun osaa ampua rikki lukkoja. Perässään heillä on hellittämätön ja kissoja harrastava komisario Mattei (Bourvil).

Jean-Pierre Melvillen työ on äärimmäisen tyyliteltyä, minimalistista auteur-elokuvaa. Elokuvan tempo on lähes medidatiivisen hidas pitkine leikkauksineen ja yksityiskohdat kuvattu pedantilla vakavuudella. Kuvat ovat laajoja (juna syöksymässä läpi maiseman, poliisit haravoimassa metsää). Väkivalta on äkkinäistä ja raakaa eikä ketään jätetä kitumaan. Itse ryöstökohtaus kestää 25 minuuttia eikä sanaakaan dialogia puhuta. Epädramaattisuudessaan se on jotain aivan uskomatonta. Ilmankos kyseessä kuuluu olevan yksi monsieur Kaurismäen lempielokuvista.

Melvillen, kuten Kaurismäenkin, elokuvat tunnistaa heidän omaksi tuotannokseen sekunnin murto-osassa – piirre, joka jää monesta mainstream-studioelokuvasta nykyisin puuttumaan (ehkä Tim Burtonia lukuun ottamatta?)

Punainen ympyrä menee suurten timanttiryöstöelokuvien joukkoon 1950-luvulla tehtyjen Rififin ja Asfalttiviidakon rinnalle. Nähty viimeksi 6.3.2007.

4 / 5

IMDb

Kylmä hiki (1970)

Terence Young ohjasi Bondiensa jälkeen suoraviivaisen, Ranskan etelärannikolle sijoittuvan kaappausjännärin.

Charles Bronsonin esittämän, rauhallista perhe-elämää viettävän amerikkalaisen veneenvuokraajan arki häiriintyy, kun ei-toivotut tutut edellisestä elämästä tulevat vierailemaan. Kymmenen vuotta sitten suoritetun linnapaon yhteydessä sai poliisi surmansa, ja pakoautoa ajaneen ja taposta kimpaantuneen Martinin paettua paikalta istui loppuporukka kiven sisässä – lopulta jäljittääkseen ja löytääkseen Martinin kostaakseen tälle tapahtuneen.

James Mason on porukan pää, kapteeni Ross. Brittinäyttelijä yrittää epätoivoisesti vääntää etelävaltioenglantia ja Austinissa varmasti ihmiset ovat pidelleet korviaan elokuvan nähdessään. Liv Ullmann on päätynyt keskinkertaiseen elokuvaan Bronsonin vaimoksi ja epäilemättä onkin taitavin näyttelijä porukasta. Ullmann ei vain äkkituntumalta tunnu soveltuvan rehellisenrapsakkaan toimintajännäriin.

Elokuva onnistuu viihdyttämään kertakatselun verran ja Bronsonin hahmo joutuu käärimään hihat ylös saadakseen vaimonsa ja tyttärensä pois rosmojen kynsistä. Loppupuolella nähdään varmasti yksi elokuvahistorian jylhimmistä autohurjasteluista, kun Martin ja Rossin tyttöystävä (Bronsonin vaimo Jill Ireland) pakenevat poliiseja mutkaisilla vuoristoteillä.

3 / 5

IMDb

Taistelu Englannista (1969)

"Never in the field of human conflict was so much owed by so many to so few"

Guy Hamiltonin ohjaama kansainvälinen yhteistuotanto Taistelu Englannista lienee varteenotettavimpien toisen maailmansodan ilmasotafilmien joukossa – ainakin jos asiaa kysytään hävittäjäilmailun asiantuntijoilta. Elettiin perinteisten historiallisten spektaakkelien myöhempää valtakautta, aikaa ennen cgi-tekniikoita ja tietokoneella luotuja taistelumanöövereitä.

Elokuva sijoittuu, kuinkas muuten, Churchillin Britannian kohtalon hetkiin vuonna 1940 Luftwaffen hyökättyä maahan. Molempien osapuolten toimintaa seurataan komentajatasolta sinne sotakoneen puikkoihin melko neutraalilla otteella. Englantilaiset olivat alussa vanhoine taktiikkoineen hätää kärsimässä. Apuna käytettiin lopulta ansiokkaasti myös Tsekkoslovakian ja Puolan sotaohjaajia.

Myös naisnäkökulma ja ilmavalvonta saavat elokuvassa osansa huomiosta. Asiantuntijoina elokuvassa toimivat aikalaiset – saksalaisten puolelta mm. legendaarinen länsirintaman Mersu-ässä Adolf Galland. Ilmassa on kaikkea ihanuutta: Spittejä, Mersuja, Hurricaneja, Heinkeleita ja myös pari Ju 52 –kuljetuskonetta. Hurricaneja oli kuvauskalustona vastoin historiallista totuutta vähemmistö ja Messerschmitit olivat Espanja-Mersuja. Pahin puute elokuvassa on Ju 87 ”Stuka”: näitä elokuvassa esittivät lentävät, epäaidon kaltaiset mallit. Pettymys senkin takia, että sama konetyyppi oli mukana Tali-Ihantalan taisteluissa kesällä 1944. Aihe on tänä kesänä jälleen ajankohtainen, tuleehan taisteluista 70 vuotta. Nämä tiedot siis lähinnä saivartelun takia.

Näyttelijäkaarti elokuvassa on vähintäänkin asiallinen, Michael Caine ja Curd Jürgens mainitakseni. Osa hahmoista (mm. Caine) perustuu käsittääkseni oikeisiin RAF:n hävittäjä-ässiin. Käytännössä, kuten useimmissa lajityyppielokuvissa, paletti hajoaa kuitenkin filmin kuluessa ja toiminnan kääntyessä Luftwaffen vääjäämättömään tappioon ja Hermann Göringin itkupotkuraivariin.

Itse taistelukohtaukset ovat rautaisia, hunniveren roiskuessa pitkin Mersun panssarilasia. Ison roolin saa englantilainen kaupunki- ja maalaismaisema ja välillä filmi saakin koskettavuutensa juuri kansakunnan ominaislaadun herkullisista puolista.

Näkemäni sinisädeversio ei ole kuvan epätasaisuudessa oivallisin siirto blu-ray –levylle, mutta hakkaa keskiverto dvd-version mennen tullen. Taistelu Englannista on poikamainen sotaelokuva, jonka pariin voi varmastikin palata kerran jos toisenkin. Nähty edellisen kerran 6.1.2009.

3½ / 5

IMDb