Once Upon a Time in America - suuri gangsterisota (1984)

(Nähty viimeksi ennen 2005)

Sergio Leone on jokaisen nojatuolilänkkäristin päiväunien arkkitehti ja Clint Eastwood niiden käytännön toteuttaja. Huuliharppukostajan ollessa yhtä lailla täydellinen elokuva sarjassaan on Suuri Gangsterisota (kamala käännös!) totaalinen kansakunnan kasvukipujen ja ajan kuvaus. Molemmat ovat sentimentaalisia elokuvia, mutta jälkimmäinen aavistuksen herkemmällä tavalla.

Kuten tunnettua, elokuva liikkuu kolmessa eri aikatasossa eteläisellä Manhattanilla (1920-luvun vaihde, 1930-luvun vaihde ja vuosi 1968). Aikakausissa sukelteluhan tuli rikoselokuvista sivumennen sanoen tutuksi jo Kummisetä kakkosen myötä. Vanhan gansterin Noodlesin (Robert DeNiro uransa kohokohdassa) paluu lapsuutensa ja kieltolakiajan juutalaiskortteliin yli 30 vuoden jälkeen on kuin viime viikolla katsomani Varjojen katujen (1937) päägangsterin taivallus menneisyyteensä. Menestyminen – pikemminkin sen puute tässä tapauksessa – erottaa elokuvien pääsankarit toisistaan. Samoin on moraalin laita: Noodles palaa maisemiin tietoisena siitä, että on aiheuttanut toveriensa kuoleman vuosia aiemmin. Hän on kuitenkin kärkkäänä tietämään, miksi hänet on kutsuttu takaisin anonyymin kutsun lähettäjän toimesta.

Kummisedän ohjaamisesta paitsi jäänyt Sergio Leone teki useita vuosia työtä elokuvan eteen ja sitä voitaneen hyvällä syyllä pitää hänen joutsenlaulunaan. Kuten usein, Yhdysvaltain ulkopuolinen ohjaaja näkee tapahtuneen kaikkein tarkimmin: tässä tapauksessa järjestäytyneen rikollisuuden nousun Manhattanin siirtolaiskortteleista, kieltolain antaessa mahdollisuuden tapahtumille. Eepos perustuu Harry Greyn omakohtaiseen gangsterinovelliin, kuuden käsikirjoittajan työstettyä tekstin lopulta valkokankaalle.

[SPOILEREITA]

"There were two things I couldn't get out of my mind. One was Dominic, the way he said, "I slipped," just before he died. The other was you. How you used to read me your Song of Songs, remember?"

Pähkinänkuoressa Suuri Gangsterisota on sivustakatsojan tarina: sentimentaalisen mutta raisuotteisen ryysyläisen Noodlesin nousu menestykseen Maxin (James Woods) ohella sekä putoaminen jakkaralta, osin kohtalon ja osin tietoisten tekijöiden seurauksena. Menestykseen käsiksi pääsevä nuoruuden rakkaus Deborah pysyy tavoittamattomana loppuun asti. Ei edes rikkauksista paitsi jääminen aja vanhaa miestä lopulta kostotoimiin, kaikkia todennäköisyyksiä (mieshän on väkivaltainen tappaja siinä missä muutkin hahmot) vastaan. Siinä missä Maxista kasvaa menestyksen myötä psykopaatin oloinen maanikko, haisee Noodles loppuun asti kadulle ja viemäreille (pienenä sivuoireena on pakko ihmetellä, kuinka lieronoloisesta teinistä kasvaa karismaattinen, DeNiron kokoinen hahmo – tämä siis kritiikkinä Leonen sinällään upeita roolituksia kohtaan).

"It's true I have killed people, Mr. Bailey. Sometimes to defend myself, sometimes for money. And many people used to come to us. Business partners, rivals, lovers. Some of the jobs we took, and some we didn't. Yours is one we would never touch, Mr Bailey."

Leonen filmi on suurta elokuvaa, eeppinen tarinassaan ja kuvakielessään, komea musiikissaan (Morricone ja Rossini), melankolinen vireessään. Pastellinväriset siirtolaiskorttelien kadut, talojen katot, nuhjuiset varastot ja hämyisät ravintolat ovat epäilemättä niin lähellä realismia kuin mahdollista. Silti (huolimatta yyberbrutaaleista otteista elokuvassa) on kaikki nähty romanttisen linssin läpi: kaikki, myös kasvun oireet, ovat viattomia kansakunnan pakollisia sivujuonteita matkalla aineelliseen ja poliittiseen menestykseen.

Edgar Degas’n Tanssiharjoitus oopperassa (1895)

Ravintolan takahuoneessa tanssiva Deborah on tiettävästi lainattu Edgar Degas’n maalauksesta – tai jos ei ihan varastettu, on ainakin tunnelma lähtöisin jostain hänen teoksestaan. Lähes neljän tunnin leikkaus oli Leonen minimitoive - alkuperäistä kuvattua valmista materiaalia kun oli kahdeksan tuntia (mitä kaikkea onkaan leikkaajan lattialle menetetty). Harvaksi neljän tunnin filmiksi Gangsterisodassa on kuitenkin huomattavan vähän tyhjää käyviä hetkiä, hitaasti rakennettujen kohtauksienkin rakentaessa patoumia, jotka purkautuvat seuraavaan tappeluun tai antikliimaksiin.

Elokuvaa on helppo rakastaa ja yhdeksän vuoden tauon jälkeen sen pariin palaa kuin vanhan tutun luo. Noodlesissa lienee lopulta paljon itseänikin, koenhan olevani monen elämän juonteen kohdalla tarkkailija jos en ihan sivustakatsojakaan. Ainoa toive tuleville vuosille olisi nähdä Leonen suurteos isolta kankaalta, vaikka sitten kieltolakiajan teatterissa kovan teen virratessa!

5 / 5


IMDb

Yli Tyynenmeren (1942)

Humphrey Bogartin roolityöt etenivät 1930-luvun sivuosa-gangsterilieroista toisen maailmansodan alkupuolella merkittävämpiin töihin. Merkkiteoksena voitaneen pitää John Hustonin edellisenä vuonna ilmestynyttä Maltan Haukkaa ja Sam Spaden hahmoa. Toiseen maailmansotaan suuren yleisön tietoisuudessa vastentahtoisen sankarin sijoittaa tietenkin ennen muuta Michael Curtizin klassikko Casablanca Bogartin muiden töiden ohella.

Samana vuonna ilmestynyt Hustonin (ohjasi suurimman osan ennen lähtöään dokumenttihommiin) Yli Tyynenmeren (1942) näyttää ’Bogien’ tyypillisimmillään sodan myrskyissä: antisankarihahmo ajautuu pakon sanelemana osaksi kohtalokkaita tapahtumia. armeijasta häpeällisen palvelusrikoksen takia erotettu tykistöupseeri Rick Leland (Bogart) nousee itärannikolla japanilaiseen laivaan määränpäänään Aasia.

Rickin kohtalona on, laivan edetessä kohti Panaman kanavaa, joutua osaksi japanilaisen vakoiluringin metkuja, joiden tarkoituksena on saada selville amerikkalaisten yksikköjen koostumukset ja liikkeet ja lopulta pommittaa jenkkien hallitsemaa kanavaa. Toisen maailmansodan aikoihinhan Yhdysvallat käytti kanavaa kuljettaakseen sotalaivojaan Tyyneltämereltä Atlantille. Laivalla matkaavan tohtori Lorenzin (Sydney Greenstreet) seuraan hakeutuminen näyttäisi olevan Rickille isänmaan motivoima teko. Toisin on asia viehättävän Alberta Marlow’n (Mary Astor) kosiskelun kanssa.

Iskun on elokuvassa tarkoitus toteutua joulukuussa samoihin aikoihin Pearl Harborin hyökkäyksen kanssa. Elokuvan käsikirjoitusta muutettiin viime hetkellä (alkuperäisen sijoituttua nimenomaan Hawaijin tukikohtaan), koska vuonna 1942 suuri yleisö tiesi jo, ettei Rick pystyisi estämään japanilaisten iskua Pearl Harboriin. Muuttamatta jäi kuitenkin nimi (sekä alkuperäis- että suomenkielinen), mikä on merkillistä: laivahan ei koskaan edes etene Tyynellemerelle.

"If you catch pneumonia, what will happen to our romance?" -Rick mielitietylleen

Rickin hahmo poplarissaan on Bogartin ystäville tutun ironinen velikulta ironisuudessa ja leikittelevyydessään japanilaisen miehistön kanssa sekä flirtissään, kohteena totta kai Alberta. Tältä osin Yli Tyynenmeren on ehtaa tavaraa ikonisen tähden ystäville ja jatkoa yksityisetsijähahmoille hämyisissä porraskäytävissä. Sankarina Bogart ei sorru siloposkiseen errolflynnmäiseen, yksiselitteisesti pyyteettömään toimintaan isänmaan hyväksi. Motiivit jäävät lopulta osin hämärän peittoon. Totta on vain, että Rickillä on vaiheikas palvelushistoria ja paljon vihamiehiä. Alhaisimpaan japanilaisvastaiseen propagandaan elokuva ei myöskään sorru, vaikka maa jo olikin sodassa tässä vaiheessa saarivaltion kanssa.

Pähkinänkuoressa: varsin viihdyttävä sodan aikainen vakoilutrilleri!

3½ / 5

IMDb

Vaarallista kaksoispeliä (1978)

Heist-elokuvat ovat aina yhtä nautittavia, ja yksi 1970-luvun parhaista alan trillereistä tuleekin hieman yllättäen Kanadasta.

Ostoskeskuksessa sijaitsevan torontolaisen pankin ryöstö saa ennalta arvaamattomat mittasuhteet, kun pankin työntekijä Miles Cullen (Elliott Gould) saa etukäteen vihiä ryöstöstä ja siirtää ennakolta osan käteisvaroista omaan lokeroonsa.

Yksi maan kautta aikain lahjakkaimmista näyttelijöistä, Christopher Plummer, on elokuvassa huomattavan erilaisessa roolissa kuin isä Trappina "Sound of Musicissa": hänet nähdään Vaarallisessa kaksoispelissä Harry Reiklena, pankkia ryöstävänä, lapsia vihaavana joulupukkina. Mikään yli-ihminen hän ei suinkaan ole: Plummerin roisto on mielenkiintoinen, haavoittuvainen hahmo - myös altis kiristykselle. Elliott Gould taas näyttelee valkokaulustavista, jolla on lopulta enemmän munaa kuin alussa uskoisikaan.

"I'm just going to give you a little time... to try to be reasonable. If you decide you're not going to be reasonable, then one night when you come home, you'll find me *inside*, waiting for you. And that will be the night you'll wish you'd never been born." -Harry Reikle

Taustana jännitystarinalle on mielenkiintoisesti rakennettu pankin henkilökunnan välinen kemia, Milesin hypätessä useammankin naisen rattaissa filmin mittaan. Daryl Duken tunnelmallisen elokuvan film-noir-vaikutteet (kohtalokas nainen ja muita elementtejä) ovat ilmeisiä.

Elokuvan sensoreita taas ravistuttivat elokuvan graafinen väkivalta ja seksi. Tarinan yksi keskiöistä on mielenkiintoisesti Milesin akvaario – siihen sisältyvät miehen unelmat (uudet eksoottiset kalalajit) kuin pahimmat painajaisetkin, kuten elokuva tulee osoittamaan.

4 / 5

IMDb

[SPOILERI]
Lopun kohtalokas liukuporrasepisodi – Plummer peruukissa – on varmasti yksi ostarielokuvien helmiä!

Varjojen kadut (1937)

William Wyler ohjasi parhaimmillaan, tyylilajista riippumatta, tarkkanäköisiä, humaaneita tarkasteluja ihmisestä ja hänen käyttäytymisestään. Esimerkkinä mainittakoon erityisesti sodan jälkeisestä rauhaan paluusta kertova Parhaat vuodet (1946).

Lähes kymmenen vuotta aiemmin tehty, Sidney Kingsleyn Broadway-näytelmään perustuva yhden vuorokauden sisälle ajallisesti sijoittuva rikosdraama Varjojen kadut on esimerkki sujuvasti valkokankaalle siirretystä näyttämökappaleesta, jolla on viihdetarkoituksen lisäksi myös tarkempi sosiaalianalyyttinen roolinsa. Tuottaja Samuel Goldwynin rakennuttaman studiokaupungin (Wyler olisi halunnut kuvata elokuvan aidoissa sijainneissa!) koko ja uskottavuus on poikkeuksellista jopa studiokauden vaikuttavalle tuotantokoneistolle.

Pääosissa on New Yorkin East Riverin ympäristö, joka on jakautunut toisaalta korkeissa taloissaan majaileviin rikkaisiin ja etuoikeutettuihin, toisaalta alhaalla katutasossa elämän syrjässä kiinni rimpuileviin köyhiin, joilla keinot selviytyä ovat joko satunnaiset työkeikat (rehellisen miehen perikuvana elokuvassa Joel McCrea) tai rikollisuus. Taistelu kunniasta ja elintilasta tuntuu olevan kiihkeimmillään teini-ikäisten suutaan pieksevien kulmakunnan poikien joukoissa, joita esittää kuuluisa kokoonpano Dead End Kids ensimmäisessä elokuvassaan. Elettiin laman jälkilöylyjä ja Yhdysvalloissa köyhyys oli koskettanut ennakoitua suurempia kansanryhmiä. Niinpä näytelmä ja elokuva varmasti ovat koskettaneet lukuisia ihmisiä katsomoissa.

”Minulla on kaikkea, koska olen ottanut omani.. Katso! (nykäisee hihaa) silkkiä. 20 taalaa (pukua tarkoittaen) mittatilauksena tehty – 150 taalaa. Ja typyköitä myös” –"Baby Face" Martin alipalkatulle slummiin jääneelle McCrean hahmolle

Elokuva rakentuu muutamasta juonesta, jotka nivoutuvat lopulta yhteen. Keskiössä on kotikaupunkiinsa lännestä palaava, naapuruston poikien suosiossa oleva ja kovien keinojen kautta vaurauttakin luonut kuuluisa gangsteri ”Baby Face” Martin (Humphrey Bogart). Bogart oli tehnyt uransa varrella jo lukuisia rasvaisia kieroilurooleja, kuollen lukuisilla eri tavoilla etupäässä ampumahaavoihin tai vaihtoehtoisesti sähkötuoleihin. Varsinaisesti suuri tähti hän ei vielä ollut, pikemminkin alipalkattu sivuosanimi esim. Cagneyn ja Robinsonin varjossa. Naamansa vaihdattanut, äitiään tapaamaan tullut murhaaja tuntuu nopeasti katsottuna olevan vain jatke vanhoihin tyyppiroolituksiin. Jonkunlainen henkinen taakka ja ”kuoleman läsnäolo” painaa jo kuitenkin tässä elokuvassa henkilöhahmon hartioita ja ruumiinkielessä on orastavaa myöhempää monivivahteista ja karismaattista antisankaria. Bogart oli Goldwynin laina Warnerilta, jossa hän oli pitkän linjan sopimusnäyttelijänä.

Elokuva on kiintoisasti IMDb:ssa merkitty film-noiriksi vaikka genre on tunnetusti rajoittunut ajallisesti sodanjälkeiseen aikaan. Taitavasti ja tunnelmallisesti rakennetun studiokaupungin katuja (likaisen, harmaan kadun tosiaankin tuntee vastapainona loistaville pilvenpiirtäjille) on kuitenkin hyödynnetty loistavasti valaistuksessa - täydentävänä elementtinä tietynlainen toivoton tunnelma väestön keskuudessa.

Lopulta toivoa tulevaisuuteen näyttää luovan toisensa löytävä nuoripari, joka ei halua pois vaan haluaa löytää onnen kaupungin ehdoilla. Kaikki tämä siis muutamalla kadun pätkällä.

4 / 5

IMDb

Cowboy (1958)

Karjankasvattajien ja lehmipoikien kulta-aika villissä lännessä kesti 1850-luvulta 1880-luvulle ja päättyi lopulta maanomistajien pistäessä piikkilangat karjankuljetusreittien poikki. 1950-luvulla kasan westerneitä (suosikkina Armoton ase) ohjanneen Delmer Davesin länkkärissä tapahtumat keskittyvät 1870-luvulle ja Meksikon ja Chicagon väliselle karjareitille.

Tarina etenee tavallaan perse edellä puuhun, karjareitin määränpäästä lähteille – aivan toisin, kuin lajityypin klassikossa, Hawksin Red Riverissä (1948). Hotellipalvelija Frank Harris (Jack Lemmon) rakastuu tulisesti meksikolaiseen karjankasvattajan Vidalin tyttäreen ja tämän isän kieltäessä rakkauden Harris ryhtyy puoliväkisin karjanajaja Tom Reesen (Glenn Ford) yhtiökumppaniksi, vakuutellen tätä ja itseään kaipuusta erämaaetapeille hevosen selkään. Motiivina on tietenkin mahdollistaa samalla käynti Vidalilla, jolta Reese on ostamassa karjaa.

"Women like the smell of a horse on a man. That makes them giggle."

Reese yrittää vakuuttaa urbaanin Harrisin reitin vaaroista, maalaillen kuvaa hyvinkin veemäisestä taipaleesta. Itse elokuva on kuitenkin cowboy-romantiikkaa alusta loppuun leiritulineen ja lehmipoikien ja paikallisten asukkaiden monitasoisessa suhteessa (vrt. suomalaiset tukkilaiselokuvat). Davesin kuvaaja Charles Lawton Jr. on luonut valkokankaalle lännen kuvaston peruselementtejä luonnon piiskaamine, levottomine miehineen ja villiintyneine hevosineen keskellä ei-mitään – matkan katketessa silloin tällöin rautateiden karjankeräyspisteisiin ja kyläpahasiin, intiaanien väliintuloa unohtamatta. Allekirjoittanuthan toki tällaisesta tematiikasta tykkää, ei voi mitään!

Varsinainen elokuvan jännite on rakennettu Reesen ja Harrisin valtakamppailuun, vanhemman karjapaimenen kasvattaessa miehen työhön ja tämän lopulta uhmatessa kokeneempaansa. Sytykepuuna – cowboy-sanastoa käyttääkseni – toimii Harrisin pettymys naiseensa. Miesten välisen eron ja kiintymyksen täyttä evoluutiota elokuvassa ei kuitenkaan täysin ansiokkaasti nähdä eikä tässä varsinaisesti draamasta olekaan kyse. On vain niin, että cowboyn kuuluu kiintyä lopulta enemmän toiseen cowboyhin ja ”ajetaan nämä isoon kaupunkiin ja vedetään taas päät täyteen” –mentaliteettiin kuin naiseen. Lopulta elokuva kiertääkin täyden ympyrän kuvauksessaan karjanajon vaiheista.

Jos Red River on on karjanajoelokuvien luomuruisleipä, Davesin Cowboy on Ruispala – sitä, jota varmasti jaksaa kokea kerran jos toisenkin!

3½ / 5

IMDb