Hämärä katu (1950)

John Sturgesin Hämärä katu (Mystery Street, 1950) edustaa rikostutkintaan pedantisti keskittyvää puolidokumentaarista film-noiria parhaimmillaan.

Cape Cod –nimisen pikkukaupungin rannalta löytyy luuranko, jonka arvoitusta etsivä Peter Morales (Ricardo Montalban) alkaa virkansa puolesta tutkia. Avuksi jutussa tulee Harvardin yliopiston lääketieteen laitos ja tohtori McAdoo (Bruce Bennett). Kuolinsyyntutkimuksen spesialistien selvittäessä ruumiin bostonilaiseksi 24-vuotiaaksi blondiksi Vivian Heldoniksi (Jan Sterling) jalkautuu poliisi Bostonin kaduille, tutkimusten keskittyessä lopulta Vivianin kotikadulle sekä tämän tuttaviin. Pääepäiltynä jutussa on Henry Shanway (Marshall Thompson), jolta kiero blondi anasti auton surmailtanaan kosteissa olosuhteissa. Kuten arvata saattaa, juttu ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen, kuin miltä näyttää.

"Professors work with their heads. Cops work with their feet." -Morales

Rikostutkintaan liittyviä noireja on tehty kosolti, mutta oikeuslääketieteen ympärille keskittyviä ei ole tämän katsojan eteen tainnut aiemmin tulla. Ruumiista (ja myöhemmin autosta) selvitettävien seikkojen (ikä, pituus, sukupuoli) dramaattisuus, harvardilaisten taito Moralesin silmissä ja tieteen kaikkivoipaisuus on nykykatsojasta hieman huvittavaakin – olenhan minäkin C.S.I:ni nähnyt. Aikakaudelleen suhteutettuna elokuva kuitenkin suhtautuu moniin rikostutkintaa käsitteleviin 1950-luvun tabuaiheisiin (mm. raskaus) luontevasti. Joku voisi sanoa tutkinnan vaiheita juonenkäänteineen ennalta-arvattaviksi, mutta selkeästi elokuva on käsikirjoitettu tutkijoiden työnkuvaan tutustuen.

Ehkäpä mielenkiintoisin hahmo - tutkijoiden kustannuksella - on Vivianin vuokraemäntä Smerrling (mainio luonnenäyttelijä Elsa Lanchester), joka rahanhimoisena ja oikukkaana tättäränä on suorastaan herkullinen karikatyyri kaksinaismoralistisesta, vauhdikasta vuokralaistyttöä paheksuvasta vanhasta piiasta. Tyttö itsessäänhän suorastaan anelee (asenteellisuudessaan) päästä tapettavaksi alkukohtauksessa.

Piirteiltään voimakkainta mustaa elokuvaa Hämärä katu ei ole, onpahan vain tiukkaan pakattua tutkintaa ja siinä sivussa viattoman miehen kujanjuoksua. Filmi kuitenkin houkuttelee tutustumaan toimintaohjaaja Sturgesin muihin kolmeen genren ohjaukseen, joita en ole nähnyt.

4 / 5

IMDb

007 ja kuoleman katse (1985)

Maikkarin sijaan nyt Nelonen lähettää Bond-uusintoja, ei taas! Täytyy myöntää, että muutama aukko sarjassa omalla kohdalla yhä on, ja niistä yksi paikkautui tänä lauantaina.

Daniel Craigin mainio, kyyninen tulkinta Bondista ei poista sitä tosiasiaa, että Roger Mooren 007 oli todella viihdyttävä leikittelevässä kepeydessään. Mooren viimeinen agenttitulkinta, John Glenin ohjaama ”007 ja kuoleman katse” (A View to a Kill, 1985) sisältää viihteellisyyden lisäksi kuitenkin myös julman ihmismielen aiheuttamia massatuhon elkeitä.

KGB:n kouluttama Max Zorin (Christopher Walken) uhkaa upottaa Piilaakson veden valtaan havitellessaan mikrosirubisneksessä ykköspaikkaa. Henki painaa kylmänviileän roiston käsissä poikkeuksellisen vähän. Elokuva liikkuu sujuvasti niin ranskalaisen hevosbisneksen kuin San Franciscon katujenkin maailmassa.

"May Day, where have you been? I've been waiting for you... to take care of me, personally" -007

Walken tekee viileän tulkinnan vaaleasta, rillipäisestä seurapiiripsykopaatista ei-niin-yllättäen, hiljaisen ja kylmäävän arvovallan rooleissahan hän on ollut aina parhaimmillaan. Zorinin vasen käsi, itsevarma ja tappava tumma nainen May Day (Grace Jones) on varmastikin oudoimpia ja samaan aikaan iskevimpiä kauniimman sukupuolen Bond-pahiksia, varsinaisen Bond-tytön Stacey Suttonin (Tanya Roberts) jäädessä hieman altavastaajaksi.

Elokuva ei lukeudu fanien saati omalla listalla parhaimpiin 007-filmeihin (tämähän on nimetty useasti jopa huonoimmaksi Bondiksi!), mutta viihdyttävä parituntinen kyseessä silti on.

[SPOILERI]

Tarinan huipentuma, ilmalaivan ja Golden Gate –sillan yhteenotto, on varsin mainio. Lopun viittaus KGB:n ja Neuvostoliiton intressiin säilyttää Piilaakso turvassa roistoilta on ihan oikeaan osuva. Neukkulassa kehitettiin lopulta hyvin vähän omaa teknologiaa vuosien varrella, suuren osan kehityksestä pohjautuessa lännen apinointiin ja teollisuusvakoiluun.

3½ / 5

IMDb

Kuuma ryhmä (1972)

Kaduilla päivystävien rivipoliisien arjesta kertovat sarjat – NYPD Blue etunenässä – ja elokuvat ovat aina tervetulleita tämän elokuvaharrastajan listoilla. Rikostutkinta on totta kai hyvää aivojen verryttelyä, mutta kumipampuilla ja sähkölamauttimilla varustetut Kissalan pojat arkipäiväisine pulmineen ovat mielenkiintoista valkokankaan aineistoa hekin.

Richard Fleischerin rikoselokuvista suosikkini on kiero Rillingtonin kuristaja (1971). Tällä kertaa hän on syventynyt itäisen Los Angelesin katujen maailmaan, joiden värikkäässä ympäristössä poliiseilla ovat vastassa parittajat, huorat, ryöstäjät ja muut väärintekijät. Keskiössä on pari Kilvinski (George C. Scott) ja Roy Fehler (Stacy Keach), joista ensin mainittu on veteraani LAPD:ssa ja on kehittänyt oman moraalikoodistonsa, josta lakia toisaalla lukeva idealisti Fehlerkin saa tietää omansa.

Poliisien työnkuvaa käydään läpi monipuolisesti erilaisten sattumusten kautta, rajuimpana oireena Fehlerin haavoittuminen mahaan ryöstötapauksen yhteydessä. Kuten tunnettua, ainakin elokuvissa (luultavasti myös IRL!) poliisien perheet ovat lujilla pienen palkan ja työnkuvan epäsäännöllisyyden takia. Poliisin työ ja rikosten torjuminen on elämä ja kutsumus myös Kuuman ryhmän hahmoille. Elokuvan alkuperäisnimi viittaa antiikin kenturioihin, jotka komensivat järjestystä ylläpitäneitä joukkoja Roomassa.

Elokuva on perushyvää, moniulotteista draamaa sinivuokkojen arjesta hämyisillä kaduilla. Parin välillä oleva lojaliteetti tulee Kuumassa ryhmässä hyvin esille ja lakia lukevan idealistinkin maailmankuva muuttuu katuihin tutustuessa. Huolimatta aihetta käsittelevästä analyyttisuudesta jonkinlaisesta koheesion puutteesta elokuva kuitenkin mielestäni kärsii, filmin ollessa melko tasapaksua ajelua ympäri kaupunkia. Elokuva on tuntunut hukkuvan muiden vuosikymmenien varrella tehtyjen kyttäelokuvien joukkoon, osin varmasti syystäkin. 2010-luvun näkökulmasta melko stereotyyppiset hahmot on nekin nähty hieman uusittuina myöhemmin tv-sarjoissa.

Elokuvalajin faneille tätä illuusiotonta poliisidraamaa voi kuitenkin suositella vapaaillan ratoksi ja ja George C. Scott todistaa jälleen olevansa kotonaan myös draamarooleissa.

3 / 5

IMDb

Colttikonsertti (1966)

Kauhuohjaaja Lucio Fulcin Colttikonsertti (Le colt cantarono la morte e fu... tempo di massacro) on absurdeimpia näkemiäni elokuvia pitkään aikaan.

Alussa kyseessä vaikuttaisi olevan normaali kostotarina – kullankaivaja Tom Corbett (Franco Nero) palaa kotikaupunkiinsa, löytäen tämän valtaa käsissään pitävän Scottin (Giuseppe Addobbati) käsistä ja veljensä ja kodinhoitaja Mercedeksen ajettuina pois perintömaalt säälittävään mökintönöön. Lopulta elokuva kuitenkin muuttuu äärimmäisen äijämäiseksi yrmyilyksi ja etenkin veli Jeffreyn (George Hilton) Jopo keulii villin lännen pyöräteillä oikein kunnolla! Filmi kulminoituu Scottin espanjalaishuvilan käytävillä pidettävään konsertointiin.

Kuukausikaupalla pämpännyt, maan menettämistä sureva viinaan menevä Jeffrey ei ole Rio Bravon Duden tyyppinen säälittävä juoppo, vaan ailahtelevuudessaan ja tequilan alle piilotettuine supervoimineen kerrassaan loistava hahmo. Juuri kun luulet hänen putoavan hevosen selästä, ampuu puliveli tusinan verran Scottin renkimiehiä ratsailta riippuessaan.

Loppujen lopuksi elokuvan suuren nimen Franco Neron Tom on yksiulotteinen, oikeutta Scottin porukalta peräävä paluumuuttaja – tosin hänen roolinsa elokuvassa muuttuu lähes salkkarimaisen juonipaljastuksen myötä elokuvan loppupuolella. Jeffreyn ohella elokuvan metkoin hahmo on epäilemättä sadistinen ”Junior” Scott (Nino Castelnuovo), jolle perusase piiska tuntuu olevan jonkin sortin masturbaatioväline.

Ylidramaattinen musiikki ja kekseliäät kuvakulmat kruunaavat viihdepommin, jolle kostoelokuvan kliseet ja ylisuuret ruumiskasat tuntuvat olevan vain pieni este Absurdistanin preerioilla. ”Excuse me, Gentlemen!”, huutaisi Jeffrey tehdessään taas yhden ruumiskasan.

3½/ 5

IMDb

Kuin taivaan lintu (1985)

Talvi Etelä-Ranskassa. Nuori nainen löytyy ulkosalta jäätyneenä ja poliisi toteaa tapauksen tapaturmaiseksi kuolemaksi. Nainen, Mona Bergeron (Sandrine Bonnaire), oli maankiertäjä, elämäntavakseen juurettomuuden ja liikkeellä olemisen valinnut neitokainen. Hänen viimeiset viikkonsa tien päällä käydään läpi takaumina, ihmisten kuvaillessa tapaamisiaan Monan kanssa.

Nainen oli tinkimätön asenteessaan, tekien hanttihommia rahaa saadakseen siellä täällä, mutta kuitenkin kerta kerran jälkeen puhdistaessaan tomut kengistään. Ihmisten suhtautuminen Monaan on monen sävyistä. Miehet pitävät häntä uroksia metsästävänä, seksuaalimoraaliltaan kyseenalaisena kiertäjänä. Juurtuneet, paikalliset ihmiset yrittävät neuvoa häntä asettumaan aloilleen (perheellistynyt hippi antaa hänelle turhaan perunamaan paikan – hommasta ei lopulta tietenkään tule mitään). Muutama ymmärtäjäkin löytyy.

Kuten monesti ”toiseutta” sisältävissä elokuvissa, Agnès Vardan ohjaama Kuin taivaan lintu (Sans toit ni loi) kertoo vähintään yhtä paljon ympäröivästä maailmasta kuin päähenkilöstä itsestään. Tällä kertaa päähahmo ei ole edes erityisen sympaattinen henkilö vaan nukkavieru, lyhytjännitteinen, epäkypsä nuori nainen.

1980-luvun ranskalainen maaseutu näyttää olleen melko konservatiivinen paikka normien kyseenalaistajalle – sitäkin enemmän hänen ollessa nainen. Kuvakieli ja leikkaus on pelkistettyä, mikä sopii hyvin karuun ympäristöön ja tarinaan.

Ei niitä elokuvia, jotka päätyvät ikisuosikkeihin, mutta avartava katselukokemus kumminkin maan elokuvatarjonnan parissa!

PS. Kuin taivaan lintu on Steven Jay Schneiderin 1001 elokuvan listalla. Tällä hetkellä (huhtikuu 2014) listasta (2012 versio) nähtynä 654 elokuvaa. Onneksi vielä toivottavasti maallista matkaakin on jäljellä!

3½ / 5

IMDb