Eränkävijäin kuningas (1951)

Suurin osa länkkäreistä on sijoittunut asutuksen alkuaikoihin lännessä tai lain ja laittomuuksien kädenvääntöihin erämaihin syntyneissä kaupungeissa. Siksi on aina virkistävää nähdä 1800-luvun alkuun sijoittuva uudisraivaajawestern, oli sitten kyse kuinka keskinkertaisesta teoksesta vain.

William A. Wellmanin elokuvan ansioita ovat kieltämättä maisemat: myöhempään Missouriin sijoittuva erämaatarina on kuvattu jylhissä Coloradon maisemissa, mikä ajan Technicolor-kaluston raskauden huomioon ottaen lienee ollut sekin jo pelkästään Clark Gablen veroista sankaria vaatinut teko. Tarina käsittelee turkismetsästäjien ja mustajalkaintiaanien välistä rajankäyntiä erämaaseuduilla ja on kerrottu pääsankari Flint Mitchellin (Gable) pojan näkökulmasta.

Elokuvan intiaaneilla on, moniin aikakauden westerneihin verrattuna, inhimillinen ja järkevä toimintakulttuuri, unelmia ja aatteita. Wellmanin elokuva aloittikin uutta kansatieteellistä lähestymistapaa aiheeseen yhdessä Viimeisen Apassin (1954) ja Katkaistun nuolen (1950) kanssa. 1950-luvun oireena tosin alkuperäisasukkaita – mustajalkoja – esittävät käytännössä pelkästään meksikolaiset näyttelijät, kärjessä Ricardo Montalban nuorena ja kärkkäänä päällikkö Rautapaitana.

Dokumentaarisen vivahteen vastapainona Clark Gablen tähtikarismaa ei tarpeeksi hyvin hyödynnetä elokuvassa, vaikka hän nuorta intiaanivaimoa piteleekin kevyen tottuneesti sylissään. Lopulta tässäkin elokuvassa, intiaaniasian mukaan ottamisesta huolimatta, on kyse americanan ja jännittävän uudisraivaajamenneisyyden rakentamisesta, mitä kertojaäänen mukaan ottaminen yhä vahvistaa.

Hauskimpia kohtauksia on tiipiikohtaus, jossa humaltunut Gable saa vastaansa erinäisiä tiipiin kalusteita tullessaan laittamaan avioliittoaan käytäntöön. Pienen uintiretken ja siistiytymisen jälkeen herrasmies-Flintiä onnistaakin paremmin ja hän saa hyppysiinsä suorastaan palvovan intiaanitytön.

3 / 5

IMDb