Uhrin tarina keskittyy toimittajan ja ex-näyttelijän Alexanderin (Erland Josephson) syntymäpäiville, jotka keskeyttää suursodan (kolmas maailmansota?) puhkeaminen. Sodan kauhua tuovat pommikoneiden äänet ja tv:n uutiset ja ydinsodan koittaessa jokainen joutuu myös henkisesti seinää vasten. Kaiken hämmennyksen ja kauhun keskellä Alexander vetäytyy sisäänpäin ja joutuu tilille menneisyytensä ja Jumala-suhteensa kanssa. Absurdi ratkaisu ja ”uhri” sodan poistamiseksi on filosofi-postimies Oton ehdotus: hän voisi maata palvelijansa Marian kanssa, jolla on noitavoimia. Alexander pelkää myös poikansa puolesta, hänessä tiivistyy tulevaisuuden pakko ja toivo.
Ohjaajan viimeinen ohjaustyö, kiistatta Bergman-vaikutteinen ja Ruotsissa kuvattu Uhri herätti kahtalaisia tuntemuksia. Filmin muutamat unijaksot ja Alexanderin monologit eivät auenneet ainakaan ensikatsomalta ja tunnustan katselleeni kerran tai pari kelloa lähes kaksi ja puolituntisen elokuvan aikana. Gotlannissa lähellä merta kuvattu elokuva on kauttaaltaan karhean komea, kuinkas muuten (Sven Nyqvist kuvaajana). Pitkät otokset ovat vaikuttavia, varsinkin eeppinen loppu, jossa Alexanderin hämmennys paljastuu lopullisesti muille.
Paljaudessaan ja ajankuvan vahvuudessa (ydinsodan pelko myös Itämeren alueella) elokuva jää mieleen pyörimään. Tarkovskin elokuva tuntuu vertautuvan väkisinkin niin ikään Nyqvistin Gotlannissa kuvaamaan Bergmanin Häpeään (1968), jossa ruotsalaisohjaaja paneutuu niin ikään vahvalla tavalla ihmisen suhtautumiseen syttyvään sotaan. Uhrissa sota jää kuitenkin kauemmas ja ihmisen sisäinen painiskelu itsensä kanssa saa vielä vahvemman aseman.
3½ / 5
IMDb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti