torstai 17. huhtikuuta 2014

Varjojen kadut (1937)


William Wyler ohjasi parhaimmillaan, tyylilajista riippumatta, tarkkanäköisiä, humaaneita tarkasteluja ihmisestä ja hänen käyttäytymisestään. Esimerkkinä mainittakoon erityisesti sodan jälkeisestä rauhaan paluusta kertova Parhaat vuodet (1946).

Lähes kymmenen vuotta aiemmin tehty, Sidney Kingsleyn Broadway-näytelmään perustuva yhden vuorokauden sisälle ajallisesti sijoittuva rikosdraama Varjojen kadut on esimerkki sujuvasti valkokankaalle siirretystä näyttämökappaleesta, jolla on viihdetarkoituksen lisäksi myös tarkempi sosiaalianalyyttinen roolinsa. Tuottaja Samuel Goldwynin rakennuttaman studiokaupungin (Wyler olisi halunnut kuvata elokuvan aidoissa sijainneissa!) koko ja uskottavuus on poikkeuksellista jopa studiokauden vaikuttavalle tuotantokoneistolle.

Pääosissa on New Yorkin East Riverin ympäristö, joka on jakautunut toisaalta korkeissa taloissaan majaileviin rikkaisiin ja etuoikeutettuihin, toisaalta alhaalla katutasossa elämän syrjässä kiinni rimpuileviin köyhiin, joilla keinot selviytyä ovat joko satunnaiset työkeikat (rehellisen miehen perikuvana elokuvassa Joel McCrea) tai rikollisuus. Taistelu kunniasta ja elintilasta tuntuu olevan kiihkeimmillään teini-ikäisten suutaan pieksevien kulmakunnan poikien joukoissa, joita esittää kuuluisa kokoonpano Dead End Kids ensimmäisessä elokuvassaan. Elettiin laman jälkilöylyjä ja Yhdysvalloissa köyhyys oli koskettanut ennakoitua suurempia kansanryhmiä. Niinpä näytelmä ja elokuva varmasti ovat koskettaneet lukuisia ihmisiä katsomoissa.
”Minulla on kaikkea, koska olen ottanut omani.. Katso! (nykäisee hihaa) silkkiä. 20 taalaa (pukua tarkoittaen) mittatilauksena tehty – 150 taalaa. Ja typyköitä myös” –"Baby Face" Martin alipalkatulle slummiin jääneelle McCrean hahmolle
Elokuva rakentuu muutamasta juonesta, jotka nivoutuvat lopulta yhteen. Keskiössä on kotikaupunkiinsa lännestä palaava, naapuruston poikien suosiossa oleva ja kovien keinojen kautta vaurauttakin luonut kuuluisa gangsteri ”Baby Face” Martin (Humphrey Bogart). Bogart oli tehnyt uransa varrella jo lukuisia rasvaisia kieroilurooleja, kuollen lukuisilla eri tavoilla etupäässä ampumahaavoihin tai vaihtoehtoisesti sähkötuoleihin. Varsinaisesti suuri tähti hän ei vielä ollut, pikemminkin alipalkattu sivuosanimi esim. Cagneyn ja Robinsonin varjossa. Naamansa vaihdattanut, äitiään tapaamaan tullut murhaaja tuntuu nopeasti katsottuna olevan vain jatke vanhoihin tyyppiroolituksiin. Jonkunlainen henkinen taakka ja ”kuoleman läsnäolo” painaa jo kuitenkin tässä elokuvassa henkilöhahmon hartioita ja ruumiinkielessä on orastavaa myöhempää monivivahteista ja karismaattista antisankaria. Bogart oli Goldwynin laina Warnerilta, jossa hän oli pitkän linjan sopimusnäyttelijänä.

Elokuva on kiintoisasti IMDb:ssa merkitty film-noiriksi vaikka genre on tunnetusti rajoittunut ajallisesti sodanjälkeiseen aikaan. Taitavasti ja tunnelmallisesti rakennetun studiokaupungin katuja (likaisen, harmaan kadun tosiaankin tuntee vastapainona loistaville pilvenpiirtäjille) on kuitenkin hyödynnetty loistavasti valaistuksessa - täydentävänä elementtinä tietynlainen toivoton tunnelma väestön keskuudessa.

Lopulta toivoa tulevaisuuteen näyttää luovan toisensa löytävä nuoripari, joka ei halua pois vaan haluaa löytää onnen kaupungin ehdoilla. Kaikki tämä siis muutamalla kadun pätkällä.

4 / 5

IMDb

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti