Suomisen perhe (1941)

Filmiltä idylliseltä vaikuttavana rauhan kesänä 1940 kuvattu ensimmäinen, T.J. Särkän ohjaama Suomisen perhe –elokuva esittelee meille helsinkiläisen, hyviin toimeen tulevan ydinperheen, päähahmona valtion virkamies Väinö Suominen (Yrjö Tuominen).

Vaimon (Elsa Turakainen) ja lasten Elinan (Sirkka Sipilä), Ollin (Lasse Pöysti) ja Pipsan (Maire Suvanto) elämä näyttää olevan turvattua ja pullantuoksuista (pullantuoksusta vastaa Hildana jämäkkä mutta rakastettava Siiri Angerkoski) siihen asti, kun Väinön vanha koulukaveri, Amerikassa 20 vuotta ”bisnestä” tehnyt Sam Nelson (Joel Rinne) saa hänet ryhtymään osakesijoittajaksi, mistä ei hyvä seuraa. Kannattaako rahat säästää ennemmin pankkitilillä korkoa kasvamassa keinottelun sijaan? Normaalit Suomisen perhearvot tuntuvat vaarantuvat Nelsonin myötä.

Sympaattisia, turvallisia hahmoja jaksaa seurata vähintäänkin sosiaalihistoriallisesta mielenkiinnosta, mutta eteen päin menevä poljento elokuvasta tuntuu puuttuvan. Välillä jäädään Hildan ja perheen mummon (valitettavan melodramaattinen Eine Laine) kesken kotitöiden lomassa hyräilemään vanhoja kansanlauluja.

Suomen Filmiteollisuuden Suomisen perhe –elokuvat ovat nykypäivän näkökulmasta katsottuna tiiviisti 1940-luvun perhemalliin ja –moraaliin liittyvä elokuvasarja, jolla on syntyessään katsottu olevan paitsi viihteellinen, mutta todennäköisyyden mukaan myös kasvattava vaikutus. Sodan aikana varttunut sukupolvi sai elokuvista tietoa kotiintuloaikojen tärkeydestä, säntillisyydestä, puhtaudesta ja läksyjen teon tärkeydestä – perheenjäsenten rooleja unohtamatta. Nykyinen nuorempi katsojasukupolvi tuskin osaisi arvostaa Suomisen ajan saarnaavuutta, mutta sodan aikana suoraselkäisen moraalin ja vastuuntunnon istuttaminen pieniin katsojiin oli luonnollinen tehtävä.

Perheen päätyminen ikoniseksi suomalaisperheeksi Filmiteollisuuden ajan Suomessa on lopulta helppo uskoa ja näsäviisaan Ollin rooli oli Lasse Pöystille ponnahduslauta vuosikymmeniä kestäneeseen elokuva- ja teatteriuraan. Edelleenkin vuonna 2013 lapset pystyy edelleenkin helposti jättämään melko harmittomien perheen kommellusten pariin.

2½ / 5

IMDb

Perintö (1976)

Jännityksen mestarin viimeiseksi jäänyt elokuva on klassiseen ohjaustuotantoon verrattuna toki altavastaajan asemassa, mutta silti todella hyvin otteessaan pitävä jännärimysteeri. Lähes 80-vuotias ohjaaja alkoi olla jo sairas mies elokuvan tuotannon aikaan. Mustaa huumoria sisältävä kepeä ote istuu oivallisesti lähes kaksituntiseen filmiin. Hitchcockilla oli rohkeutta tehdä uusia aluevaltauksia vielä viime vuosinaan.

Elokuva ei tällä kertaa sijoitu nimelliseen tapahtumapaikkaan tai kaupunkiin, vaan on kuvattu ympäri Kaliforniaa, löytäen tapahtumamaastoksi sekä urbaanit San Franciscon kadut, autotallit, idylliset hautausmaat että upeat vuoristomaisemat.

Pääosissa on kaksi materiaa hamuavaa pariskuntaa: nymfomaani huijaaja-selvänäkijä Blanche (Barbara Harris) ja hänen taksisuhari-yksityisetsivä-poikaystävänsä George (Bruce Dern) etsivät varakkaan vanhan piian perillistä ympäri osavaltiota ja törmäävät sattumalta kidnappauksilla itsensä elättäviin Arthuriin (William Devane) ja tämän naiseen Franiin (Karen Black). Paikallisten pk-yrittäjien intressit risteävät absurdilla tavalla – varsinkin, kun nurjasta huumorista pitävä jännityksen mestari pääsee vauhtiin!

"When a guy like me gets kidnapped by a woman, he wants her to be twenty-five." -Constantine

Ohjaajalegenda rakentaa upeasti jännitettä erityisesti vuoristomaisemissa, missä Blanchen ja Georgen on määrä tavata perillisen etsintään liittyen Arthurin vasen käsi, kiero Joseph Maloney (yksi kaikkien aikojen luonnenäyttelijöistä Ed Lauter). Odottavat hetket ravintolassa ja kohtausta seuraava alamäkiajo mutkaisella vuoristotiellä jarrunesteiden vuotaessa autosta, paniikissa rattia riuhtovan Blanchen elehtiessä vänkärin paikalla on yksi elokuvan kohokohtia. Eikä jännitys tähän lopu, vaan maantiellä sattuu ja tapahtuu kuin konsanaan Cary Grantilla maissipellossa parikymmentä vuotta aiemmin!

Hitchcock tykkäsi säväyttää myös visuaalisesti, ja viimeinen valkokankaan ikoninen Hitchcock-hahmo on täysmustaan pukeutuva kohtalokas platinablondi Fran. Elokuvan kuvakieli eroaa muutenkin edukseen 1970-luvun vastaavista elokuvista. Tuskin kukaan aikalaisohjaaja olisi osannut kuvata esimerkiksi huumaavan aineen pistämistä suoneen väkivalloin yhtä väkivaltaisella tavalla!

Viimeisenä ohjaajan kuvana nähdään Barbara Harris iskemässä katsojalle silmää portaikossa – yksityiskohta, jonka Hitchcock halusi säästää elokuvaan näyttelijän improvisoinnista huolimatta. Ohjaaja antoi näyttelijöille huomattavan paljon tulkinnan varaa joutsenlaulussaan ja silmän isku jos mikä kuvastaa Hitchcockin tuotannon laatua paremmin. Ohjaaja ymmärsi loistavasti elämän varjopuolien kokonaiskattauksen, synkkine ja humoristisine piirteineen, niihin jatkuvasti inhimillistä mielenkiintoa tuntien.

3½ / 5

IMDb

Talvisota (1989)

Itsenäisyyspäivän vaikea valinta: odottaako iltamyöhään Edvin Laineen Tuntematonta (kiitos K-15 –merkinnän ja uuden tv-kanavien esittämiskäytännön!) vai katsoako pitkästä aikaa ehkä se uskottavin ja sykähdyttävin kotimainen filmille tehty sotaeepos, Pekka Parikan Talvisota? Lopulta valinta on helppo ja kohdistui nimenomaan Talvisodan kolmetuntiseen elokuvaversioon.

Talvisota-elokuva oli aikansa suurin katsojamenestys, mikä tuli asiantuntijoille yllätyksenä kahden suurtuotantosotaelokuvan vuosikymmenen päättyessä (uusi Tuntematon oli ilmestynyt muutamaa vuotta aiemmin). Antti Tuurin alkuperäisteos kertoo talvisotaan osallistuneen 8. divisioonan I/JR 23:n 4. komppanian ensimmäisen joukkueen taisteluiden tiestä. Keskiössä olevia Hakalan veljeksiä Marttia ja Paavoa esittävät veljekset Taneli ja Konsta Mäkelä.

Taneli Mäkelä teki Talvisodassa elämänsä roolin jäyhänä pohjalaismiehenä eikä onnistu tapansa mukaan ärsyttämään katsojaa vaan näyttää sopivan saappaisiinsa eli suomalaiseksi 1930-luvun maaseudun jokamieheksi hyvin. Niin hyvin, että hänen esittämänsä Hakala edustanee nykyiselle katsojasukupolvelle ikonisesti juoksuhautaan haluamattaan joutunutta sodan ajan sukupolvea.

Eeppisessä sotakuvauksessa kaikki tuntuu olevan kohdallaan:taitava ja hyvin roolitettu näyttelijäkaarti, joukkokohtaukset ja pyrotekniikka. Yksityiskohdista voi toki aina valittaa: Vähälumiselle talvelle 1988-1989 ei kuvausryhmäkään ole mahtanut mitään, epäkohta joka pistää silmään varsinkin ylimääräisten harjoitusten aikaan sijoittuvissa kohtauksissa.

Pommittajista ja hävittäjistä vastannut Finnish Show Flyers –ryhmä on tehnyt DB-3- ja I-16 -RC-lennokeillaan (1:4) hienoa työtä, mutta hieman epäaidoilta mittasuhteiltaan talvisodan ilmatilaa hallinneet neuvostokoneet silti elokuvassa näyttävät. Kari O. Sohlberg hoiti kuvauksen totuttuun tyyliinsä loistavasti ja on saanut tallennettua kamerallaan loistavasti miesten kamppailun tulihelvetissä elämän ja kuoleman sekä inhimillisyyden rajamailla. Juha Tikan pateettisessa musiikissa on niin ikään Suomen kohtalon hetket hyvin löytävä poljento.

Ihmetellä sopii, miksi Parikan Talvisota ei voisi vakiintua toiseksi varteenotettavaksi 6. joulukuuta –elokuvaksi. Edustaahan se elokuvallisen kompetenssinsa ohella myös sitä yksiselitteisesti puhtainta puolustustaistelua Suomen sodissa, talven 1939-40 tapahtumia. Tuntematon sotilas kun sijoittuu kansallisesti enemmän harmaan sävyjä ja eettisesti arveluttavia kysymyksiä sisältäneeseen jatkosotaan.

4 / 5

IMDb

Silmät ilman kasvoja (1960)

Georges Franjun merkitys ranskalaiselle elokuvalle on pikemminkin hänen elokuva-arkistotyössään – enemmän, kuin ohjauksissaan, jotka hän aloitti vuonna 1949. Hänen elokuvansa ovat kuitenkin sitäkin provokatiivisempia ja elokuvafanin kannalta kiinnostavia, varsinkin kun hän kuuluu ottaneen vaikutteita visuaalisuuteensa mm. saksalaisesta 1920-luvun ekspressionismista.

Tämä on helppo uskoa ”Silmät ilman kasvoja” –elokuvassa, jossa taidokas kirurgi, tohtori Génessier (Pierre Brasseur), kaappaa kauniita naisia ympäri Pariisia ja huumattuaan nämä siirtää heiltä kasvon osia Christiane –tyttärelleen (Edith Scob), joka on kärsinyt aiemmin autokolarissa vakavia kosmeettisia vaurioita. Kaappauksissa auttaa hänen sihteerinsä, sokeasti tohtorin lähes pyhimysmäisiin taitoihin uskova Louise (Alida Valli). Kylmäävän kolhoa tohtoria näyttelevä Brasseur tekee eleettömän, mutta varman roolityön, Scobin tulkitessa elegantisti ja arvokkaasti elämänhalunsa menettänyttä tytärtä, joka taipuu lopussa päättäväisiin ratkaisuihin.

Makaaberit, graafiset kohtaukset ovat hienossa, saumattomassa tasapainossa tohtoria piinaavan syyllisyydentunnon ja tytärtä kohtaan kohdistetun rakkauden kanssa. Elokuvassa Génessierin talon leikkaussalissa suoritettava kasvojensiirtokohtaus yksityiskohtaisessa, piinaavan hitaassa kuvauksessaan sai tarinoiden mukaan aikalaiskatsojia pyörtyilemään.

Suuri osa filmin vaikuttavuudesta tulee juuri pedantista hirmutekojen kuvauksesta, kamera ja käsikirjoitus eivät tunne hoppua. Pieniä vivahteita ja mustaa huumoria tuodaan esiin musiikilla, mm. tyttöjen metsästyksen yhteydessä soi hilpeä teema. Lopulta, kuten niin monesti vastaavissa taruissa ja elokuvissa, ihmisen leikkiessä luonnolla liiallisuuksiin asti, luonto iskee takaisin kohtalonomaisesti.

Elokuva ei saanut aikalaiskriitikoilta arvostusta ja Franjun töiden merkitys ranskalaiselle elokuvalle on alettu nähdä vasta viime vuosina. Suomen ensi-illan elokuva sai YLE Teeman elokuvafestivaaleilla marraskuussa 2013.

4½ / 5

IMDb

Flashdance (1983)

Aikansa leimaama, kulttimainetta nauttiva Adrian Lynen tanssielokuva hitsaajana ja eksoottisena tanssijana työskentelevästä pittsburgilaisesta Alexista (Jennifer Beals) sekä hänen unelmastaan päästä balettikouluun.

"When you give up your dream, you die."

Juttujen mukaan Beals hyväksyttiin päärooliin paikalliselta duunariporukalta kysytyn mielipiteen mukaisesti vetävimmän oloisimpana gimmana tarjolla olleista ehdokkaista.

Tanssin ja ylipäätään taiteen merkitystä työväenluokalle ja yksilön henkiselle itsetunnolle on käsitelty monissa elokuvissa (ehkä kuuluisimpana esimerkkinä Saturday Night Fever), tässä ystävän kuolema ja poikaystävän kannuste ajavat Alexia kohti unelmiaan.

Irene Caran ”What a Feeling” jää säpäköiden, hikeä ja muita ruumiineritteitä valuvien tanssikohtausten lisäksi elokuvasta mieleen. Juoni itsessään on naiivi, kuten on hieman päähahmokin, mutta pidettävällä tavalla. Elokuvan musiikki, pukeutuminen ja käytöskulttuuri on ollut kuitenkin tärkeä juttu 1980-luvun nuorille ja elokuva onkin nähtävä kasarikulttuuriin olennaisesti kuuluvana.

2½ / 5

IMDb