Peukalokyydillä vihille (1967)

Audrey Hepburn tunnetaan eleganteista, hienostuneista ja toisaalta tyttömäistä viattomuutta sisältäneistä rooleistaan. 1960-luvun lopulla elokuvien muuttunut tuotantosuunta ja alaa ympäröivä pop-kulttuuri alkovat myös Yhdysvalloissa vaatia uudenlaisia filmejä ja myös henkilökohtaisista ongelmistaan ajalla kärsineelle Hepburnille alkoi tulvia uudenkaltaisia käsikirjoituksia. Näyttelijätähden ura oli katkolla: jatkaako ja uudistuako, vai lopettaako suosiolla studiojärjestelmän kaatumiseen? Hepburn valitsi ainakin tämän elokuvan perusteella ansiokkaasti ensimmäisen vaihtoehdon. Avioliitto näyttelijä Mel Ferrerin kanssa alkoi olla loppusuoralla ja Stanley Donenin elokuvassa Peukalokyydillä vihille (Two for the Road) Hepburnin voidaankin jälkiviisaasti nähdä käyvän suhteensa evoluution eri vaiheet läpi suurella kankaalla.

Kyseessä on nopeiden leikkausten erottamiin kolmeen tai neljään aikaulottuvuuteen eteläisen Ranskan teillä sijoittuva avioliittodraamakomedia ja roadmovie, jossa Joannan (Hepburn) ja arkkitehti Markin (Albert Finney) kymmenvuotinen avioliitto käydään välähdyksittäin takautumina ja nykyhetkenä läpi. Nuori pariskunta liftaa, nukkuu siltarummussa ja ottaa aurinkoa Välimeren rannalla. Muutamaa myöhemmin he taittavat samoja teitä Markin avoautolla avioparina ja odottavat lapsen syntymää. Lopulta kuvioihin tulevat jälkikasvun vaikutukset avioliittoon, kyllästyminen, epävarmuus ja rakastajat.

Mitkä ovat lopulta syyt pysyä yhdessä? Lopulta, avioliiton patologian seasta, elokuvasta erottuvat syyt pariskunnan yhteiselle tielle. Lopulta nämä ovat pieniä juttuja: Mark hävittää passinsa kerta kerran jälkeen jokaisella raja-asemalla, Joannan kaivaessa sen esiin milloin mistäkin. Ajoittaisesta kyllästymisestä ja katkeruudesta huolimatta yhteen kasvaminen näyttää sitoneen päähenkilöt yhteen erottamattomalla tavalla.

Hepburnin elämäkerran mukaan hän koki kuvausten aikana muutaman kuukauden mittaisen kiihkeän romanssin Finleyn kanssa (joku voisi pikajuttua laastarisuhteeksikin sanoa). Joka tapauksessa elokuvassa näkyy kahden näyttelijän kemioiden kohdanneen lyömättömällä tavalla, on sitten kysymys hulluttelukohtauksesta tai kriisistä autossa tai tanssilattialla.

Hepburn tekee yhden monitasoisimmista rooleistaan urallaan, käyden koko aikuisen, rakastavan naisen tunneskaalan läpi, karistaen lopullisesti Sabrinan pölyt korkokengistään. Elokuvalla hän todisti olevansa muutakin kuin mittatilauspukuihin pukeutunut, tupakkaa hienostuneesti kädessään pidellyt säihkysilmä. Harmi, että elokuva ei Yhdysvalloissa kerännyt mainittavasti katsojia, maa kun ei Euroopasta poiketen ollut vielä tottunut pariskunnan arjen harmaiden sävyjen kuvaukseen.

Kyseessä on joka tapauksessa sekä viihdyttävä (Henry Mancinin musiikit!), vauhdikas, tyylikäs että ajatuksia herättävä 1960-luvun draamafilmi.

4 / 5

IMDb