Seitsemännessä taivaassa (1927)

Ohjaaja Frank Borzagen (Jäähyväiset aseille, 1932 ja Näin se alkoi, 1940) nimi on jäänyt muutamista näkemistäni elokuvista mieleen, mutta en ole vielä tähän mennessä muodostanut hänestä selvää kuvaa elokuvantekijänä. Elokuvahistorioiden ja arvioiden mukaan hänen tavaramerkkinään oli vahvalla tunnelatauksella varustettu elokuva. Viitekehyksenä hänen monissa parhaissa ohjauksissaan on sota- tai muu kriisiaika. Mikäs olisikaan otollisempi aika- ja tapahtumaympäristö virittää tunne-elementit yhtä tiukalle kuin pianonkieli?

Borzagen Seitsemännessä taivaassa luetaan tiettävästi hänen parhaimpiin ohjauksiinsa. Ympäristönä on ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä oleva Pariisi. Viemärityöntekijä ja katujen pesijä Chico (Charles Farrell) pelastaa onnettoman Dianen (ihastuttava Janet Gaynor) pahoinpitelijän (tytön siskon) kynsistä. Itsevarma, tulevaisuuteen ja omaan luonnolliseen suuruuteensa uskova Chico päättää aikansa tytön toivottomuutta katseltuaan pelastaa tämän uskottelemalla Dianen olevan hänen aviovaimonsa.

Väliaikaiseksi suojapaikaksi tytölle muodostuu Chicon Pariisin katolla, yläkerroksissa oleva tilava ja avara poikamiesboksi. Yksipuolinen rakastuminen Dianen puolelta muuttuu lopulta yhteiseksi onneksi, maailmansodan ennen pitkää kutsuessa miehiä palvelukseen.

Kyseessä on yksi mykkäkauden eittämättömistä klassikoista ja elokuvamuodon loppuun saakka hiotuista jalokivistä. Studio-Pariisi ja Foxin studioon niin ikään rakennettu Chicon tornitalo edustavat toisaalta 1920-luvun laskelmoitua elokuvateollisuutta, toisaalta mielenkiintoisinta yhdysvaltalaista unelma-Eurooppaa. Asetelma ja tarinan kuljetus on häpeämättömän romanttinen ja loppuvaiheissa pateettinen. Viemäreistä edetään sekä fyysisesti että tunneilmastoltaan taivaaseen, maailmansodan sekoittaessa juuri rakastuneen pariskunnan arjen.

Aika on syönyt eniten elokuvan viimeisen 30 minuutin osuutta, uskottavuuden ollessa koetuksella ja pateettisuuden mennessä peruuttamattomasti ylikierroksille.

4 / 5

IMDb