Tämän jälkeen on vettä virrannut runsaasti Vantaanjoessa. Pari tuhatta elokuvaa ja puolenkymmentä vuotta parisuhde-elämää myöhemmin minulla on ehkä myös eri näkökulma tähän äärimmäisen kauniiseen, tarinaltaan äärimmäisen konstailemattomaan mestariteokseen.
Pääteemoja elokuvassa ovat ihmiselämän peruselementit: kolmiodraama, viha, anteeksianto ja rakkaus. Hieno ja elämää sykkivä tumma kaupunkilaisnainen hienossa puvussaan saa aviomiehen (George O’Brien) pään pyörryksiin. Oma vaimo ja lapsen äiti (Janet Gaynor) tuntuukin yhtäkkiä arkiselta ja tylsältä.
Kaupunkilaisnaisen aloitteesta he päättävät hukuttaa miehen vaimon veneretkellä. Vaimo tajuaa miehen aikeen, mies perääntyy. Juostuaan peräjalkaa raitiovaunuun he päätyvät anonyymiin kaupunkiin, jossa he tekevät ennen pitkää sovinnon. Käytyään sattumalta vieraan pariskunnan häissä mies tajuaa uskottomuutensa seuraukset. Maalaispariskunta on ihmeissään urbaaneista mahdollisuuksista ja houkutuksista. Lopussa kohtalo uhkaa laittaa sormensa peliin pariskunnan onnen tiimoilta.
"This song of the Man and his Wife is of no place and every place; you might hear it anywhere, at any time."Elokuva ei tunnu amerikkalaisfilmiltä niin kuin esimerkiksi aiemmin viikonloppuna näkemäni Kansan mies, johtuneeko ohjaajan taustasta. Maaseutu ja kaupunki muistuttavat monessa kohtaa keskieurooppalaista ympäristöä. Kuin korostuksena universaaliudesta päähahmoilla ei ole nimiä. Itse asiassa elokuva, voisin kuvitella, on pitkän avioliiton kuva houkutuksineen, ylimääräisine flirtteineen, mustasukkaisuuden ja väsymisenkin osalta. Tässä kaikki tiivistyy vain muutamaan hetkeen.
Murnaulle maaseutu, koti ja kyläyhteisö näyttävät tarjoavan seesteisen, joskin hieman tylsän turvan, kaupungin ja nykypäivän (autot, ihmiset, huvipuistot) toimiessa polttoaineena sekä onnelle että turmelukselle. Vastaavaa vastakkainasettelua on myös muissa ohjaajan elokuvissa (mm. niin ikään Yhdysvalloissa ohjattu City Girl). Dikotomia lienee ollut varsin yleinen vastalause aikakauden elämäntavan muutokselle.
Vastoin 1920-luvun usein jäykkiä elokuvanäyttelyn normeja ja sokerisuutta Murnau vanhana teatterimiehenä taisi henkilöohjauksen. Janet Gaynorin hahmo on toisaalta miestään rakastavasti katsova ja uskollinen aviovaimo, toisaalta valokuvaamossa hedelmillä ja kalusteilla leikkivä tytönhupakko. Miehessä on saksalaisen maalaismiehen jähmeyttä, mutta teatraalisuus todellisessa mielessä on O’Brienin hahmostakin kaukana.
Kliseisyyteen Murnaun elokuva ei niin ikään melodraamassaan taivu vaan pariskunnan kaupunkiretki tuntuu ehdolliselta kaikelle muulle ympäristön elämälle. Huumorin elementit (päätön patsas ja humaltunut sika) ovat mukana sujuvasti upotettuina.
Pääpariin on helppo rakastua. He edustavat konstailematonta, puhdasta viattomuutta antautuessaan – ilkkumistakin uhmaten - kansantanssiin kaupunkilaisporvariston ja yläluokan ravintolassa. Auringonnousussa hurmaa sekä sen ilmaisun ja tunteen valtavuus että yksinkertaisuus. Merkittävää osaa lopussa ja henkilöiden kohtaloissa näyttelee kaupunkilaisnaisen sitoma korsikimppu!
Elokuva on yhden illan ja yhden päivän tiivistelmä käänteentekevistä vaiheista pariskunnan elämässä mykän elokuvan ehkäpä kypsimmän ja myös teknisesti taitavimman ohjaajan tekemänä. Syön vaivatta kymmenen vuotta sitten lausumani sanani ja totean, että Murnaun elokuva on yksi muodoltaan täydellisimmistä ja sisällöltään puhtaimmista taideteoksista valkokankaalla tähän päivään mennessä.
5 / 5
IMDb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti