Ei mikään pyhää... (1937)

Rajusti elämänsä elänyt ja ennen muuta maskuliinisilla sotaelokuvillaan kunnostautunut ohjaaja William A. Wellman osasi myös kevyen romanttisen tarinankerronnan. Yksi hänen lempiteemoistaan näyttää olleen ennen muuta median ja aikakauden julkisen elämän vaikutus yksilöön. Tätä kirjoittaessani en ole vielä nähnyt Janet Gaynorin tähdittämää Wellmanin ohjausta Tapahtuipa kerran Hollywoodissa (1937), mutta ennen pitkää täytyy sekin varmasti katsastaa.

Ei mikään pyhää on toista maailmansotaa edeltänyttä screwball-komediaa kärjistävimmillään. Parodioinnin kohteeksi joutuu ennen muuta 1930-luvun lööppejä metsästänyt lehdistö mutta myös vastakkainen kaupunki-maaseutu –asetelma aikakauden kulttuurissa.

Manhattanilaiseen lehteen kiirii tieto vermontilaisesta nuoresta naisesta Hazel Flaggista (Carole Lombard), joka on työtapaturman johdosta sairastunut kuolettavaan radiummyrkytykseen. Uralleen nostetta (ja työpaikalleen pelastusta!) kaipaava reportteri Wally Cook (Fredric March) lähtee mainittuun osavaltioon tapaamaan poloista naista ja tuomaan tätä voivottelevan ja tragedioita rakastavan yleisön eteen New Yorkiin. Pulma vain on – Cookin ja yleisön tietämättä – että Flaggin myrkytys on tutun lääkärin tekemä väärä diagnoosi. Hazel haluaa kuitenkin pois pikkukaupunkiperslävestä nähdäkseen Ison Omenan, kävi miten kävi. Kaiken hässäkän keskellä käy niin kuin ennakoitua: Cook rakastuu varauksetta häntä puijaavaan naiseen.

Elokuvan tragikomiikka lähtee nimenomaan ylimaalaillusta ihmisten osaaottavuudesta ”puhtaan ja viattoman” Hazelin tulevaan, ennen aikaiseen kuolemaan. Naispololle järjestetään kiihkeän pateettisia muistojuhlia ja lapsikuorot tulevat esiintymään hänen hotellihuoneeseensa. Elokuvaa voisi pitää jopa yhden askeleen Frank Capraa pitemmälle vietynä tähtikulttuurin analyysina.

"Listen, my dying swan, this is no time to stop faking! You're gonna have pneumonia and you're gonna have it good!" -Cook

Wellmanin ansiokkaan pisteliään mediakulttuurille v*ttuilun lisäksi elokuva on sekä hauska että seksikäs, ennen muuta Lombardin ansiosta. Ennen aikaisen kuoleman kokenut naisnäyttelijä oli sekä valkokankaalla että kuvauspaikoilla naisellisuuden ja äijämäisyyden parhaiden puolten ilmentymä. Screwballissa nainen ja mies olivat monella tapaa samalla viivalla ja tasa-arvoisia. Tässä elokuvassa Lombard saa kirjaimellisesti turpaansa Marchilta!

2000-luvun tosi-tv- mediakulttuurin keskellä Wellmanin elokuva onnistuu yhä löytämään jotain olennaista modernin ajan julkisuushaaveista.

PS. Kuriositeettina mainittakoon, että elokuva oli Lombardin ainoa Technicolor –elokuva. Public Domainiin sattuman kautta päätynyt filmi on väreiltään poikkeuksellisen säihkyvä. Tämä tuo aikakauden ennen muuta lähemmäksi katsojaa. Yhdessä mieleenpainuvassa kohtauksessa Lombard ja March tuijottavat Manhattanin skylinea lentokoneesta, uudesta matkustusmuodosta. Korostuu vaikutelma, että New York on – muutoksen uhallakin – jollakin tavalla ikuinen kaupunki elokuvissa.

4 / 5

IMDb