Pahan kosketus (1958)

Lähes 10 vuoden tauon jälkeen oli aika palata elokuvaan, joka mahdollisesti päätti mustan elokuvan klassisen kauden Yhdysvalloissa. Genre oli sulautunut välillä muihin alalajeihin (rikos, jännitys), säilyttäen kuitenkin omaleimaisuutensa ja visuaalisen ja temaattisen koodistonsa. Ohjaaja Orson Welles oli jo aiemmin kokeillut taitojaan film-noirissa (mm. Nainen Shanghaista). Pahan kosketus oli hänen ensimmäinen elokuvansa Yhdysvalloissa pitkän tauon jälkeen, noin kymmeneen vuoteen.

Tapahtumat sijoittuvat vuorokauden sisään Los Roblesin helvetilliseen rajakaupunkiin Yhdysvaltain rajalle. Elokuvan nimellinen päähahmo on meksikolainen huumeagentti Mexico Citystä, Mike Vargas (Charlton Heston), joka on amerikkalaisen vaimonsa (Janet Leigh) kanssa aikeissa (tuntemattomasta syystä) viettää kuherruskuukautta Les Roblesissa. Kaupungin suurmiehen Linnakerin räjähdettyä taivaan tuuliin naisystävänsä kanssa Vargas joutuu jäämään kaupunkiin selvittämään vyyhtiä virkansa puolesta.

Hetkessä selviää, että amerikkalainen poliisikapteeni Hank Quinlan (Orson Welles) on kaupungin herra ja hidalgo jolla on poliisilaitos sekä laki ja asetus taskussaan. Quinlan yrittää lavastaa paikallisen meksikolaisen syylliseksi murhaan, mutta puhtaaseen lain toimitukseen uskova Vargas näkee hänen tekojensa läpi.

Varsinainen päähahmo elokuvassa on ilman muuta kookas, hitaasti liikkuva, luotaantyöntävä, sadistinen mutta silti karismaattinen ja ajoittain jopa haavoittuvainen (!) Hank Quinlan, josta Welles rakentaa yhden kaikkien aikojen mielenkiintoisimmista roistohahmoista. Hän pystyy tappamaan ja peittämään tekosiaan silmäänsä räpäyttämättä, mutta herkistyy ja tuntee yhteyttä Tanyan (Marlene Dietrich) talossa. Tanyan, joka on samalla vastine Leighin esittämälle puhtoiselle vaalealle amerikkalaiselle, näillä vastakohdillahan Welles tykkäsi leikitellä.

Elokuvan alku on teknisesti elokuvahistorian legendaarisimpia: aikapommi sijoitetaan Linnakerin autoon ja tämän jälkeen seurataan yli kaksi minuuttia kaupungin elämää (välillä leikaten Vargaksen pariskuntaan), auton räjähtäessä lopulta amerikkalaisella puolella. Samalla saadaan pähkinänkuoressa katsaus Los Roblesin yöhön, mitä kaikkea se sitten sisältääkään, arvaahan tuon.

Yksi osa elokuvan kertomusta on filmin leikkaushistoria, Universalin leikattua elokuvan epämuotoiseksi möhkäleeksi vastoin Wellesin alkuperäistä ideaa. Omalla DVD:llä on elokuvan 1990-luvulla leikattu rekonstruktio ohjaajan alkuperäisestä ideasta.

James Naremore on kirjassaan kirjoittanut lähes kaiken sanottavissa olevan tästä hienosta elokuvasta. Hänen sanoihinsa on pakko yhtyä: Pahan kosketus on 1940-luvun rikoselokuvan ja melodraaman ”viimeinen kukinto” ja sukua eurooppalaiselle ekspressionismille ilmaisun lajissaan. Visuaalisessa kiehtovuudessaan ja moraalisessa ironiassaan se on Wellesin yksi voimakkaimmista, jos ei voimakkain työ. Kaikkea tahdittaa Henry Mancinin rikas musiikki ja kaikki tiivistyy kokonaiseksi taideteokseksi, upeaksi ihmismielen synkkyyden ja huumorin kompositioksi.

PS. Elokuva lienee antanut vaikutteita Hitchcockin Psykolle (1960): syrjäinen motelli, vaalea nainen ja mammanpoikamainen respapoika.

Nähty viimeksi 10. kesäkuuta 2005.

5 / 5

IMDb