Minkäpä tyttö sille voi (1956)

Yksi mieleen painuvimmista lapsuuden elokuvamuistoistani on Jerry Lewisin tähdittämä, kesäkuussa 1993 TV1:ltä tullut Jerry kimonossa (1958), jota katsottiin kuluneelta VHS:lta kerta toisensa jälkeen. Ilmeikäs Lewis pystyi vangitsemaan keskenkasvuisen TV:n katselijan ruudun ääreen.

Tajusin vasta hiljattain, että elokuvan ohjasi samainen Frank Tashlin, joka oli myös kulutus- ja mainostoimistokulttuuria satirisoineen elokuvan Houkuttelevat huulet (1957) takana. Miehen tuotannon kuvailun perusteella hänellä on ollut oman näköinen kädenjälki amerikkalaisessa elokuvatuotannossa. Aikalaisohjaajaksi hänellä oli ajoittain tarkkaa analyysia aikakauden Yhdysvaltoja hallinneista aikakauden ilmiöistä.

Torstaina Orionissa näkemäni Tashlinin vuonna 1956 ohjaama musikaali tarttuu sodan jälkeisellä vuosikymmenellä nouseeseen rock’n’roll –genreen, sekä sen levytyskäytäntöihin, tähtikulttiin että fanikulttuuriin.

”There’s nothing in the world to me that’s funnier than big breasts.” –Tahslin

Menneisyyttä nostalgisoivan ja tekemillään ruumiilla rehentelevän ex-gangsteri Marty ”Fats” Murdockin (Edmond O’Brien) tyttöystävä Jerri Jordan (Jayne Mansfield) on isopovinen blondi, jolle suurisuinen poikaystävä haluaa levytyssopimuksen ja tulevaisuuden radiossa ja estradeilla, vastoin kotirouvaksi haluavan tytön aitoja aikomuksia. Hän palkkaa alkoholisoituneen ex-manageri Tom Milleri (Tom Ewellin) tekemään tytöstä tähden. Ewell ei ole lainkaan vakuuttunut Jerrin laulutaidoista ja lähteekin kalastelemaan levytyssopimuksia esittelemällä tämän meijereitä alan vaikuttajille.

Elokuvassa nähdään lukuisia aikakauden tähtiä aina Eddie Cochranista Fats Dominoon ja Little Richardiin. Tahslinin elokuvan komedia lähtee genreen liittyvästä ennakkoasetelmasta: tähteys vaatii paljon muutakin kuin laulutaitoa, levytysbisnes on tässä vaiheessa jo teollisuudenlaji ja laulujen sisällöt ovat yhtä hölyn pölyä. Joku voisi sanoa, että Tashlin lähtee kritiikissään liikkeelle sieltä, missä aita on matalin, mutta toisaalta rokkimaailmaa on kuvattu elokuvassa varsin sympaattisella tavalla.

Yksi filmin suurimmista paradokseista on totta kai Marilyn-vaikutteista blondibimboa esittävä Mansfield, jonka ulkonäkö, lahjakkuus ja taidot lopulta erosivat valtavalla tavalla toisistaan. Rakenteeltaan koherentista elokuvasta ei voi puhua vaan elokuva on kuin kuvaamansa genre: ylenmääräinen, kupliva, ennalta-arvaamaton.

Muistikuvieni mukaan Tahslinin elokuva on ehkäpä ensimmäinen suurelta kankaalta näkemäni CinemaScope-elokuva. Voin toki olla väärässäkin.

3½ / 5

IMDb