Kuusikymppinen yksinäinen leski Emmi (Brigitte Mira) löytää paikallisesta marokkolaisten ravintolasta pariakymmentä vuotta nuoremman miehen Alin (Fassbinderin rakastajaksikin mainittu El Hedi ben Salem), johon hän tulisesti rakastuu, tunteiden ollessa molemmin puoleista. Tästä ja etenkin myöhemmin tapahtuneesta naimisiin menosta seuraa voimakasta hyljeksintää ja vastakkainasettelua rappukäytävissä, työpaikoilla ja Emmin lasten keskuudessa. Kulttuurien välinen avioliitto ei vain tunnu käyvän ruotuun, ei sitten millään.
Vasta myöhemmällä iällä tv- ja filmirooleistaan tunnetuksi tullut Mira tekee sydäntä riipaisevan roolin yksinäisenä, rakkauden kaipuussa olevana Emminä. Hänelle näyttäisi käyvän lopulta platoninenkin suhde marokkolaiskomistuksen kanssa. Ali näyttäytyy sekä kanta- että siirtolaisnaisten keskuudessa jonkinlaisena lihaksikkaana seksiobjektina, johon suhtautuminen vaihtelee ylemmyydentunteen ja himon välillä.
Loppujen lopuksi ”Pelko jäytää sielua” on melko eleetöntä draamaa. Fassbinderiksi elokuvan erottaa kuitenkin ihmisten välisen kanssakäymisen alastomuus: ennakkoluuloiset naapurin akat ja sukulaiset riisutaan naamioistaan ja jäljelle jäävän olemuksen saa katsoja hahmottaa kaikessa raadollisuudessaan. Ohjaaja ei kuitenkaan sorru vain yksipuoliseen marttyyri-uhri –asetelmaan ja mustavalkoiseen maalailuun vaan ihminen näyttäisi olevan hauras ja muuttuva olento puolin ja toisin. Fassbinder tekee itse cameon Eugenin roolissa.
”Pelko jäytää sielua” on jatkuvasti ajankohtainen draama erilaisuuden kohtaamisesta - on muuttuja sitten ikäero, rotu, kulttuuri tai muu tekijä. Vastaavan teeman parissa painiskelevasta amerikkalaisesta karamellisoidusta, näsäviisaasta elokuvasta sen erottaa Fassbinder, joka kuvaa antaumuksella paitsi ennakkoluuloja, myös rakkauden ja kiintymyksen kaikki rajat ylittävää voimaa. Elokuva on siis samaan aikaan sekä äärettömän ruma että äärettömän kaunis.
4 / 5
IMDb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti