De Palman esikuva Alfred Hitchcock kuuluu pillastuneen elokuvan tekemisestä – muistuttaahan se asetelmaltaan erehdyttävästi brittiohjaajan klassista Vertigoa (1958). Itse asiassa De Palma käytännössä lopetti jännäreiden teon Hitchcockin kuoleman jälkeen, syyt jäänevät elämäkerturin tehtäväksi selvittää.
Alkutilanne eroaa selvimmin Vertigosta. New Orleanissa vaikuttava nouseva rakennusalan liikemies Michael Courtland (Cliff Robertson) menettää vaiherikkaan panttivankidraaman johdosta vaimonsa Elizabethin (Geneviève Bujold) ja tyttärensä Amyn. Vuosia myöhemmin liikematkallaan Firenzessä hän kohtaa Elizabethia erehtymättömästi muistuttavan nuoren naisen, Sandran (niin ikään Bujold), johon hän luo vaikeasti selitettävän pakkomielteen. Michaelin järjen äänenä uudessa ihastuksessa toimii mulkvistin oloinen bisneskumppani Robert (John Lithgow).
Elokuva sukeltaa syvälle Michaelin pakkomielteiden maailmaan. Liikemieheksi hän vaikuttaa poikkeuksellisen jämähtäneeltä menneeseen. Uusi suhde Sandraan näyttää perustuvan kokonaisuudessaan muistikuvaan Elizabethista. Kotona hän on pyhittänyt vaimovainajalleen heidän entisen makuuhuoneensa. Ensimmäisen liiton myyttistä alkua näyttää symboloivan San Miniaton kirkon julkisivu, jonka mukaan on suunniteltu myös edesmenneiden vaimon ja tyttären hautamuistomerkki. Lopulta unelmamaailma näyttää saavan voiton Michaelin elämästä kaiken muuttavin seurauksin.
Kyseessä on hienovarainen, säpäkän pohjustuksen jälkeen hitaasti elegantti trilleri, joka keskittyy ihmismielen projektioimiin mielikuviin. Mutta mikä on lopulta kuvitelman ja totuuden suhde? Loppu oli mielestäni kokonaisuuteen lähden antikliimaksi.
Bernard Herrmann sävelsi näyttävään elokuvaan oman näköistään musiikkia.
3½ / 5
IMDb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti