Ihmeellinen on elämä (1946)

Joka jouluisesta YLE:n jouluelokuvan klassikkoasemastaan huolimatta ”Ihmeellinen on elämä” on jäänyt blogin kirjoittajalta väliin sitten vuoden 2005. Onko syynä ollut halu pitää elokuva tuoreena vai joulun muu tarjonta? Selitykset ovat turhia. Muistikuvia oli syytä päivittää.

[VAROITUS! SPOILEREITA!]

Frank Capra oli jo enemmän kuin vakiinnuttanut asemansa yhteiskunnallisen draamaelokuvan mestarina Hollywoodissa toisen maailmansodan loppuun mennessä. Capran katsojille esittelemät John Doet olivat olleet amerikkalaisen demokratian ja oikeudenmukaisuuden esitaistelijoita. ”Ihmeellinen on elämä” tuntuu asetelmaltaan täydellistävän aiempien elokuvien esittelemän teeman.

Juontahan lienee tässä turha kerrata laajemmin kuin ydinasioiden osalta. George Baileyn (James Stewart) elämä tuntuu tähdänneen velvollisuuksien täyttämiselle omien unelmien kustannuksella, vaikka se vaikeaa onkin. Jo alkujaankin tappiollista, sosiaaliseen bisnesideaan perustuvaa edesmenneen isän pankkitoimintaa täytyy jatkaa, kävi miten kävi. Kouluaikojen tuttavuus Mary (Donna Reed) tuntuukin olevan Georgelle ainoita mieluisia asioita, miksi jäädä vanhaan kotikaupunkiin Bedford Fallsiin. Lopulta varojen loppuminen ison rahasumman kadottua ajaa Georgen umpikujaan. Onneksi taivaassa ollaan varauduttu asiaan Georgen avuksi lähetettävän toisen luokan siivettömän enkelin Clarencen (Henry Travers) osalta.

Lopulta elokuvassa on kyse 1940-luvun pikkukaupunki-Amerikkaan siirretystä modernista pyhimystarinasta, jossa Henry F. Potter (Lionel Barrymore) ja ihmisten itsekkyys estävät näkemästä Baileyn uhrautuvuutta yhteisön hyvinvoinnin eteen. Länsimaissa Baileyta edustavatkin karrikoidusti joko Jeesus tai joulupukki. Elokuvan koskettavuus perustuu filmin yleistettävyyteen universaalilla tasolla sekä 2000-luvulla ehkä nostagiseen kaipuuseen takaisin pieniin kyliin ja yhteisöihin. Bedford Fallsissa lopulta kaikki Potteria lukuun ottamatta näyttäisivät olevan solidaarisia, joulun taian lopulta murtaessa jään myös Baileyn pankkitoiminnan tukemisen osalta.

"Strange, isn't it? Each man's life touches so many other lives. When he isn't around he leaves an awful hole, doesn't he?" -Clarence

Elokuvan auttaa tuotannolliseen täydellisyyteen totta kai loistava näyttelijäkaarti Stewartin ja Reedin johdolla. James Stewart Capran vakiokasvona on oikea henkilö  näyttelemään oikean ja väärän välillä arpovaa jokamiestä. Hän lienee tehnyt myös elokuvahistorian isoimman arvonalennuksen reaalimaailmasta valkokankaalle: myöhemmin prikaatinkenraalin arvoon ylennetty sotasankari Stewart näyttelee elokuvassa kotirintamalle jätettyä kuulovaurioista Baileyta. Ehkä loistavimman roolityön Stewartin jälkeen tekee Lionel Barrymore virallisena pahana setänä, joskin hänen hahmonsa on ikonisena, laskelmoivana kapitalistina ehkä liiankin yksiselitteinen.

”Ihmeellinen on elämä” on absoluuttinen Yhdysvaltojen pikkukaupunkikuvaus. Pienen yhteisön kuvaamisen puitteissa se teki saman draamalle kuin Hitchcock oli tehnyt muutamaa vuotta sitten jännärille, "Epäilyksen varjon" (1943) edustaessa ihmismielen tummempia sävyjä.

Capran elokuva, kuten hänen aiempansakin, on humaani: se uskoo ihmisen lopulta selättävän epäoikeudenmukaisuuden ja asettuvan rakentavan tulevaisuuden kannalle. Potterin vallatessa lainamarkkinoita ja pikkukaupunkia elokuva on myös terveellinen muistutus nykyajan yksipuolistuville markkina-asemille: kapitalismiin sisään rakennettu ongelma ei tunnu väistyneen sodan jälkeen – pikemminkin päin vastoin.

Virallisena jouluelokuvana elokuva on hyvä valinta YLE:ltä: se jättää hyvän mielen Bedford Fallsin yhtyessä joululauluun katsojien kanssa. Naiivi loppu on helppo hyväksyä kun asettaa mestariteoksen kontekstiin. Elokuva on absoluuttinen amerikkalainen studioajan tuote: rakastettava ja yleismaailmallisesti koskettava. Elokuvien edustamien ideaalien vuoksi Yhdysvallat nousi oikeutetustikin - lieveilmiöitä lukuun ottamatta - sodan jälkeen maailman ykkösvallaksi.

5 / 5

IMDb