Mies, joka ei osannut sanoa EI (1975)

Risto Jarvasta on sanottu, että hän edusti hengeltään teknologiauskovaisen insinöörin ja humanistin sekoitusta. Monet 1970-luvun elokuvat (Jäniksen vuosi, Loma, MJEOSE) esittelevät jollakin tapaa ihmisten elämää määrittelevän systeemin ulkopuolella olevan ihmisen vaellusta karikosta toiseen.

Aimo Niemi (Antti Litja) on Amerikassa vuosia asuttuaan ja siellä papiksi opiskeltuaan palannut kotikaupunkiinsa Helsinkiin, tarkemmin sanottuna tuttuun puutalokaupunginosaan Kivimäkeen (fiktiivinen paikka). Tyytyväisenä hän huomaa kaiken – rakennuksia ja asujaimistoa myöten – pysyneen ennallaan. Maisemassa on hevosenkakkaa ja sellaisia pikkuliikkeitä kuin ”Kaken liha”.

Vaara kuitenkin uhkaa: alue on kaavoitettu elementtitaloja ja suurta ostoskeskusta varten. Toisaalla tuunaavat insinöörit edistystä, kaupunginosassa taas asujaimisto on enemmän tai vähemmän varpaillaan puolustamassa etujaan. Näiden rintamien välissä on Aimo Niemi, melko hitaan ja tyhmän oloinen kolmekymppinen mies noin nopeasti ajateltuna. Hän ei osaa sanoa juuta eikä jaata asioihin ja seurakunnan avioliittoneuvojaksi jouduttuaan koskematon Aimo on enemmän tai vähemmän ulkona tuntemistaan asioista. Naiivin viattomasta miehestä kiinnostuu eniten saman rapun Milla (julistava mutta viehättävä Kirsti Wallasvaara), joka olisi enemmän tai valmis opettamaan Aimolle avioliiton niksejä.

Elokuvan komedia perustuu paitsi humaaniin hyväntuulisuuteen (kertoja on suomenhevonen!) ja ihmisten pälyilyyn, myös Aimon jahkailevuudesta johtuviin väärinkäsityksiin. Alastomien naisten huoneisiin ja naisten saunatiloihin vuoron perään päätyvä seurakunnan harras paimen on pian juorumyllyn kohde. Siinä kun Jäniksen vuosi edustaa vapaan miehen karkaamista oravanpyörästä ja luonnon kuvausta, on tämän elokuvan Aimo vapaa systeemistä toisella tavalla, passiivisen hölmöilevällä tavalla. Nainen tuntuu taas kerran olevan teknokratian orja miestä enemmän Jarvan elokuvassa ja laittaa kolmijalkaisen luontokappaleen ennen pitkää, vääjäämättä kuriin.

Mies joka ei osannut sanoa ei on rakastettavimpia pakoja ihmismielen viattomuuden maisemiin suomalaisessa elokuvassa. 1970-luvulle oli leimallista myös viimeisen puutalo-Helsingin häviäminen – teema, johon Jarva on tarttunut ansiokkaasti. Elokuvan henkilöt (viinaan menevää maalari-Sipilää myöten) tuskin hävisivät elementtitalojen tullessa, mutta yhteisöllisyys uudessa ympäristössä varmasti ennen pitkää kärsi.

4 / 5

IMDb