Lopulta elokuvaa kiinnostavampi on filmin myöhäisempi historia. Elokuvan viimeisten kopioiden uskottiin tuhoutuneen Adams Filmin tulipalossa vuonna 1959. Kuitenkin vuonna 1998 yksi säilynyt esityskopio saatiin talletuksena American Film Institutesta. Kopio oli säilynyt kuusi vuosikymmentä Yhdysvalloissa, Ramsayn kaivoskaupungissa paikallisen elokuvateatterin omistajan hallussa. Studioaikakauden elokuvahistoriaa siis säästyi ja 2000-luvulla elokuva onkin nähty jo kolme kertaa televisiossa.
Sen paremmin Pakkalan alkuperäisnäytelmää (1898) tuntematta – tai muita elokuvasovituksia näkemättä – on vaikeaa arvioida Kaarnan elokuvaa näillä mittapuilla. Elokuvan ulkokuvat tehtiin 1920-luvun mykkäfilmatisoinnin tapaan Iitissä. Pääpaino tukinuiton sijaan on liikkuvan kansanosan ja paikallisen asujaimiston välisen kanssakäymisen kuvaamisessa 1900-luvun vaihteessa. Amerikan laivasta jättäytynyt päätukkilainen Aaprahammi Turkka (Kyösti Erämaa) pysyy loppuun asti taustaltaan arvoituksena ja vaikeuksissa olevan Pietolan talon isäntä ei oikein osaa päättää, kuinka suhtautua raamikkaan vierailijan ja tyttärensä Katrin (Kirsti Hurme) välisiin sydämenasioihin. Myös paikallisella rättärillä on asiasta sanansa sanottavana.
Rahatalouden ja metsäyhtiöiden renkien saapuminen paikkakunnalle – lieveilmiöineen – on niin kiinnostava asia, että elokuva jaksaa juuri ja juuri kiinnostaa keston ajan. Ei voi silti välttyä tulkinnalta, että kyseessä on ilman kunnon näkemystä ohjattu ”suurfilmi” äänielokuvan alkuajoilta. Elokuvan keinoja ei juuri hyödynnetä, lukuun ottamatta paria siirtymää (leikkaus kärrynpyörästä kotityövälineeseen). Huolimatta karismaattisen jylhän Erämaan pääosatyöstä on suuri osa (varsin laajan!) hahmoringin esilletuonnista keskivertoa parempaa kesäteatteritasoa.
Itse asiassa kesäteatterissa en ole tänä kesänä käynytkään, mikä merkitään pöytäkirjaan. Pakkalan näytelmä olisikin ehkä katsomisen arvoinen, jos se pyörisi Hämeessä jonakin kesänä?
2!½ / 5
IMDb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti