Herra Langen rikos (1936)

Jean Renoirin ”runollisen realismin” perusteosta pidetään Baghin sanoin ”Ranskan kansanrintamakauden elokuvien huipentumana” (Elokuvan historia, s. 214). Elokuvan synnyn aikoihin muodostunut sosialistien ja kommunistien kansanrintama tuotti epäsuorasti – solidaaristen elokuvantekijöiden toimesta - tai suorasti paljonkin materiaalia valkokankaille, mutta epäilemättä Herra Lange onnistui melko verrattomasti tiivistämään rintaman synnyn aatteellisen kivijalan (elokuvassa ei tosin viitata äärioikeiston nousuun, joka oli ajalla ominaista myös Ranskassa).

Jacques Prevertin käsikirjoitukseen pohjautuva elokuva kertoo pienestä pariisilaisesta kirjapainosta, sen petomaisesta omistajasta Batalasta (Jules Berry) sekä työläisistä, jotka omistajan kuoltua junaonnettomuudessa ottavat kirjapainon osuustoiminnan haltuun. Keskushenkilönä on syrjäänvetäytyvä ja unelmamaailmaansa eristäytynyt, Arizona Jim –sarjakirjoja kirjoittava herra Lange (René Lefèvre). Kirjojen Amerikkaan sijoittuva seikkailujen maailma tuntuu kuuluvan kaikille lukijoille kirjojen saatua viimein julkaisuluvan Batalan ansiosta (joskin oikeuksien siirtyessä viekkaalle omistajalle). Lange kasvaa elokuvan aikana nousemaan hyväksikäyttäjäänsä vastaan muiden työläisten tavoin, pysyen kuitenkin loppuun asti rakkaudessaan naiivina antisankarina. Samalla syntyy kasvualusta lopulta spontaanin oloiselle rikokselle.

Herra Langen rikoksessa on mainiointa ranskalaisen elokuvan ajalle ominainen, kantaaottavuudenkin ohi menevä inhimillisyys: karikatyyrit ovat loistavia eikä maan elokuvakoodisto tuntenut amerikkalaistyylisiä rajoituksia esim. ”rakkauden töiden” kuvauksissa (haureutta harrastavat rakkauden pääkaupungissa kaikki ja siitä myös kerrotaan estottomasti) tai uskonnon parodiassa (papiksi pukeutuminen). Rasvaa tihkuva Batala muistuttaa olemukseltaan Oiva Lohtanderin pomoa takavuosien SAK:n mainoksesta, lisättynä melkoisen vahvalla seksistisellä twistillä. Jokainen meistä tunnistaa työuransa varrelta vastaavan tapaisia toimistoegoisteja. Mykkäkaudelle ominainen ylinäytteleminen ei kuitenkaan tästäkään elokuvasta loista vaan joukkokohtauksissakin on uskomatonta luonnollisuutta ja spontaaniutta.

Tässä elokuvassa tuntuu olevan kaikki ihmisyydelle ominainen (ahneus, himo, leikki, rakkaus, anteeksianto, solidaarisuus). Kyseessä ei ole pelkkä rikosleffa tai poliittinen kannanotto ay-liikkeen suuntaan – loistava elokuvantekijä Renoir on synnyttänyt hauskan, koskettavan ja kuolemattoman valkokangasklassikon. Murhalla on yleensä syynsä ja tässä tapauksessa ne kasvavat universaaleista syistä käsin.

Elokuvalla on kuvaus ja koskettavuus, jota nykyajan poliittinen viestintä ei pysty millään enää synnyttämään. Totta kai ajat ja vastinparitkin ovat sittemmin muuttuneet, työläisten saatua vapaat ja asianmukaiset palkat niin Ranskassa kuin Suomessa. Nykyään vihollinen – suurpääoma – on kasvotonta.

4½ / 5

IMDb