Kalliilla dollareilla tuotantoyhtiön painostuksesta palkatut, muuten karismaattiset pääosanesittäjät eivät tunnu saavan itsestään irti läheskään kaikkea. Cary Grant pinteeseen joutuneena jokamiehenä näytteli roolinsa huomattavasti Newmania uskottavammin kymmentä vuotta aiemmin ”Vaarallisessa romanssissa” (1959). Lienevätkö huonot kemiat näyttelijöiden ja ohjaajan välillä aiheuttaneet myös puutteita henkilöohjauksessa ja tähtien motivaatiossa?
Trilleriksi tarkoitetun elokuvan kliimaksikohtaukset bussiajeluineen vaikuttavat pitkäveteisiltä. Hitchcockin perisynti käyttää irtotaustaa yhä 1960-luvun lopulla autoilukohtauksissaan tekee nimenomaan tiekohtauksista muovisen oloisia. Mikä harmillisinta, välirikko säveltäjä Bernard Herrmanniin aiheutti mestarisäveltäjän musiikin pois jäännin lopullisesta elokuvasta ja kaksikon pysyvän erilleen ajautumisen Herrmannin vuonna 1975 tapahtuneeseen kuolemaan asti.
Elokuvan epäilemättä vaikuttavin kohtaus – ja yksi Hitchcockin raaimmista - on Armstrongin ja Hermann Gromekin (Wolfgang Kieling) kohtalokas kamppailu maalaistalossa, minkä seurauksena itäsaksalaisen pää kypsennetään uunissa. Ohjaaja halusi näyttää hengen ottamisen ihmiseltä kaikessa paljaudessaan.
Ohjaajalle poikkeuksellisesti ”Revitty esirippu” on useissa kohdin yksinkertaisesti tylsä, mikä tarkoittaa Hitchcockin elokuvan kohdalla totaalista epäonnistumista.
2½ / 5
IMDb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti