George Stevensin vuosikymmenellä pyörineeseen Broadway-näytelmään pohjautuva elokuva oli Hollywoodin ensimmäisiä varteenotettavia filmejä juutalaisista holokaustin uhreista reilu kymmenen vuotta aiemmin päättyneessä toisessa maailmansodassa. Filmi on ehtaa Stevensia: näyttelijöiden suoritukset ja eläytyminen, kuvasommittelu ja kuvaus ovat jälleen kerran kärkiluokkaa. Hän olikin ranskalaisen uuden aallon määrittelemä auteur: hänen koko elokuvassaan näkyi tinkimätön ohjaajan kädenjälki. ”Anne Frankin päiväkirja” oli viimeinen kärkiluokan Stevens-elokuva.
Filmin tekijät saivat oivan kädenpuristuksen Amsterdamin kaupungilta, joka antoi kuvata elokuvaa aidossa ullakkohuoneistossa, jossa Frankin perhe tuttavineen piileskeli vuosina 1942-1944. Tapahtumat nähdään takaumina, perheen isän Otton (Joseph Schildkraut) saavuttua rauhan tultua etsimään Annen päiväkirjaa. CinemaScope-kuvaus ahtaassa huoneistossa on vaikuttavaa, tuoden katsojan aistittavaksi pienen tilan tunnun. Triviatiedon mukaan ohjaaja sijoitteli leveän kuvan reunoille elementtejä ja seinärakenteita, yrittäen luoda katsojalle klaustrofobian tuntua. Ulkopuolista tilaa käytetään parin uutisfilmipätkän lisäksi lähinnä Frankin perheen näkökulmasta, ikkunan takaa nähtynä.
Piilopaikalla on suuri rooli elokuvassa, jakaahan se hahmot eri huoneisiin ja vaikuttaa näin draaman kehittymiseen. Kolmetuntinen on raaimmillaan taistelua resursseista ja uskomista kaukana taivaanrannassa siintävään Hollannin vapautumiseen. Ihmiset ovat ihmisiä, vahvuuksineen ja heikkouksineen.
"We don't need the Nazis to destroy us. We're destroying ourselves."
Ansiokkaan henkilöohjauksen lisäksi Stevens on taitavasti luonut myös piilopaikkaan liittyvän jännityksen tunnun. Suuri rooli on salaisella ovella, joka johtaa yläkerran sopukkaan.
Päivittäisen selviämisen ja jännittävien hiljaisten tuokioiden ohella elokuvassa on keskiössä nuoren Annen kehittyminen naiseksi, minkä elokuva tekee ansiokkaasti. Pääosassa oleva Millie Perkins on erehdyttävän saman näköinen Audrey Hepburnin kanssa, joka kieltäytyi roolista henkilökohtaisista syistä. Suhde toisen piileskelevän perheen poikaan Peteriin (Richard Beymer) kehittyy romanttiseksi ja Anne saa kokea samalla ensirakkautensa, hetkeä ennen saksalaisten kynsiin jäämistään.
Valkokankaan herkkä ja tunteikas Anne Frank saa lähes pyhimyksellisiä piirteitä uskoessaan loppuun asti ihmisten hyvyyteen, SS-joukkojen jo hakatessa piilopaikan oveen. Aika ja historian esittäminen tarvitsivat sankareita sodan jälkeen. On toissijainen kysymys, kuinka realistisesti perheen elämä amsterdamilaisessa talossa on esitetty ja kuinka paljon henkiin jääneellä isä Otolla on ollut tekemistä syntyneessä Anne-kuvassa. Otto Frank hyväksyi Foxin elokuvaprojektin ja toimi filmissä myös neuvonantajana.
Kolme tuntia on aikamoinen pituus mille tahansa elokuvalle – etenkin suljetussa tilassa tapahtuvalle draamalle. Laadukkaan näyttelytyön ja komean ulkoasun johdosta elokuva kuitenkin sekä viihdyttää että koskettaa. Natseja tässä elokuvassa ei kuvata – tätä tehdään lähinnä heidän miehitysjoukkoihinsa viitattaessa ihmisten puheessa. Elokuvallisia ansioitakin enemmän filmillä on ollut suuri rooli aiheen päänavaajana elokuvakaupungissa.
4 / 5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti