Aktiivipäivän päätteeksi sopi sohvalle kellahtaminen ja nauttiminen yhdestä 1970-luvun mainittavimmista kulttielokuvista. Oman vahvan kädenjälkensä amerikkalaiseen elokuvaan jättänyt Monte Hellman ei - jälkimaailman arvostuksesta huolimatta - saanut elokuvilleen kaupallista menestystä ja joutui hidastamaan ohjaustahtiaan kyseisen vuosikymmenen jälkeen.
”Two-Lane Blacktop” on kaukana studioista: pienellä budjetilla kuvattu roadmovie läpi Yhdysvaltojen tuunatulla Chevrolet ’55:llaan matkaavista toveruksista, jotka ajautuvat kilpasille arvoituksellisen, keltaisella GTO:lla päristelevän hipsterin (Warren Oates) kanssa.
Chevyn kuskeina esittäytyvät valkokankaalla folk-muusikko James Taylor ja ”Beach Boys”-Dennis Wilson (jonka kohdalla elokuva jäi ainoaksi filmirooliksi). Yhteinen muusa miehille on autosta autoon hyppivä liftarityttö (Laurie Bird).
Elokuvassa oli kuin olikin käsikirjoitus, mutta Hellman onnistuu pitämään filmin todella spontaanina ja puolidokumentaarisena – kuten roolihahmojenkin toiminnan. Vahvimmin elokuva perehtyy kaahailu- ja kilpa-ajoalakulttuuriin, jolla elokuvan kaksi sankarustakin hankkivat toimeentulonsa.
Kaksi päähahmoa tuntuvat olevan kiinnostuneita vain autoista ja heille merkitsevä on vain nykyhetki. Heille suurin päämäärä tuntuu olevan epämääräinen kaupunki x, josta saa kärryyn varaosia alennuksella. Hellmannin elokuvassa he edustavatkin auto- ja roadmovie-kulttuuria puhtaimmillaan – ja tuntuvat ilmentävän samalla 1970-luvun alun ilmapiiriä Amerikassa: illuusioiden karisemista. Oatesin hahmo taas on enemmän laskelmoiva urbaanin kaupunkikulttuurin edustaja ja sen ohella patologinen valehtelija. Hänellä tuntuu olevan tuhat ja yksi totuutta historiastaan ja määränpäistään.
”Two-Lane Blacktop” on tallentanut 35-milliselle aikakauden valtatiekulttuurin huoltoasemineen, levähdyspaikkoineen, korjaamoineen ja ennen muuta ihmisineen. Elokuvalla on sekä ikoninen arvo paitsi kaahailukulttielokuvana, myös 1970-luvun vaihteen amerikkalaisen sydänseutujen kulttuurin ilmentäjänä nykykatsojalle. Elokuvan loppu (filmin syttyessä palamaan) lienee monenkin myöhemmän tekijän apinoima klassikkopysäys.
”Two-Lane Blacktop” on huolimatta lyyrisestä lähestymistavastaan aiheeseen lopulta illuusioton filmi materialisminsa ja päämäärättömän päristelynsä johdosta. Roadmoviesta on vaikea löytää Jack Kerouacin romanttista matkantekoeetosta. Jotain todella kiehtovaa siinä silti on.
3½ / 5
IMDb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti