Corleonen ja viiden muun mafiaperheen keinovalikoima muistutti – makaabereista kunniakoodistoon kuuluvista murhista huolimatta – lipevien ja manipuloivien poliitikkojen työnsarkaa. Asioita ei pitänyt ottaa henkilökohtaisesti, tämä oli vain työtä – ja bisnestä. Poliitikkaa oli käytännössä vain jatkettu väkivallalla ja sodalla – kuten jo Clausewitz asian aiemmin ilmaisi.
Kummisetää kuvaillessa loppuvat adjektiivit: filmi on kuin barokkimusiikkia, rönsyillen hallitusti muotokielen sisällä joka suuntaan, jokaisen vivahteen ollessa kokonaisuuden kannalta merkityksellinen. Coppolan Paramount-yhtiölle läpiajama roolitus on vertaansa vailla verrattuna mihin tahansa elokuvaan, kärjessä karismaattinen, haavoittuva Marlon Brando mafiaperheen isänä. Veljessarjasta Sonny on kuumakalle, Fredo heikko ja Michael lopulta rationaalisin. Consiglieri Tom Hagen ja sotilaat ovat työrukkasia ja sopeutuvat sotaan ja rauhaan, lähes rutiininomaisesti.
Hahmojen taustavaikuttimet ja keskinäiset yhteydet syventyvät kiitettävällä tavalla elokuvan mittaan samalla kun cosa nostran lopulta loogiset toimintaperiaatteet (vastavuoroisuusperiaate, perhekeskeisyys, toimena uhkapelit, ay-liike) valottuvat katsojalle. Filmissä riittää loputtomiin analysoitavaa ja uusia näkökulmia – ehkä kiinnostavimpana Kay Adamsin ja lopulta doniksi nousevan veljessarjan ”ulkopuolisen” Michael Corleonen välinen kissanhännänveto ”normaalin” elämän ja mafian pienoismaailman välillä.
Dramaattinen käännekohta elokuvassa on vanhan donin (Brando) murhayritys ja Luca Brasin surma. Epätietoisuutta seuraa lopulta toiminta, samalla Michaelin perheyhteys ja fatalismi tulevana perheen päänä syventyy ratkaisevalla tavalla. Väkivalta on äkkinäistä ja paljasta, toisaalta eleetöntä: nämä miehet ovat kasvaneet järjestelmän keskelle.
Raakuudesta huolimatta filmi on elegantti häineen ja hollywoodeineen, Nino Rotan musiikin lisätessä sentimentaalista tunnelmaa. Näitä ihmisiä tekee mieli toimintatavoista ja etiikasta huolimatta vastentahtoisesti ihailla, kyseessä ei ole ainakaan päähahmoltaan (don Vito) mikään Pikku Caesarin (1931) nilkki.
Sisilia-jaksossa siirrytään mafian juurille – aivan kuin esimakuna trilogian kakkososasta. Jota on vaikea sivumennen sanoen arvioida suhteessa ykkösosaan, niin paljon erilaisilla meriiteillä elokuvat taistelevat keskenään.
Kummisetä kasvaa rikoselokuvasta cosa nostraa luotaavana analyysina verrokkejaan (rikoselokuvat) paljon korkeammalle jalustalle. Rikollissyndikaatin toimintatavat sisältävät makaabereiden veristen ulostulojen lisäksi kokonaisen vuosisatojen takaa ponnistavan ja amerikkalaiseen yhteiskuntaan juurtuneen inhimillisen kulttuurin riitteineen ja koodistoineen.
Samalla järjestelmä sisältää paljon kätkettyä epävarmuutta ja piilotetun italialaisen alemmuuskompleksin piirteitä.
Nähty viimeksi 31.8.2012.
5 / 5
IMDb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti