Punaiset ja valkoiset (1967)

1960-luvulla maailman elokuvataide koki suuren murroksen Ranskan uuden aallon myötä, ilmaisukeinojen levitessä myös muihin elokuvamaihin. Ohjaaja Miklos Jancso edusti oman maansa, Unkarin, ajalla tuoreita elokuvavirtauksia. Hänen ehkä kuuluisin elokuvansa Punaiset ja valkoiset tilattiin unkarilais-neuvostoliittolaisena yhteistyönä juhlistamaan lokakuun vallankumouksen 50-vuotisjuhlaa.

Kyseessä ei ole kuitenkaan kommunistisen maailman pönöttävä muistomerkkielokuva vaan taitava ohjaaja kehitti filmistä kuvauksen sodasta, kaaoksesta, joka ei tunne sankareita tai edes selkeitä osapuolia.

Tapahtumat sijoittuvat Venäjän sisällissotaan vuonna 1919. Keskiössä on joukko unkarilaisia vapaaehtoisia. He taistelevat muutaman kukkulan hallinnasta tsaarin joukkoja vastaan jossain Volgan rannalla.

Mikäli edelleen opettaisin historiaa, kuten muutamia vuosia sitten kokeeksi tein, olisin halukas esittämään Jancson elokuvan esimerkkinä raadollisimmasta mahdollisesta sisällissodankäynnistä: sodan kulun ennakoimattomuudesta, uhrien kohtaloiden sattumanvaraisuudesta, ihmishengen halpuudesta.

Ohjaajan kädenjälkeä ovat pitkät leikkaukset, laajat hahmotelmat sodan maisemasta, aavasta maisemasta – kameran syöksyessä kuitenkin pian päistikkaa ratsukkojen mukaan tai keskelle makaaberia teloituskohtausta. Molempien osapuolten upseerit leikkivät kohtalon herraa päättäessään vangeiksi saatujen tulevaisuudesta ja olemassa olosta. Unkarilaiset punaiset, jotka ovat solidaarisuudesta tulleet toveriensa avuksi, saavat usein toisen mahdollisuuden (”älkää sekaantuko asioihimme”) kun omille maanmiehille annetaan valkoisten toimesta niskaosuma.

Mieleenpainuvin tapahtumien vyöry koetaan paikallisella punaisen ristin sairasasemalla, jonka naissairaanhoitajat joutuvat rintamalinjojen väliin, hengen painaessa vähän täälläkään. Sota on helvettiä ja sisällissota nyt varsinkin on sitä ihtiään.

4 / 5

IMDb