Haikara herättää huomiota (1944)

Ostin viikko sitten Peter von Baghin Elokuvan ilokirjan ja olen jo nyt ihastunut sen olemukseen: se tuntuu ainakin muutaman illan lukemisen jälkeen olevan (jo ennakkoon arvioituna) loputon erityyppisten löytöjen aarreaitta, sisältäen seitsemännen taiteenlajin sirpaleita sieltä täältä – ennen muuta listoja, joissa riittää kahlattavaa vaikka kolmanteen polveen.

Preston Sturgesin Haikara herättää huomiota oli listattuna elokuvahistorian absurdeimpien filmien osiossa. Ja elokuvan nähtyäni en yhtään ihmettele, kuinka se on sinne joutunut. Tapahtumien keskipisteenä on amerikkalainen sodanaikainen pikkukaupunki, jotain jossa henkinen voitto Hitleristä lopulta tehtiin.

Trudy Kockenlockerin (Betty Hutton) sydämestä löytyy heikko kohta amerikkalaisille sotaan lähteville sotilaille. Yön yli kestävien juhlien jälkeen hän havahtuu tulleensa vihityksi nimettömän ja tuntemattoman soltun kanssa, eikä siinä kaikki: joku on laittanut hänelle niin sanotusti pullan uuniin. Trudya pitkään rakastanut hyvää uskova tohelo Norval Jones (Eddie Bracken) ajautuu toisaalta hyvää hyvyyttään ja toisaalta rakkaus mielessä auttamaan vyyhdin selvittelyssä, onhan pelissä nuoren tytön kunnia konservatiivisessa pikkukaupunki-Amerikassa.

Jo juoni tuo hymyn huulille, mutta sitäkin enemmän leffa vangitsee absurdeilla juonenkäänteillään ja hetkillä. Tapahtumat etenevät nopeasti eikä uhreilta voi välttyä. Elokuvan ensimmäinen täysin pudottava hetki on Trudy laulamassa bassonuottia levyliikkeessä playbackina, sotilaspoikien seuratessa toimitusta suu auki. Pienten ihmisten vastoinkäymisiä suurempia ilmiöitä ovat Trudyn tapauksesta käyntiin lähtevä kansanliike ja mediaisku.

Edustaakohan poloinen, reppana Norval Jones tyypillistä armeijasta rannalle jätettyä poikalasta? Voisin kuvitella, että hänen karikatyyrilleen on naureskeltu kuset housuissa kenttäelokuvateattereissa matkalla Saksaan, sen verran kouho kotirintamakaveri on kyseessä. Trudyn isä, konstaapeli Edmund Kockenlocker (William Devarest) ei anna tyttärensä riivaajaksi näkemälleen pojalle armoa vaan on lainsäätäjä, tuomari ja tuomion toimeenpanija samaan aikaan.

Norval on seksuaalisesti infantiili hahmo ja on varmasti hänelle itselleenkin selvää, että lapsen tekijäksi hänestä ei ole Trudyn saati muidenkaan neitosten kanssa. Siitäkin johtuen hänelle suotu kohtalo nousta kuuden poikalapsen isäksi kaupungin ja osavaltion silmissä on loputtoman absurdi: jotkut ansaitsevat kunnian, toisille se vain heitetään syliin.

Sturgesin elokuvan voisi nähdä jonkinlaisena koomisena vastaiskuna sodanaikaisille amerikkalaisille siveellisyyskampanjoille, pamahdetaanhan siinä paksuksi aviottomasti, toisaalta itkien, toisaalta naurua pidätellen. Samalla v*ttuillaan myös akselivalloille: elokuvan lehtiotsikot vauvakutosista saavat Mussolinin ja Hitlerinkin leuat loksahtamaan, olivathan nämä ajaneet syntyvyyden lisäystä diktatuureissaan.

[SPOILERI]

Loppujen lopuksi loppu on aikakauden koodiston mukainen, normiamerikkalaisen ydinperheen synnyttyä, oli kaikki sitten kulissia tai ei. Sturgesin elokuva on epäilemättä yksi hauskimmista klassisen kauden screwball-komedioista, hurmaavan hävyttömällä ja reikäpäisellä otteellaan.

4 / 5

IMDb