Nykyaika (1936)

Sairaspäivänä on aikaa palata vanhojen klassikoiden pariin. Nykyajan viimeisestä näkemisestä on varmastikin kymmenkunta vuotta – tosin bd-julkaisu on odotellut hyllyssä katsomista jo muutaman hetken. Nykyaikaa voisi Charles Chaplinin pitkistä elokuvista pitää eniten arjen yhteiskuntaan kantaa ottavana, Diktaattori kun esitteli meille dystooppisen diktatuurivaltion. Elokuva oli myös viimeinen kerta, kun mestariohjaaja esitteli yleisölle kuuluisaa kulkurihahmoaan.

Humaanin elokuvatekijän Chaplinin filmi on vastalause koneistumista ja ihmisten epäinhimillistä hyväksikäyttöä vastaan taloudessa. Jo ensimmäinen kohtaus esittelee pahimmat puolet fordismista: kulkuri työskentelee liukuhihnatyöntekijänä Electro Steelin tehtaalla, missä työntekijöiltä vaaditaan erittäin nopeaa työskentelyä ja johtaja yrittää yhdistää työnteon jopa lounastaukoon. Kulkuri-elokuvien keskeinen teema, nälkä ja sen vastavoima syöminen, saa groteskeja piirteitä tehtaalle koekäyttöön tulevan syöttölaitteen myötä.

Yli-inhimilliset työolot sairastuttavat ihmisen ja myös kulkuri kokee hermoromahduksen. Nopeasti kulkevat kulkuneuvot näyttävät olevan yksi piirre Chaplinin tehokasta yhteiskuntaa: yritin laskea, montako kertaa kulkuri isketään piipaa-autoon (sairas- tai poliisiauto) elokuvassa, mutta menin luvuissa sekaisin. Riippumatonta kulkuria uhkaa laitostaminen: sairaalat ja vankilat toimivat täysin eri periaattein mihin hän on tottunut.

Yhteiskunnallisen puuttumisen uhri on myös hänen kohtaamansa tyttö (Paulette Goddard), jonka sisarukset on otettu huostaan isän kuoleman jälkeen. Tyttö saa kulkurin irti oravanpyörästä.

Instituutioiden rattaiden välejä karttava kaksikko onkin alusta lähtien sielunsisaruksia. Heille kuuluvat myös viattomat unelmat. Fantasiointi omasta yhteisestä kodista (pääelementtinä tässäkin ruoka!) on elokuvahistorian kauneimpia yksittäisiä kohtauksia – tosin senkin keskeyttää virkavalta eli poliisi. Paikallisessa tavaratalossa unelmointi liittyykin sitten jo enemmän materiaan.

Jälkiteollisen yhteiskunnan kasvatin näkökulmasta osa Chaplinin kritiikistä on 2010-luvulla jo vanhentunut, liukuhihnatyön joko lakattua tai siirryttyä kolmannen maailman maihin. Yksi teema, rakenteellinen työttömyys, on kuitenkin aivan sama riivaaja kuin 1930-luvullakin. Kulkurille työ on keino saada ruokaa hänelle ja tytölle. Näin ollen koneistuminen, ammattiyhdistysliike ja lakot ovat myrkkyä, koska ne tarkoittavat töiden loppua. Kulkurin epäpoliittisuus (huolimatta punalipusta) toi kuitenkin Chaplinille syytteet vasemmistolaisuudesta elokuvan ilmestyttyä.

Koneistoa ironisoivan elokuvan pääsanoma on kaunis: yhteiskunta on terve niin pitkään kuin yksilö voi hyvin. Kun teet parhaasi ja teet sen vilpittömästi, se riittää. Sanoma oli tärkeä totalitarismin aikakaudella, mutta yhtä lailla nykyisessä teknotaloudessa.

4½ / 5

IMDb