Kultakuume (1925/1942)

Charles Chaplinin kolmas pitkä, taiteilijan United Artists-yhtiölle tekemä elokuva on monen katsojan mielestä hänen parhaimpansa. Auteurin perfektionismin ja naisseikkailujen takia tämä yksi mykkäkauden tuottoisimmista elokuvista kesti kaksi vuotta valmistua, vaiheiden käsittäessä mm. naispääosan esittäjän muutoksen.

Kaksi tai kolme kertaa (edellisestä n. 10 vuotta) elokuvan nyt nähneenä huomasin vasta, että en ole lainkaan nähnyt vuoden 1925 alkuperäistä, noin 90-minuuttista alkuperäisleikkausta. Olenkin katsellut aina Chaplinin vuonna 1942 tekemää ”äänielokuvaa”, joka on kokenut yhtä sun toista leikkaamon pöydällä. Peter von Bagh käyttää Chaplin-kirjassaan kaksi sivua uudemman version haukkumiseen eikä ehkä syyttä suotta: nähtyäni nyt alkuperäisen lopun uudempi vaikuttaa torsolta, siitähän puuttuu loppusuudelma! Parhaimpia piirteitä uudessa versiossa on ilman muuta Chaplinin säveltämä pateettinen musiikki.

Chaplinin kulkuri on maan menneisyyden kannalta merkittävä hahmo senkin takia, että hän oli mukana niin siirtolaislaivalla (elokuva Immigrant), hanttihommissa, tehdastyössä (Nykyaika) kuin kultaryntäyksessäkin. Tällä kertaa löydämme tutun kulkurihahmon kaukaa turvallisesta kaupunkiympäristöstä. Tarina sijoittuu Klondiken kultaryntäyksen aikaiseen Yukoniin, jonne suuri joukko kullankaivajia saapuu haaveillen paremmasta elämästä.

Sankarimme joutuu keskellä lumipyryä turvaan pahamaineisen musta-Larsenin (Tom Murray) mökkiin, jonne kirsikaksi kakun päälle hakeutuu myös kultavaltaukseltaan myrskyä pakoon lähtenyt Jim McKay (romuluinen Mack Swain). Jälleen keskiössä on ruuan saanti ja nälkä: puute saa myös isot miehet taipumaan. Pian olemme nähneet kulkurin syömässä kynttilää ja keittämässä kenkäänsä. Pakolliset kissa-hiiri –leikit leikitään pitkä-Jimin kanssa, kulkurin ollessa toistuvasti vikkelämpi tai ainakin nokkelampi. Kaivoskylän tanssipaikassa kulkuri kokee salamarakkauden ja ihastuu kauniiseen Georgiaan (Georgia Hale), joka kuitenkin ylenkatsoo nukkavierua pikkuhahmoa.

Tämän rakkaus naiseen on kuitenkin varauksetonta, mikä tiivistyy valmisteltaessa uuden vuoden illallispöytää. Hetkeksi käymme kulkurin unimaailmassa, jossa hän esittää rakkaalleen legendaarisen perunatanssin, käyttäen haarukoita apuvälineinään. Lopulta kulkuri tekeekin Georgiaan vaikutuksen, tosin eri tavalla kuin oli tarkoitus.

Chaplinin elokuva on riemastuttava ja sydämeltään kultainen. Kulkuri on, jos mahdollista, vieläkin hauraampi hahmo luonnonvoimien keskellä, taistellessaan ihmisten ja koirien kanssa lumipyryn keskellä ja roikkuessaan jyrkänteen reunalla olevasta talosta. Siellä hän toisaalta esittää myös perimmäisen sitkeytensä: pää ei painu, vaikka sitä työnnetään lumihankeen.

Yokon on oikea ympäristö romantiikalle ja myös sattumalle, tuleehan hänestä lopulta miljonääri. Rakkaus Georgiaan on niin vilpitöntä että katsojan sydän itkee (tai ainakin nyyhkii) paikoittain verta, tyttöjoukon naureskellessa kulkurin kustannuksella.

Alkeellisissa ja viiman puremissa oloissa kaikki tiivistyy perusasioihin: toimeentulo, itsepuolustus, rakkaus. Lontoon köyhistä oloista itse lähteneenä romantikko Chaplin osasi tehdä ikuista elokuvaa näistä aiheista. ”Pojan” ohella on Kultakuume Chaplinin kruununjalokivi, mitä tulee nälkäelokuvaan.

Heitän näin ollen itselleni haasteen saada kokoelmiin alkuperäinen vuoden 1925 versio!

5 / 5

IMDb