Puoliverinen (1960)

Tässäpä jo toinen lännenelokuva putkeen samasta teemasta, kahden kulttuurin – valkoisten ja intiaanien – yhteen törmäyksistä 1800-luvun lopun Yhdysvalloissa. Don Siegelin elokuvan voi katsoa totta kai sekä Elvis –elokuvana (ei juuri katselukokemuksia) että westerninä. Alkujaan Foxin levittämästä elokuvasta kaavailtiin filmiä Brandolle tai Sinatralle Elviksen sijasta, kaikki kovia tähtiä vuosikymmenen vaihteessa.

Tarina Burtonin perheestä sijoittuu – kuten jo kerrottua – keskelle intiaanien ja valkoisten reviirisotia. Perheen pään, Samin, toinen vaimo Neddy on intiaani ja heidän poikansa Pacer (Presley) sitä kautta puoliverinen. Kun naapuruston perhe tapetaan kiowa-intiaanien toimesta, kehoitetaan Burtoneitakin (aseen piippuja heilutellen) valitsemaan puolensa. Samin ja Neddyn saatua kahnauksissa surmansa valitsee Pacer eri puolen kuin täysin valkoinen velipuolensa Clint.

Elvis on valkokankaalla ennen muuta läsnä. Hänen olemuksensa on rauhallinen ja tyyni kuin hän olisi täysin sinut itsensä kanssa. Legendan musiikkinumerot jäävät elokuvassa kahteen eli pääpaino on draamassa. Elokuvalla onkin vahva sivuosaesittäjäkaarti, mm. Dolores del Rio äiti Neddyna. 

Burtonin perhe on kuin esimerkkiperhe 2000-luvun monikulttuurisuusmainoksesta moninaisuudessaan eli helppo pohja traagiselle tarinalle. Kahden veren sekoittuminen sai pahimmillaan 1870-luvun lännessä aseet laulamaan, nyt länsimaissa jäädään useimmiten hyväksynnän tai pahimmassa tapauksessa sanailun mielipahan tasolle. Puoliverisen ajoittain kuohahtava toiminta on ehtaa Siegelia ja cinemascope-kuvaus kaunista.

"I saw the... flaming star of death.."

Elokuvan ylle jää leijumaan hieman päälle liimattu kohtalonomaisuus. Intiaaniveri – jota Elvikselläkin elokuvassa on – haistaa kuoleman läheisyyden.

3½ / 5

IMDb