Tarina alkaa mystisen, miekkaa heiluttelevan ratsastajan ilmestyttyä Zacharyjen karjatilalle sisällissodan jälkeisessä Texasissa. Kaikki kulminoituu perheen tyttäreen: Rachel Zachary (Hepburn) syntyi intiaanina, mutta hänet adoptoitiin salaa valkoiseen perheeseen. Rachelin todellisen alkuperänsä paljastuttua tulee hänestä julman rasismin kohde. Intiaanit (Rachelin veli) haluavat hänet takaisin ja valkoiset (mukaan lukien veli, jota näyttele Audie Murphy) nähdä hänet kuolleena – ja hänen ainoa toivonsa on Ben-velipuoli (Burt Lancaster), jonka on valittava puolensa taistelussa kiintymyksen ja juoksuhautojen välillä. Lillian Gish on hauras mutta lopulta perkeleellistä voimaa suoltava äitimuori.
Panavisionilla kuvattu western on Hustonia komeimmillaan, kameran esitellessä hahmoja jylhinä alaviistosta, leikkausten ollessa (IMDb) keskimäärin 9 sekunnin pituisia. Eikä elokuva käytännössä häviä Fordin elokuvan ehdottomuudelle tunnelmassaan. Benin taival on katkeransuloinen yhden miehen kiirastuli taistelussa naisesta, jota hän lopulta rakastaa. Intiaaneihin hän suhtautuu vähemmän ennakkoluuloisesti kuin monet muut, joille veri on vettä sakeampaa. Hustonin länsi on illuusioton taistelu elintilasta aikana, jolloin rajat ihmisryhmien välillä olivat vielä monin paikoin piirtämättä.
John Huston inhosi elokuvaansa, Hepburnin loukkaannuttua pahasti hevosonnettomuudessa ja saatua hieman myöhemmin keskenmenon. Minä sen sijaan rakastuin - paitsi Hepburniin hevosen selässä, myös maisemaan (Zacharyn talo korkean taivaan alla) ja moniin raastinraudan kautta tulleisiin hahmoihin.
Joseph Wisemanin totuutta tuova ratsastaja menneisyydestä on kieltämättä myöhemmin moneen kertaan nähty ja kliseinen, mutta sopii Hustonin kuvastoon kuin poltinmerkki karjaan konsanaan. Lopun tulitaistelu on ehkä kuitenkin aavistuksen liian ylimitoitettu.
4 / 5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti